keskiviikko 29. elokuuta 2012

John Verdon; Numeropeli

En ymmärrä miksi Numeropelin kansi oli minulle niin tuttu. Pelkäsin, että olen lukenut tämän jo aikaisemmin, vai olisinko nähnyt tämän jonkun tuttavan pöydällä... mutta kirjahan on todella uusi, joten en olisi voinut lukea tätä aikaisemmin. No niin tai näin; Verdon yllätti minut jännittävyydellään.

Idea on aivan ihastuttava. Mark Mellery saa runomuotoisen uhkauskirjeen tuntemattomalta tyypiltä, joka ilmoittaa tietävänsä Markin menneisyydessään tekemistä pahoista teoista. Vakuuttaakseen tuntevansa Markin todella hyvin hän käskee tämän ajatella jotain lukua ja sen jälkeen avata kirjeen mukana tulleen toisen kirjekuoren. Siellä on sama luku mitä Mark on juuri ajatellut, 658. Miten tämä on mahdollista! Kuka on tämä tuntematon kirjeen lähettäjä ja miten hän voi tietää, mitä lukua Mark ajatteli! Mark pelästyy ja ottaa yhteyttä entiseen luokkatoveriinsa, työstään vetäytyneeseen rikostutkija Gurneyyn. Gurney alkaa tutkia asiaa ja lennokkaita tapahtumia. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Numeroarvoitus oli hyvin jännittävä. Vaikka minä olin ainoa joka luki kirjaa, niin arvuuttelimme perheeni kesken selitystä sille, miten tuntematon uhkailija saattoi tietää Markin keksimän numeron. Kukaan meistä ei arvannut selitystä =). Itse rikos ja rikostutkinta oli vauhdikasta kamaa, ihan laatutyötä. Ja minusta oli kiva, kun kirja oli vähän paksumpi, kuin normaali rikosromaani. Joskus niiden lyhyys vähän kiusaa, tykkäisin lukea pikkuisen paksumpia kirjoja ja käyttää niihin enemmän kuin normaalit kaksi päivää. Toivottavasti Verdon kirjoittaa oikein monta kirjaa tulevaisuudessa.

Numeropelin rinnastaisin… hm… varmaan herkkuun: lihaperunasoselaatikkoon.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Håkan Nesser; Toden ja ilveen verkko


Janek Mitter herää kamalassa krapulassa ja löytää vaimonsa murhattuna kylpyammeesta. Janek ei muista edellisillasta mitään. Mutta vaimoaan hän ei ole voinut tappaa! Eihän? Poliisi ei sitä usko, ennen kuin van Veeterenin mieleen hiipii epäilys. Jos kuitenkin…? Murhatun menneisyyttä täytyy ruveta kuorimaan esiin kerros kerrokselta, jotta murhan motiivi paljastuu. Ja kun se löytyy, niin löytyy murhaajakin.

Toden ja ilveen verkko on aika erilaista dekkaria kuin kaikki muu. En oikein vielä tiedä, pidänkö Nesseristä vai en. Tai pidän kyllä, osittain, mutta en tiedä, kuinka paljon. Lukijalle ei paljasteta asioita sitä mukaa, kun komisario van Veeteren niitä saa selville. Tällä kertaa poliisi on aina askeleen edellä. Tästä tulee mieleen, että onko kirjailija ehkä hieman epävarma itsekin siitä, miten tutkijat muka olisivat päätelleet ja saaneet kiinni johtolangoista. On hivenen liian helppoa jättää kertomatta näitä ajatusketjuja lukijalle. 

Itse komisario van Veeteren on minusta omituinen tapaus hänkin. Hänestä kyllä kerrotaan asioita myös poliisityönsä ulkopuolella, mutta jotenkin ulkopuolisen toteavasti. Hän on aviomies ja isä; asumuserossa tässä kirjassa. Hän on myös vanhuuttaan kuolemaa tekevän koiran isäntä. Mutta mikään ei herätä komisariossa tunteita. Hänet kuvataan tunteettomasti ja tunteettomaksi. Tai en osaa kuvailla sitä, minkälainen fiilis siitä tuli. Omituinen. Van Veeterenin alaiset ainakin teitittelevät häntä. Ja van Veeteren itse nälvii alaistaan ja samalla läheisintä työtoveriaan (!) hyvinkin ilkeästi ja ilmoittaa tälle, ettei aio kertoa asioita, joita on saanut selville tutkimuksissaan. Eihän se oikeasti voi mennä niin.

Nesser on valinnut rikostutkimustensa tapahtumapaikaksi kuvitteellisen Maardamin kaupungin. Se on Eurooppaa; vähän Skandinaviaa, vähän Puolaa, vähän Saksaa… mutta ei kokonaan mitään näistä. Herää kysymys Miksi? Herää siis myös aavisteleva vastaus, että ehkäpä kirjailija haluaa taas päästä helpolla ja sieltä mistä aita on matalin; näin hänen ei tarvitse välittää mistään autenttisesta ja ottaa mitään selvää yhtään mistään.

Minun täytyy tutustua tarkemmin Nesserin tuotantoon, tämähän oli vasta ensimmäinen van Veeternin tutkimus ja kuten näitä on telkkarissakin nähty (minä en ole katsonut), niin useita vastaavanlaisia seuraa. Jotenkin tämä kirja nosti paljon kysymyksiä ja ajattelemisen aiheita, siksi kiinnostava.

torstai 23. elokuuta 2012

Pirjo Rissanen; Rakkaus kuin lupiininkukka

Rakkaus kuin lupiininkukka oli sellainen hömppäromaani,  joka sai vuoroin itkemään ja vuoroin nauramaan, aivan kuten takakannessa luvattiinkin. Enpä olisi uskonut. Kevyttä viihdettähän tämä oli, mutta näköjään toisilla sitä vaan on taitoa tehdä kevyestäkin syvällistä. Se on ihan eri asia kuin kevyt ja pinnallinen. Niitäkin kirjoja löytyy. Rissanen kirjoittaa ihan selviä hyvän-mielen-kirjoja. Näitä on niin helppo lukea, että aivan kuin ei lukisikaan, vaan tarina tulisi sieltä sivuilta suoraan tajuntaan. Sekin on taito, joka tietyillä kirjoittajilla vaan on. Ehkä sillä on jotain (tai paljonkin) tekemistä sujuvan suomen kielen kanssa. Kun näin puhdasta ja kaunista kieltä käyttää, niin sitä on helppo ja vaivaton lukea.
 
Ainoa miinus tulee kirjan nimestä. Miten noin hirveää nimeä voi antaa kirjalle!? Tämähän on paljon muutakin kuin rakkausromaani, tarvitseeko tuota rakkautta tunkea nimeenkin, yöks. Olisikin virkistävää lukea tällainen samanlainen romaani täysin ilman rakkausteemaa. Epäromanttisena ihmisenä olen viittä vailla allerginen kaikenlaiselle rakkaus-mössölle.

Ja mitä ruokaa tämä kirja olisi? Sanoisinpa, että aleksanterinleivoksia - makeaa herkkua!

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Mari Jungstedt; Meren hiljaisuudessa


Anders Knutas, tuo niin mukava poliisi, tutkii tällä kertaa juopporetkun murhaa. Kyseessä ei ehkä olekaan tavallinen juoppoporukan kesken tapahtunut välienselvittely, joka on mennyt liian pitkälle. Murhatutkimuksen ollessa jo hyvässä vauhdissa sen rinnalle nousee 14-vuotiaan koulutytön katoaminen. Hevostyttönä tunnetun Fannyn elämä on ollut kurjaa; äiti on viinaan menevä eikä tunnu välittävän tyttärestään tuon taivaallista. Fannyllä on vain koiransa Pilkku. Ja sitten on Mies.

Poliisin tutkimusten lisäksi kirjassa seurataan jo aikaisemmassa romaanissa alkanutta tv-toimittaja Johanin ja Emman rakkaussuhdetta. Emma on tahollaan naimisissa ja kahden lapsen äiti. Näistä pettämissotkuista ei tule kuin pahaa jälkeä.

Meren hiljaisuudessa oli minusta surullisempi ja vakavampi romaani, kuin aikaisemmin lukemani Kesän kylmyydessä. Tätä oli välillä vähän raskasta lukea, ei paljon mutta vähän. Kirja herätti paljon tunteita ollakseen vain dekkari. Fannyn tarina oli kovin surullinen. Sen sijaan loppuhuipentuma tuntui vähän yliampuvalta, mutta niin se oli edellisessäkin kirjassa, mitäpä tuosta. Jungstedt osaa kuitenkin asiansa. Emman ja Johanin rakkaustarina, joka näköjään seuraa mukana kirja kirjalta, on minusta ihan turha, ellei tämän romanssin tarkoitus ole kasvaa kohti jotain huippua.

maanantai 20. elokuuta 2012

Henning Mankell; Viides nainen

Olen vältellyt Wallander-kirjoja telkkarisarjojen takia, mutta en välttele enää. Luen varmaan pikkuhiljaa nämä kaikki. Harmi, että jouduin aloittamaan täältä sarjan keskeltä, kun haluaisin aina aloittaa alusta, myös dekkarit. Vaan on se vaikeaa löytää kirjastosta kunkin sarjan aloittavaa romaania.

Viides nainen kertoo julmalla tavalla tappavasta sarjamurhaajasta. Wallanderin tiimi setvii johtolankoja pikkuhiljaa, mutta paljon paneudutaan myös varsinaisen juonen ulkopuolisiin asioihin. Aluksi olin hämilläni siitä, näin paljon poliisien yksityiselämää rikostutkimisen ulkopuolella? Mutta sitten totuin tähän otteeseen ja aloin pitää siitä. Nämä eivät siis ole pelkästään dekkareita, vaan oikeastaan tässä on samassa kaksi kirjaa. Sekä se dekkari, että toinen teos, joka joka kertoo Wallanderin yksityiselämästä ja ajatusmaalimasta. Yllättävän hyvin juoni jaksoi pysyä kasassa näin mahdottoman pitkän murhaselvittelyn ja sivupolkujen ajan. Kirja tuntui todella pitkältä, mutta ei pitkästyttävällä tavalla, vaan perusteellisuudessaa ja tarkoitan kuitenkin ihan positiivista tunnetilaa.

Ruokana Viides nainen on voimakkaasti valkosipulilla höystettyä miilunpolttajan pastaa. Yhtä lempiruokaani.

torstai 16. elokuuta 2012

Marko Kilpi; Jäätyneitä ruusuja


Marko Kilpi oli minulle uusi kirjailijatuttavuus, mitä nyt nimi on silloin tällöin tullut vastaan. Jäätyneitä ruusuja on Kilven ensimmäinen dekkari, joten tästä on hyvä jatkaa. Rachelle osasi suositella Kilpeä minulle eikä mennyt mönkään tämä kirjavalinta. 

Erikoisen mukavaa tässä kirjassa oli se, että normaalin rikostutkinnan lisäksi paneuduttiin poliisilaitoksen työilmapiiriin. Aloitteleva poliisi Olli Repo on mukavan inhimillinen ja viaton.  Välillä hän hämmentyy, loukkaantuu, pettyy ja tuntee kokeneensa vääryyttä kaiken kokeneiden poliisikonkareiden taholta. Ja välillä taas tulee hyvälle mielelle imartelusta ja ammattiylpeydestä. Ollin tuntemuksiin on helppo mennä mukaan, sellaistahan se uudessa työpaikassa voi olla. 

Jäätyneiden ruusujen "keissi" ei vielä ollut ihan huippututkintaa, mutta mukava pätkä silti.

maanantai 13. elokuuta 2012

Karin Alvtegen; Tuntematon

Tuntematon oli ”ihan kiva” pikku-dekkari, jonku juuri lukaisi läpi, mutta ei sitten muuta. Päähenkilö, Sibylla, on asunnoton laitanpuolenkulkija. Sattuman oikusta häntä aletaan epäillä Tukholmassa tapahtuvista murhista. Lähes kaikki kirjassa oli hieman epäuskottavaa, mutta paras kun ei liian tarkasti niitä yrittänytkään selvittää. Enpä hirveästi asunnottomuudesta tiedä, mutta jotenkin siitä puhuttiin tässä kovin kepeään sävyyn. Sibylla on kuitenkin lähtöisin erittäin rikkaasta perheestä ja saa äidiltään rahalähetyksen joka kuukausi. Rikas asunnoton siis. Hm. Oikean murhaajan Sibylla etsii teini-ikäisen  pojan kanssa pysytellen itse poliisia paossa. Hm. No, kai ne poliisitkin jotain tekevät.

Pidin enemmän Alvtegenin Varjosta. Minusta tuntuu, että tämä on jonkinlainen välikirja Alvtegenin tuotannossa, uskon että kaikki muut ovat parempia. Eikä tässäkään oikein mitään vikaa ollut, sopiihan tämmöinen ajatusten nollaamiseen.

lauantai 11. elokuuta 2012

Susan Fletcher; Noidan rippi


Huh-huh.

En ole varmaan ikinä itkenyt mitään kirjaa lukiessani yhtä paljon. Eikä itku ole johtunut pelkästään Noidan ripin surullisesta tarinasta, vaan myös sen kauneudesta. Ajoittain oli kyllä vaikeaa jatkaa, pahimmillaan uusi itku seurasi jokaisella aukeamalla ja jouduin vähän väliä keskeyttämään lukemisen. Ja iltalukemiseksi jouduin valitsemaan turvallisen murhadekkarin, koska Noidan ripin aiheuttaman tunteen paatoksen ansiosta en olisi pystynyt mitenkään saamaan unta. Silmäni ovat vieläkin aivan turvonneet ja punaiset, vaikka olen valellut niitä kylmällä vedellä monta kertaa tämän kahden päivän aikana, minkä aikana kirjan luin.

Noidan rippi on nimenä vähän huono, koska kirja ei kerro noituudesta eikä ole mikään synkistelevä gootti- tai nykypäivänä niin muodikas wicca-tarina. Kirjan alkuperäinen nimi on Corrag sankarittarensa mukaan. Corragin äiti ja äidinäiti teloitettiin noitina ja sama uhkaa Corragia. Tarinansa Corrag kertoo häntä kuulustelemaan tulleelle kirkonmiehelle, sellinsä nurkassa kahleissa kyyhöttäen. Päivä päivältä lähenee hetki, jolloin hänet poltetaan roviolla.
 
Mieleni tekisi kyllä sanoa, että Susan Fletcher on kyllä ihan noita. Noita kirjoittamaan tällaista tekstiä, joka valuu suoraan sieluun saakka. Ja varmasti siellä on sormensa myös suomentajalla pelissä – melkoinen tekijä hänkin. Miten joku osaakin kirjoittaa näin kauniisti ja koskettavasti luonnosta, säätiloista, koiperhosista hiuksissa, kuivuvista kanervista ja kauriin silmistä, joissa heijastuu taivas ja sen halki lentävät linnut. Vuoret, joista se on kulkenut ja järvet, joista se on juonut.
Corragin tarina on tositapahtumiin perustuva. En tiedä tarkoitettiinko näillä tositapahtumilla myös itse Corragin hahmoa, vai ainoastaan jakobiittikapinoita Skotlannissa vuonna 1692. Jälkisanoissa kirjailija kyllä kertoo, että Corragin tarinat elävät kansanperinteessä ja hänen hautansakin olisi löydetty. Kiehtova aihe muuten.

Olen lukenut Fletcherin aikaisemmatkin kirjat, Meriharakat ja Irlantilaisen tytön. Noidan rippi on näistä kolmesta ehdottomasti paras.


perjantai 10. elokuuta 2012

Arnaldur Indriðason; Haudanhiljaista


Reykjavik laajenee ja taloja rakennetaan aina vaan kauemmaksi. Eräältä tällaiselta rakennustyömaalta Hautamäen alueelta löytyy useita vuosikymmeniä vanhoja luita, kenties hauta. Erlendur ja muut poliisikumppaninsa saavat selvitettäväksi luiden alkuperän. Tutkimus ei ole kovin kiihkeärytmistä eikä jännittävää, kun välillä paneudutaan Erlendurin oman tyttären huumeongelmiin ja pieleen menneeseen avioliittoon. Mutta pikkuhiljaa poliisit ottavat selvää siitä, mitä taloja alueella on aikoinaan ollut, kuka niissä on asunut ja onko näiden joukossa ketään kadonneeksi ilmoitettua. Joku saattaa olla vielä elossa ja muistaa niistä ajoista ja näitä henkilöitä on päästävä haastattelemaan. 50 – 70 vuotta vanhoista asioista.

Pääjuonen rinnalla kulkee karmea takautuma perheväkivallasta, erään Hautamäellä asuneen perheen tarina. Löytyykö haudasta kenties jonkun sen perheenjäsenen jäänteet?

Kirjan takakannessa sanotaan: ”Surullinen, mutta samalla lohduttava tarina ja poliisin tutkimukset kohtaavat, ja luut saavat nimen ja selityksen” (minusta hivenen huonosti muotoiltu lause). Tarina on kyllä surullinen ja luut saavat lopulta selityksen, mutta lohduttava tämä ei minusta oikein ollut. Ennemminkin lohduton.

Tykkäsin tästä kirjasta, joskin hieman omalaatuinen töksähtelevä kieli pisti silmään jo toisen kerran. Rämettä lukiessani muistelen jo miettineeni, että johtuuko tämä käännöksestä – jos islanti nyt vain on rakenteeltaan vähän erilaista. Dialogi on minusta hieman… kömpelöä?

- Minä en luule mitään, Erlendur sanoi yrittäen hymyillä. - On aivan liian aikaista olla jotakin mieltä.
- En vain pysty uskomaan sitä.
- Ihan toinen kysymys.
- Niin?
- Onko hänellä elossa olevia sukulaisia?
- Kenellä?
- Benjaminin rakastetulla? Ketään, jota voisi jututtaa?
- Minkä vuoksi? Miksi sinä haluat jatkaa sillä linjalla? Ei Benjamin olisi voinut koskaan tehdä pahaa rakastetulleen.
- Ymmärrän. Olemme kuitenkin löytäneet luita, jotka kuuluvat jollekulle. Emme voi unohtaa sitä. Minun on tutkittava kaikkia vaihtoehtoja.
- Hänellä oli sisko, jonka tiedän olevan vielä elossa. Bara nimeltään. 
- Koska nainen itse katosi?
 - Vuonna 1940, Elsa vastasi. - Silloin oli kaunis kevätpäivä, niin minulle on kerrottu.

Minusta tuossa dialogissa on aivan ihmeellinen rakenne! Ihan kuin näytelmästä, josta puuttuu tekstin välissä rivit, jossa kerrotaan mihin näyttelijä tässä välissä kävelee ja rypisteleekö otsaansa vai sanooko vuorosanansa voimakkaasti vai kuiskaten ym. Ja viimeinen lause on aivan asiaankuulumaton, irrallinen. Tavallaan ovelaa, ihmeellistä, mutta epätavallista.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Douglas Preston & Lincoln Child; Kuoleman asetelma


Ihastuin viime kuussa Douglas Prestonin & Lincoln Childin Ihmeiden kabinettiin siinä määrin, että halusin heti ensi tilassa lainata lisää FBI-agentti Pendergastin seikkailuja. Ja jos Ihmeiden kabinetti oli hyvä, niin Kuoleman asetelma oli vielä sitä paljon parempi. Ihan huippujännittävä dekkari! Hyytävä, karmiva, pelottava, pahaenteinen… ja niin mahdottoman kiehtova. Ilahduttavaa oli löytää myös kätkettyä huumoria kirjan sivuilta.
Kuoleman asetelmassa sarjamurhaaja murhaa ihmisiä Kansasilaisessa pikkukylässä maissipeltojen keskellä. Kirjan kansi on tosi ihana, oikein osuva  ja salaperäinen kuva tälle tarinalle.  Pendergast on aivan suurenmoinen hahmo, en vieläkään tiedä miten häneen pitäisi suhtautua. Kirjan loppu on karmivaa tarinaa, en päässyt illalla ajoissa nukkumaan enkä aamulla ajoissa marjametsään, kun piti vain lukea ja lukea ja lukea... Murhaaja, tuo hirviö, osaa olla todella pelottava. Ihanaa kauhua!

Jaa että miksi ruuaksi tämän muuttaisi... hm... joo, Hot Rod -sipsejä ja kokista.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Leena Lehtolainen; Väärän jäljillä

Jahhas. Minä en edes muistanut, että oli jäänyt näitä Maria Kallioita lukematta. Kuten nyt tämä Väärän jäljillä ja uudempi Minne tytöt kadonneet, jota olen sujuvasti vältellyt sen aiheen takia. Tai oikeastaan sen, minkä kuvittelen olevan sen aiheena. Aikaisemmat Lehtolaiset ahmin hullun vauhtia, ehkä vähän liiankin hullun, sillä en muista niistä mitään. Pitäisiköhän lukea uudestaan…

Olen aina pitänyt Lehtolaisesta, mutta on näissä jotain sellaistakin, joka vähän haraa vastaan. Jokin siinä Maria Kallion hahmossa. Tavallaan se on ihana, mutta jokin on liian hyvää tai tehokasta tai täydellistä ollakseen totta. Vai olisiko se vain minä-muoto, joka ei ole koskaan ollut ihan minun juttuni. Tai ehkä Maria Kallio on liian selviytyjä. Liian samanlainen, kuin Anne Holtin Wilhelmsen. Naispoliisi, joka lopulta aina selviää kaikesta ja on tavallaan vähän kaiken yläpuolella. Vai tuleeko se siitä, kun näitä tehtiin telkkariin? En katsonut ensimmäistäkään, sillä halusin pitää sen vision voimassa, jonka sain kirjoista. No ei se mitään, Lehtolainen on silti ehkä Suomen paras dekkaristi, vai kuka olisi parempi?

Väärän jäljillä sijoittuu urheilumaailmaan, dopingin ja rahanpesun äärelle. Murhia tapahtuu muutama ja murhayrityksiä useampi. Jälleen kerran Maria Kallio hoitaa homman.

torstai 2. elokuuta 2012

Inger Frimansson; Varjo vedessä


Justine tappoi kiusaajansa vuosia sitten ja tuntui päässeensä siitä kuin koira veräjästä. Nyt murhasta kiinnostutaan uudestaan. Voiko menneisyyden jättää rauhaan? Minulle lukijana tämä herättää mielenkiintoista pohdittavaa: onko minusta hyvä, että Justinea ei tuomittu murhasta vai olisinko halunnut saattaa Justinen vastuuseen teoistaan? Tai mikä oli murhatun kiusaajan oma vastuu, hän oli kuitenkin kiusaaja? Oma merkillinen tunnekuohunsa tulee siitä, kun murhaa tutkiva poliisi, jonka pitäisi olla hyvä hahmo, turvautuukin perheväkivaltaan ja pahoinpitelee vaimoaan. Onko hyvä, että poliisi saa palkkansa. Kuka saa kostaa… Entä mitä jos murhaaja murhaa uudestaan. Vaikkapa juuri sen romaanihenkilön, josta olen kirjan jatkuessa oppinut tykkäämään! Tai entä jos joku kostaakin murhaajalle, onko hänellä oikeus! Tällaisia haastavia kysymyksiä jäi pohtimaan kirjaa lukiessa. Hyvän ja pahan raja on kimurantti, ehkä sellaista rajaa ei edes ole.

Varjo vedessä on itsenäinen jatko-osa aikaisemmin lukemalleni Hyvää yötä rakkaani –romaanille. Minusta oli kyllä hyvä, että olin lukenut sen aikaisemmankin. Vaikka tässä ei siihen paljon viitattukaan, niin tietyt kantavat juonenkiemurat lähtivät jo sieltä aikaisemmasta kirjasta ja ne oli hyvä tietää. Tämä ehkä oli vielä parempi tarina, sellainen ihanan pelottava. Kirjan henkilöt olivat inhimillisiä, ei täysin hyviä eikä täysin pahoja.