torstai 26. marraskuuta 2015

Pirjo Rissanen; Onnen tyttäret

Onnen tyttäret koostuu oikeastaan kolmesta romaanista; Onnen tyttäret, Askelten taito ja Kotimme Kevätniemi. Ja nyt kyllä täytyy sanoa, että tämä Kevätniemi-trilogia ei oikein kolahtanut. Tämä oli pahinta laatuaan. Tietenkin luin sen loppuun, koska halusin ehdottomasti tietää mitä henkilöille tapahtui, mutta... vähän vaikea oli jopa pysyä kärryillä siitä, kuka kukin on. Kumpi olikaan äiti ja kumpi tytär ja kumman sisaruksen tytär jne. Nimet menivät sekaisin ja ihmisten ongelmat menivät sekaisin. Kaikilla oli ongelmia. Liikaa ongelmia. Onneksi tämä on ohi. Pirjo Rissasesta tykkään muuten oikein kovasti.

Belinda Bauer; Hautanummi

"12-vuotias Steven aikoo etsiä lapsena kadonneen enonsa ruumiin, jotta äiti ja isoäiti vihdoin uskoisivat, että eno oli yksi seudulla liikkuneen sarjamurhaajan uhreista, ja lakkaisivat turhaan odottamasta tämän paluuta. Paikallistaakseen ruumiin Steven kirjoittaa vankilassa istuvalle murhaajalle. Viattoman teinipojan ja viekkaan psykopaatin välillä alkaa niukkasanainen, salainen kirjeenvaihto, joka johtaa arvaamattomaan piinaan…" Näin kuvataan Hautanummen esittelyssä.

Pidin kirjasta, se oli osin surullinen ja liikuttava, osin hyytävän jännittävä ja karmea. Jotain oli mistä en pitänyt; tapa jolla Stevenin perhe ja olosuhteet oli kuvattu. Stevenin arki oli jotenkin likaista ja inhottavaa. Vaikka koko murhaaja-juonta ei olisi ollut, niin Stevenin osa tuntui kurjalta. Perhe oli köyhä, niin rahallisesti kuin henkisestikin. Vaikka kirjan lopussa käy hyvin, niin lukijana minulle jäi tunne, että entisenlainen "laiminlyönti" vain jatkui. Stevenin perhe ei ollut kovin miellyttävä. Onneksi Bauerin seuraava kirja kuulemma jatkaa aiheesta vain löyhästi. Toivon tosiaan, ettei minun tarvitse lukea lisää tästä hm... white trashista.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Helena von Zweigbergk; Kun Jumala sulki silmänsä

Hitsi, tykkäsin jo Zweigbergkin Rakkaus viiltää syvältä -romaanista ja tämä esikoiskirja on melkein yhtä hyvä. Vai onko parempi, paha sanoa. Miten voi vankilapapista, Ingridistä, tulla näin hyvä hahmo romaaniin. Tai sarjaan romaaneita. Ja niin kun inhoan vankilajuttuja, oli ne sitten kirjoja tai tv-sarjoja. Mutta tämä ihan koukuttaa.
Kun Jumala sulki silmänsä purkaa auki vankilaan joutuneen Gunin menneisyyttä ja aika karulla tavalla. Mitä inhottavaa onkaan menneisyydessä tapahtunut, kun nuori nainen päätyy murhaan. Hrrr.. vähän hirvittävää, mutta lähinnä kiehtovaa.
Onneksi Zweigbergkillä on näitä vielä muutama lisää. Tiedän, mitä lainaan joululukemiseksi.

Enni Mustonen; Kultarikko



Kultarikko on Pohjatuulen tarinoiden kolmas osa. Aikaisemmat olivat Lapinvuokko ja Jääleinikki. En osaa laittaa näitä parhausjärjestykseen, ensimmäinen oli varmaankin se paras. Ehkä historia-ulottuvuutensa takia. Jotenkin Kultarikko oli kyllä muuttunut kevyempään suuntaan. Tosi kevyeen. Saksassa syntynyt ja Hong Kongissa hotellityössä oleva Heidi muuttaa sukunsa kotimaisemiin Suomen Lappiin pitämään huolta loukkaantuneesta sukulaisrouvasta. Täällä Lapin pimeydessä viimeistellään majoitushotellia, joka uhkaa kaatua jo ennen aukeamistaan. Heidi ja rouvat kiiruhtavat apuun. Kummasti lähes tyhjästä taiotaan keskeneräiseen hotelliin lampunvarjostimia, verhoja… siis vähän yliampuvaa. Kaikki tapahtuu paremmin kuin hyvin, melkein taianomaisesti. Ihan oikeasti; ei se näin mene. Melkoisia macgyvreita nämä. Ja tietenkin taas se rakkaus...  Juoni on hempeä-lämmin-leppoisa, tämä on taas sarjassa hyvänolonkirja. Ei kannata ottaa niin vakavasti. Lappilaisuus oli mukavaa. 
Mutta että. Muiden kirjaa lukeneiden olen huomannut päivittelevän sitä, että jokunen nimi oli vaihtunut kirjasta toiseen, ihan selvä erehdys. Miten on mahdollista, että tuollaiset menevät läpi, en voi olla hämmästelemättä.

Pirkko Arhippa; Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla



Varpu Ahava ratkoo tällä kertaa mysteeriä, jossa psykiatriselta osastolta kotiutunut nuori nainen on kuollut. Onko epävakaa tyttö tehnyt itsemurhan? Kun menneisyyttä aletaan penkoa, sieltä löytyy ei-niin-idyllinen lapsuus. Joku salaa jotain, kuka on tehnyt pahaa.
Tiedän lukeneeni tämän kirjan joskus muinoin, hassua on, etten muistanut siitä mitään. En murhaajaa, en juonen käänteitä. Ainoastaan jonkinlaisen yleisasetelman ja keinuhevosen. Ihme, miten sitä voikaan unohtaa. Toisaalta dekkarit ovat siinä mielessä lapsipuolen asemassa, sillä nämä eivät herätä niin suuria tunteita, että niitä vaalisi viikkoa pidempään. Ainakaan useimmat. Ruskealla ruunalla, valkealla varsalla ei ehkä ollut ihan huikea lukuelämys. Tämä on ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten; merkillistä kyllä mutta tuolloin kirja on arvioitu Arhippan yhdeksi parhaista. No, näin tällä kertaa.

Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit

Olen lukenut aikaisemmin Johan Theorinin Öölanti -kirjoja, mutta nyt nappasi sitten ihan erilaisen. Sankta Psykon kasvatit kertoo vankimielisairaalasta ja varsinkin sen yhteydessä toimivasta päiväkodista. Päiväkodissa on hoidossa lapsia, joiden vanhemmat tai jompi kumpi heistä on hoidossa mielisairaalan puolella, Sankta Patriciassa. Eli Sankta Psykossa, kuten kyläläiset ja työntekijätkin kutsuvat, jos kukaan muu ei kuule. Päähenkilö on Jan. Jan on oikea ihannetyöntekijä; hän ymmärtää lapsia ja tietää niistä kaiken. Lapset luottavat Janiin. Kirjan edetessä myös Janin omasta menneisyydestä alkaa paljastua seikkoja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa.
Vankilan hämärät käytävät, luukut, kellarit, mielisairaalan pelottavat vangit, mielen manipulointi, väärinkäsitykset... hrrr... jännittävää. Kiehtova, traaginen ja niin mahdottoman yllättävä kirja. Ei niinkään dekkari, oikeastaan tämä on silkkaa kauhua =).

Peter James; Kuolema kulkee kulisseissa

Kuolema kulkee kulisseissa sijoittuu osuvasti filmiteollisuuteen. Suuri maailmantähti Gaia on tulossa synnyinmaahansa ja -kaupunkiinsa Brightoniin filmaamaan Kuninkaan rakastajatar -elokuvaa, mutta samalla hänen henkeään on uhattu. Roy Grace tiimeineen joutuu suojelemaan filmitaivaan suurta tähteä. Yksi murhayritys on jo tapahtunut ja tuolloin uhrina oli Gaian avustaja.
Mutta jotta mukaan mahtuisi jotain räikeän kuvottavaakin; esikaupunkialueelta navetasta löydetään paloiteltu miehen ruumis. Gracella on monta rautaa tulessa.
Ex-vaimo Sandyn katoamista selitetään taas vähän. Kukapa olisi uskonut...

torstai 19. marraskuuta 2015

Pirjo Tuominen; Silkkipunos



Silkkipunoksessa seikkailee jälleen eläkeläisrouva ja kuvataitelija Mailis Sarka, tällä kertaa Turkissa toteuttamassa toimeksiantoa osmaanivaltakunnan orjuudesta kertovan kirjan kuvittamiseksi. Matkakertomuksenakin tämä romaani on kiehtova. Minusta oli ihana lukea Turkkilaisesta yhteiskunnasta, turismista, ruuista, juomista, liikenteestä, sen historiallisista aarteista, maanteistä, oliivilehdoista, huviloista, basaareista… niin matkustuskielteinen ihminen kuin olenkin! Ehkä parasta onkin, kun saa lukea näistä kirjoissa, eikä itse tarvitse lähteä mihinkään. 

Mutta sitten, sattuuhan siellä muutakin. Oikeasti on sattunut jo vuosia aiemmin, koto-Suomessa. Nuoren naisen ruumis, tai oikeastaan parikin, löytyy metsästä. Ja raskaana oleva ukrainalainen prostituoitu vangitaan hirsihuvilaan koko raskautensa ajaksi Suomen talviseen korpeen. Ihmiskauppaa, seksityöläisyyttä ja kaikkea karmeaa.

Nämä ovat vähän erilaisia dekkareita, tai eivät ehkä dekkareita ollenkaan. Päähenkilö ei ratkaise mitään, eikä selvitä rikoksia. Hän on niissä oikeastaan sivustakatsoja, jolle lopussa vyyhti selvitellään auki. En osaa sanoa, pidänkö siitä ratkaisusta, mutta onhan se erilainen ja Pirjo Tuominen on niin taitava kirjoittaja, että lukisin varmaan moponkorjauskirjaakin hänen kirjoittamaan.

Persikkakakku. Se jäi kiinnostamaan. Mailis Sarka leipoi elämänsä miehille persikkakakkua. Nyt jäi painamaan, että mitä ihmeen persikkakakkua. Kuivakakkuako, jossa persikka oli soseena, vai jonkinlaista torttua, jossa persikka oli siivutettuna kiilteen alla, tuskin kermavaahto-persikka-täytekakkua ainakaan? Olisi nyt vähän avannut, persikkakakku ei ole ihan tavallisimpia reseptejä.