tiistai 29. tammikuuta 2013

Sirpa Kähkönen; Hietakehto


Kähkösen Kuopio –sarja on niin vienyt sydämeni, että ei mitään rajaa. En osaa sanoin kuvailla, enkä tarpeeksi ihailla näitä kirjoja, jotka mielestäni vielä paranee yksi toisensa jälkeen. Joskin mietin nyt sitäkin, että kuinkakohan pitkään tätä sarjaa on enää syytä elätellä. Paljon jää auki langanpäitä, joita ei edes yritetä solmia yhteen.
Jo Neidonkenkää lukiessani totesin itkeväni vähän siellä sun täällä. Ja nyt taas sama. Kähkösen kieli on niin kaunista runoa, niin täydellistä sielun harmoniaa ja osuvia ilmaisuja, että en voi kuin ihmetellä. Muistaakseni ensimmäisen kerran aloin niiskuttaa sivulla 26. Että sitä rataa. Voi tätä taikaa ja tunnelmaa!

Neidonkengästä näin jälkikäteen muuten yksi pieni huomio: sana lounas ei ollut vielä tullut Suomeen Neidonkengän (1942) aikaan, vaikka sitä käytettiin kerran kirjassa. Miehet saattoivat tulla töistä kotiin aamiaiselle, ei lounaalle. Lounasta alettiin käyttää vasta sotien jälkeen ja silloinkin sittenkin kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin sana tuli Kuopioon. Ja muutamia muita totuudenvastaisia seikkoja sieltä löysivät ne, jotka oikeasti asuivat Kuopiossa sota-aikana. Mutta näille nyt ei voi minkään. Minua ne eivät haittaa, en olisi asioista edes tiennyt ilman tarkkasilmäisiä omia vanhuksiani, jotka asuivat Kuopiota kirjan aikaan.

Hietakehto olisi ruokalajina jotain ihan parasta, mitä voi syödä. Sanoisin, että kermatoffeeta. Oikein voisen kiiltävää ja niin sitkeää, että se liimaa hampaat kymmeneksi minuutiksi kiinni, kuten toffee parhaimmillaan tekee.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki

Monialayrittäjä Ilves Kärppä saa tällä kertaa niskoilleen liikekumppanin huumekauppasotkut ja toteaa omistamiensa asunto-osakkeiden olevan ties minkä ihmiskaupan käytössä. Sitä paitsi pakastin on täynnä huumeita! Hyi hitto, Viktorhan ei huumeita kauppaa. Eikä kestä nähdä ruumiita. Tämä ei käy päinsä. Siinäpä monta sotkua, jotka pitää selvittää. Suhteet ovat kaikki kaikessa. Kuka on velkaa kenellekin ja mitä palveluksia, keneltä voi saada apua, kuka taas on uhkana… on nämä melkoisia juonivyyhtejä! Ja aivan ihania sellaisia. Tykkään niin.
Isä, poika ja paha henki oli kyllä vähän surullinenkin romaani, joskus se hyväkin voi kuolla ja viattomat kärsiä. Paha saa silti melkein aina palkkansa.
Matti Rönkä on niin konstailematon ja kauniskielinen kirjoittaja, että näistä ei voi kuin nauttia.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Karin Alvtegen; Petos

Hyvä, hyvä kirja. Huu, hirveetä ja jännittävää =). Tästä ei voi muuta kuin tykätä. Mies pettää vaimoaan ja vaimo maksaa takaisin. Tästä ”viattomasta” hetkellisestä päähänpistosta kehkeytyykin jotain, mitä kukaan ei osannut arvata. Enkä tosiaan olisi osannut arvata kirjan loppuratkaisua, vaikka nyt se näyttäää hyvin selkeältä.
Tässä Alvtegenissä oli jotain Ruth Rendellimäistä ja muutenhan tällainen pettämisjuoni on ikiaikaista tavaraa. Tällä kertaa se vain oli maustettu kutkuttavan kitkerillä mausteilla.
Turkinpippureita, sitä tämä kirja oli.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Heidi Köngäs; Vieras mies



Heidi Köngäs oli minulle viime vuonna ihan uusi tuttavuus, kun luin silloin Luvatun. Nyt jatkoi Vieraalla miehellä ja tykkäsin tästä melkein yhtä paljon, kuin Luvatusta. Jotkut asiat olivat tässä paremmin ja jotkut huonommin. Rampa Iiris harjoittaa valokuvaajan ammattia sodanjälkeisessä Suomessa ja saa apumieheksensä nuoren Vasaman. Näiden kahden rujon ihmisen välille syntyy ihmeellinen side. Iiriksen koko elämää on varjostanut epämuodostunut jalka, Vasama taas on sodan rujouttama. Ja kummallakin on vielä omat lapsuusajan traumat.
Vieraassa miehessä pidin eniten siitä, miten Iiriksessä herää ihan uusi luovuuden pakko. Hän alkaa kuvata särkyneitä ihmismieliä, rujoutta, vammaisuutta ja kaikkea sellaista, mikä on valokuvista piilotettu. Olisin halunnut lukea tämän oikeastaan luomistarinana ja selviytymistarinana. Iiriksen varalle olisi voinut kehitellä juonen siitä, miten hän tekee ammatillisen läpimurron. Oikeastaan odottelin sitä vähän.
Vasama sen sijaan ei saanut minun sympatiapisteitäni. Tuo nuori mies puhui rumasti ja halveksivasti kaikista elämänsä naisista. Oli ilkeä, vastenmielinen ja paha. Toivoin todella, että ainakin Iiris olisi turvassa Vasamalta. Ja kuinka sitten kävikään… 
Ajankuvaus oli tässä ihanaa, joskin aika pienimuotoista. Sota-ajasta on kirjoitettu vaikka kuinka ja ne ovat aina yhtä kiehtovia. Sota-ajan jälkeisestä ajasta taas paljon vähemmin. Siksi tähän jäi oikeastaan vähän nälkä, lukisin mielelläni lisää siitä, miten tuosta suosta noustiin.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Henning Mankell; Kasvoton kuolema

Mankellin kanssa minun on käynyt vähän köppäsesti, kun en ole saanut tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä käsiin. Mutta nyt löysin vihdoin ja viimein ensimmäisen Kurt Wallanderin ja tässä palattiin siis taaksepäin niistä Mankelleista, joita aiemmin olen lukenut. Kenkku homma, mutta ei voi minkään.

Kasvoton kuolema oli tietysti tasaisen hyvä. Sen sijaan olisin hyvin pärjännyt ilman tietoa siitä, että Kurt Wallander söi hampurilaisensa liian nopeasti, josta syystä hänelle tuli ripuli ja joutui istumaan hampparibaarin vessassa niin pitkään, että ovelle jo koputettiin. Kurt huomasi siellä myös tarvitsevansa uudet alushousut. Tämän jälkeen Kurt jatkoi kyläilemään isänsä luokse, edelleen ilman niitä vaihtohousuja. Voi minä tulisin niin hyvin toimeen ilman näitä vessajuttuja! Sitä paitsi ei kai nopeasta hotkimisesta tule ripulia? 

Nyt ei ole paikallaan tehdä ruokavertailua tälle kirjalle. Vai miten olisi hampurilainen…

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Inger Frimansson; Pahaa pelkäämättä

Luin tämän ihan alkuvuonna, mutta unohdin lisätä sen tänne kirjalistaani. Hetken jouduin muistelemaan, että mistäs tämä kertoikaan, mutta ai niin...! Hyytävän hirveä kidnappausdraama, trilleri, kammottava jännäri. Mutta vähän myös kasvutarina ja selviytymistarina. Ei Frimanssonin parhaita, vaan silti lukemisen arvoinen.


tiistai 15. tammikuuta 2013

Laila Hirvisaari; Minä, Katariina

Aah, minä olen niin hulluna kaikkeen historialliseen, vaikka viime aikoina käsiin ei ole sattunut usein historiallisia romaaneja. Mennyt aikakausi se vaan jaksaa viehättää ja kiehtoa, aina vaan. Kaikki aikakaudet, kaikilta kanteilta. Olen näihin ihan heikkona. Ei haittaa, onko kyseessä vähän kevympi tarina, tai raskas ja vakavammin otettava. Olen kai jonkinlainen historiahullu, saavathan museotkin minut ihan euforiaan.
Laila Hirvisaari on myös suosikkejani ja hänen tuotannostaan on vain muutama opus lukematta. Kaikista lukemistani olen tykännyt kuin hullu puurosta. Ja melkein kaikista enemmin kuin tästä.
Minä, Katariina on hyvä kirja, mutta ei kauhean herkullinen aiheeseensa nähden. Tuli vähän sellainen tunne, että olisihan tuosta voinut vielä kiehtovamman kirjoittaa. Ihan kuin olisi ollut vähän jarrut päällä. Kirjan rakenne on tehty siten, että se vähän sotkee lukemista: Katariina kertoo muistelmiaan kirjurille, joka kirjaa näitä muistoja samalla ylös. Välillä palataan Katariinan vanhuuspäiviin ja välillä Katariinan nuoruuden muistelmiin. Kiehtovaahan tämä joka tapauksessa on. Minulle tuli vähän väliä kesken romaanin hirveä tarve tarkistaa wikipediasta jotain historiallista yksityiskohtaa tai hallitsijan kohtaloa, kuolinvuosia ja –tapaa, mutta onneksi pystyin hillitsemään itseni!! Halusin saada kaiken nautinnon romaanista ilman että lunttaan etukäteen netistä, miten oikein kävi =).

Tämä romaani oli ehdottomasti keksitaikinaa! Ihanaa ja makeaa!