perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kari Hotakainen; Luonnon laki

Rautala, pienyrittäjä ja veronkiertäjä, joutuu auto-onnettomuuteen. Hänet kootaan melkein palasina onnettomuuspaikalta, kasataan ruuveilla kokoon ja pumpataan täyteen kipulääkettä. Mutta mikä tärkeintä; Rautala pitää henkensä, vaikka hänen pitäisi olla kuollut.
Toisaalla Rautalan tytär Mira odottaa vauvaa ja Rautalan isä Väinö yrittää selvitä vaimonsa omaishoitajuudesta.

Kuntoutuminen vie aikaa ja on tuskallista ja hidasta. Lääkepöllyisen ja houreisen Rautalan tykönä käyvät sairaalassa mm. Martti Ahtisaari, Äiti Teresa, Bob Dylan ja kumppanit. Rautala oli ihana, ei hänestä hymyilemättä voinut lukea.
Tärkeä rooli on myös sairaanhoitaja-Lauralla, joka on selvästi kutsumusammatissaan.

Melkein rakastuin tähän kirjaan. En arvannut vielä Sydänkohtauksia -romaanin perusteella, että Hotakainen on näin hyvä kirjoittaja. Luulin häntä paljon pinnallisemmaksi vitsiveikoksi. Ja saihan tässä toki nauraa ja hymähdellä. Mutta sen lisäksi ilahduin äärettömästi tekstin syvistä oivalluksista. Tässä sai vähän myös melkein itkeä. No okei, ei melkein, vaan ihan. Tai ainakin kyyneleitä piti välillä pidätellä. Hotakainen löysi juuri oikeat oivaltavat asiat.

Mistä nautin erikoisesti: Väinö-isän ja Aleksis Kiven patsaan keskinäisestä kommunikoinnista.

Helmet -haasteen kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Virpi Hämeen-Anttila; Tapetinvärinen

Tapetinvärinen ei ollut minun kirjani ollenkaan. Ehkä tätä voisi kutsua terapiakirjaksi, mutta en oikein tiedä tarvitseeko sellaisia julkaista. Miksi ei, jos joku saa tällaisesta irti jotain?
Päähenkilö on kirjailija, jonka silmille menneisyys yhtäkkiä hyökkää. Hänellä on ollut vaikea lapsuus, jota on määrätietoisesti yrittänyt sulkea pois muististaan. Yhtäkkiä hän kohtaa lapsuudenystävänsä Mimin, joka on myös kirjailija. Muistot saapuvat höykyinä, sekaisina, valehtelevina…
En valitettavasti pitänyt tästä kirjasta, mutta Hämeen-Anttilan muu tuotanto on kyllä minun makuuni.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Han Kang; Vegetaristi

Nyt kun Etelä-Korean olympialaiset ovat juuri loppuneet, onkin mielenkiintoista tarttua etelä-korealaiseen kirjaan. Ja vielä enemmin siksi, että Etelä-Korea oli olympialaisten aikaan ja muulloinkin toki kovassa vastatuulessa käsittämättömän tapansa kanssa: siellä syödään koiria.

Lähdin toisaalta aivan todella-todella varovasti lukeman vegetaristia, valmiina jättämään sen kesken hetkenä minä hyvänsä, ja toisaalta taas mielenkiinnosta. Koska kirja ihan selvästi käsittelee syömistä ja ruokaa, niin kai tässä jossakin sivulauseessa tulee vastaan myös se koiranlihan syöminen?
Ei tullut. Jäin kyllä vielä hyvin epätietoiseen olotilaan, että miten yleistä koiranlihan syöminen Etelä-Koreassa sitten onkaan. Kirjan monessa ruoka-painotteisessa kohdassa kerrottiin tarkasti mitä syödään. Porsasta, nautaa, kalaa, munia, kanaa. Plus kasvikset. Koiranliha ei tullut kertaakaan esiin. Ehkä se ei sittenkään ole kovin yleistä?

Uskomatonta muuten, että miten noin sivistynyt valtio vielä omaa moisia brutaaleja tapoja. Enkä nyt tarkoita vain sitä koiran syömistä, syödäänhän meilläkin lehmiä, possuja, lammasta… vaan niitä tapoja, joita koiranlihan kasvatukseen kuuluu. Ei niistä enempää nyt eikä koskaan muulloinkaan.
Jostain muuten luin, että koiran lisäksi myös kissaa käytetään ravintona…

Vegetaristin päähenkilö on etelä-korealainen kotirouva Yeong-hye. Hän päättää lopettaa lihansyönnin ja kirja kertoo siitä, miten tämä vaikuttaa aviomieheen, sisareen, sisaren mieheen sekä vanhempiin. Hyvin omituinen kirja. En ollut koskaan lukenut mitään etelä-korealaista ennen, yllätyin siitä miten… hm… länsimaalaiselta tämä vaikutti. Me ihmiset olemme ajatuksinemme ja tunteinemme samanlaisia joka paikassa. Paitsi ehkä muslimimaissa.

Helmet -haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Eräs kirjan hahmoista oli taiteilija, joka maalasi kuvia ihmisvartaloihin videoidakseen näitä.