torstai 31. joulukuuta 2015

Jo Nesbø; Isänsä poika

Isänsä poika oli vähän surullinen tarina.
Sonny istuu vankilassa tuomiota, tuo mukava ja ystävällinen heroinisti, joka on kaikille vain ystävällinen. Sonny hymyilee ja myötäilee, kaikki pitävät hänestä. Varsinkin ne, joiden rikokset Sonny ottaa harteilleen. Kyllä, kyllä - hän myöntää että on tehnyt sen kaiken. Murhannut ja pahoinpidellyt. Sonny tunnustaa oikeudessa kaikkien muiden tekemät murhat.
Vaan tutkija Simon Kefas toteaa, että samaan aikaan kun Sonnyn tunnustamat murhat ovat tapahtuneet, Sonny itse on istunut kaukana levähdyspaikalla kahvilla. Miten hän voisi olla muka murhaaja?
Sitten alkaa pakomatka ja -tarina. Sonny, poliisin poika, kostaa.
Vain loppuratkaisua en oikein hyväksy. Se ei nyt mennyt ihan niinkuin olisin halunnut. Sääli silti. Sääli Sonnya. Mitähän tuostakin vielä seuraa.
Jo Nesbo kirjoitti taas ajatuksia herättävän ja ravistelevan dekkarin. Tällä kertaa ilman Harry Holea.

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Sitten päästiin jännään kirjaan, jonka lukemisesta tosin on jo niin monta viikkoa, etten muista ihan kaikkea, mitä silloin aikoinaan päätin tästä mainita. Sitä oli paljon, nyt ehkä tärkeimmät on jääneet mieleen.
Anna Magnusson toimii Tukholmassa syyttäjänä, mutta palaa kotiseudulleen Koutokeinoon kun hänen serkkunsa Nils Mattis on syytettynä raiskauksesta. Ja perhe ei pärjää ilman Nilsiä. Porot eivät pärjää ilman hoitajaa. Laki on täällä ihan omanlaisensa. No tässä juoni, mutta sitten kaikki se mitä lukemisesta heräsi mieleen:

Ensimmäiseksi. Mikä hemmetin Koutokeino?? Koko elämäni minua on opetettu sanomaan Kautokeino, mikä esiintyy myös kirjan alkuperäiskielellä nimessä. Onko nyt joku sivistysvaliokunta päättänyt, että se on suomeksi Koutokeino. Mitä. Häh. En niele. Wikipediakin sanoo suomeksi Koutokeino. Elämäni on pirstaleina, olen käyttänyt väärää norjalaista sanaa koko ikäni!

Toiseksi. En hyväksy, en ymmärrä tätä oman käden oikeutta. Että poromaailmassa ei päde laki ja järjestys, vaan asiat kostetaan, maksetaan, lahjotaan ja kiristetään sopiviksi perhekuntien kesken. Niin halpaa.

Kolmanneksi ärsytykseni poronhoitokulttuuriin. Olin pieni koululainen, kun opettajamme kertoi, että poroja on liikaa. En ole unohtanut tätä tähän päivään mennessä. Porot kärsivät nälkää ja elintilan puutetta ihmisen ahneuden vuoksi. Poroisännillä on aivan liikaa eläimiä, niille ei löydy enää tilaa. Ja siitä johtuu laiduntilasta tappelu. Kauheaa riistoa. Ihmisen ahneudella ei ole mitään rajaa.

Neljäs ärsyttävä piirre: koirien huono kohtelu. Ne jätettiin minne sattuu selviytymään itsekseen tai ainakin ne kirjoitettiin mukaan erittäin huonosti.

Viidentenä; kun Anna ajaa autollaan kohti pohjoista, hän joutuu porokolariin. Poro haavoittuu ja kituu ja Anna joutuu tappamaan tämän paljain käsin. Voi vittu. Vain mies voi olla niin idiootti, että haluaa kirjoittaa tällaisen episodin kirjaansa. Eikä tässä vielä kaikki: hän kertoo Annan osittain nauttineen poron tappamisesta. Nauttineen! Siis nyt tässä on jotain pahasti sellaista, mitä en osta.

Ja kaikesta tästä huolimatta jokin kiehtoi. Halusin vain lukea lisää ja kaivaa lisää näitä seikkoja. Kirjana keskinkertainen, miljöönä normaalia kiehtovampi. Kirjailijasta en pidä, hän on ihmisenä vastenmielinen.

Pirkko Arhippa; On ruusu punainen

Se alkaa sitten olla kohta pulkassa jo tämä Arhippa-osastokin. Tässä yksi tälläinen kevyen höttöinen dekkari kauppapuutarhaan sijoittuen. Puutarhan pääomistaja on murhattu ja komisarsio Varpu Ahava etsii syyllistä vaimon, veljen ja veljen vaimon joukosta. Menneisyydestä kaivetaan esiin vanhoja tyttöystäviä ja yllättäviä perheenjäseniä. Lukihan tämän, kun oikein puristi hampaita yhteen.

Erik Axl Sund; Varjojen huone

Karmea pedofilinen kehätarina saa tässä päätöksensä. Edelleen harmittelen, etteivät kirjat yltäneet aivan näiden upeiden kansien tasolle. Monta menneisyyden mysteeriä ratkaistaan tässä, mutta jotenkin jotain jäi vielä kesken, vähän auki.

John Verdon; Murhakierre

Huh huh, ainakin puoli tusinaa syystalven lukematonta kirjaa vielä bloggaamatta ja vuodenvaihde lähestyy. Kun saisi tilanteen puhtaalle pöydälle alkuvuoteen...

Tämä Verdonin kolmas dekkari oli mielestäni sarjan huonoin. Juoni oli niin ohut, että sen läpi olisi melkein voinut nähdä ja kaikki juonikuviot eivät saaneet edes minkäänlaista päätöstä kirjan mittaisella matkalla. Mikä oli muuten pitkä. Ei tämän lukemisesta meinannut tulla mitään.

Lyhykäisesti: Dave Gurney tutkii Murhaorvot -nimisen televisioprojektin ympärille noussutta hälyä. Dokumentin tekijää uhkaillaan, salakuunnellaan, kellarin rappusia käsitellään niin, että niistä putoaa vaarallisesti. Autoon asennetaan seurantalaite ja asunnossa tapahtuu kummia. Myös Gurneyn vaja poltetaan. Onko tekijä ehkä Hyvä paimen, sarjamurhaaja, jota televisiosarjassa käsitellään ja joka ei halua tietojen tulevan julki. Vai entinen mustasukkainen poikaystävä. Hm, lopulta ei muuten edes selvinnyt, mitkä kaikki tapahtumat olivat kenenkin syytä. Korkealentoista, ei-uskottavaa ja aikamoisen pitkäveteistä tällä kertaa.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Pauli Taskinen; Katiskalla hukutettu



Tämä dekkari on kirja, josta en nyt voi sanoa mitään, koska olen jäävi. Näillä poluilla kävelen, näitä vesiä soudan. Eikös olekin mukava maisema kannessa.
Minä muuten olisin tehnyt murhan myrkyllä. Miksei muka omaan kesämökin kellariinsa saa jättää myrkkyä viinapullossa? Mitä se kenellekään kuuluu! No, en ole murhaaja.
Terveisiä kirjailijalle!

John Verdon; Sokkoleikki

Sokkoleikki oli ihan jännä murhamysteeri, jossa morsian oli tapettu omissa häissään ja syytettynä on ulkomaalaistaustainen puutarhuri. Tai olisi, jos tämä olisi tavoitettavissa. Tai edes olemassa? Jotain merkillistä tuohon hahmoon liittyy. Onko kukaan oikeasti edes nähnyt puutarhuria? Miten tämä ihan ummikko oppiikin yhtäkkiä kielen ja kirjoituksen melkein täydellisesti?
Dave Gurney alkaa tutkia salaperäistä tapahtumasarjaa, vaikka onkin oikeasti jäänyt jo eläkkeelle. Ja taas kuten edellisessä romaanissa: aluksi hän on hyvin torjuva ja kielteinen. Mutta vielä kielteisempi on vaimo Madeleine, mitä pidän hieman erikoisena. Ensimmäisessä kirjassa (Numeropeli) Madeleine ei ollut mielestäni näin kovin miehensä murhanselvittelyjä vastaan. Ettei siinä olisi vaimo jopa avustanut miestään keksimällä sellaisia juttuja, joita Dave ei itse mitenkään arvannut. Ja sitten kuitenkin toisaalta hän oli hienovaraisen vihainen Davelle kaikesta. Mitähän kirjailija oikeasti haluaa sanoa tällaisella huopaamisella ja soutamisella...
Numeropeli oli parempi. Mikä ei tarkoita sitä, että tämäkään olisi ollut huono, ei toki.

Helena von Zweigberk; Joka häpeää kantaa



Pitkää tuomiota vankilassa istuva Laura, entinen prostituoitu, kirjoittaa paljastuskirjan menneisyytensä synneistä ja paljastaa tässä samalla monta silmäätekevää. Siinä on viihdemaailman kokaiinia käyttävää tähteä ja vaikka mitä hienoa herraa. Laura kutsutaan jopa tv-ohjelmaan haastateltavaksi kohuromaaninsa takia. Vankilasta vapautumisen päivä lähestyy. Mutta jossain on taho, joka ei halua paljastusten tulevan julki. Sairaalapappi Ingrid, tuo niin ihana inhimillinen hahmo, kannustaa Lauraa ja kamppailee oman itsensä kanssa. Laura joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta joku muu saakin surmansa.
Kyllä sanon, että missään kirjassa ei mennä näin hienovaraisesti ihmisen sisään. Ingridin tunteet ovat meille kaikille tuttuja, mutta niitä ei ole koskaan vielä kirjoitettu näillä sanoilla. Samoin Ingridin rakkaussuhde Andersiin; miten aitoa ja paljasta rakkaus on oikeasti. Ei kliseistä onnea ja aurinkoa, ei mustaa ja valkoista. Ja onko se edes rakkautta. Siihen ei ole mitään oikeaa vastausta, ihminen on heikko, vajavainen ja epäilevä. Ja juuri siksi niin hieno. Tykkään tykkään ihan täysillä.