lauantai 22. helmikuuta 2020

Liisa Nevalainen; Musta sinfonia

Johan oli taas helppo ja vaivaton ja mutkaton dekkari kaikkien nykyaikaisten kierojen murhatarinoiden seassa. Musta sinfonia oli niin yksinkertainen, että melkein nauratti. Joo, oli se myös hyvin naiivi, melkein koominen. Kirja on kirjoitettu vuonna 1981, mutta jotenkin tämä tuntui ainakin parikymmentä vuotta vanhemmalta. Eri kiva jännäri. En usko, että tänä päivänä menisi julkaisuseulan läpi. Romaanihenkilöt käyttäytyivät niin epäluonnollisesti. Ja tupakkaa poltettiin koko ajan. Erikoista, miten siitä tehtiin romaanissa oikein "tikusta asiaa". Kaikki tupakoivat ja se myös muistettiin mainita jokaisessa eri kohtauksessa ja monet vuoropuhelut käytiin asian tiimoilta. Saako tupakoida, anteeksi kun tupakoin, ai niin ei kai haittaa että tupakoin jne...
Ehkä ennen elämä oli yksinkertaisempaa kuin nykyään.

Komisario Karpalo saa tutkittavakseen kuuluisan kapellimestarin murhan. Kapellimestari oli armoton naistenmies ja siksi epäiltynä on naisia menneisyydestä ja mustasukkaisia puolisoita. Ratkaisu on kliseisen muka-järisyttävä. Herttaista.

perjantai 21. helmikuuta 2020

Stephen King; Liseyn tarina

Liseyn tarina kertoo kirjailija Scott Landonin vaimon tarinan. Itse Landon on kuollut, mutta elinaikanaan hän on vienyt Liseyn Lumokuuhun, mielikuvitusmaailmaan, joka parantaa hengen ja ruumiin. Lumokuu on eräänlainen mielikuvituksen lähde. Nyt kun Lisey saa vainoojan peräänsä, Lumokuusta on hänelle verrattomasti apua. Tai jotain sellaista.

Oli nimittäin niin sekava kirja, että eihän tästä mitään tolkkua saanut. Olisin varmasti jättänyt kirjan kesken, ellei Stephen King olisi kuitenkin äärettömän taitava kirjoittaja. Epämiellyttävä tarina kirjoitettu hyvin. Tarinassa oli myös kuvottavan vastenmielisiä ja lohduttomia kohtauksia, joiden rinnalla mikä tahansa verellä mässäily -dekkari jää kakkoseksi. Niitä ei ollut paljon, mutta oli kuitenkin.

Olen nyt yrittänyt aloittaa uudelleen näitä Kingejä, mutta kovin vaikeaa tuppaa olemaan, kun en näistä vaan pidä. Sitten tulee huono omatunto, kun arvioin niitä oman makuni mukaan kovin huonoiksi ja voin pahoittaa mieleni sellaisilta, jotka ovat suuria King-faneja.

Jos antaisinkin kirjalle vain yhden pisteen, niin nyt täytyy sanoa, että suomentaja saa ainakin neljä, ellei viisi! On nimittäin niin vaikeita ratkaisuja höpö-höpö -kielestä ja murreleikeistä, että siihen ei ihan mikä tahansa heppu pysty ja tässä ne oli siirtyneet rautaisella ammattitaidolla suomenkieleen. Ihailen tällaista ammattitaitoa.


torstai 20. helmikuuta 2020

Alexandre Dumas; Kolme muskettisoturia

Varmaan kaikkien aikojen paras television lastenohjelma oli  Kolme muskettikoiraa. Minun täytyi olla jo yli kymmenvuotias, kun sitä katsottiin, mutta katsoipa sitä äitinikin. Sydämeni väpätti varsinkin Aramikselle, sillä se oli "kiharatukkainen" cockerspanieli. Aah..! Sitä romantiikkaa! D'Artagnan oli kai beagle tai jokin vähän typerännäköinen ajokoira ja Pothos tietenkin iso pointteri, saksanseisoja tms. Athoksen rodusta ei mielikuvaa.
En muista onko Kolmea muskettisoturia tullut tv-sarjana, mutta jotenkin minulla on sellainen kuva, että olisin muulloinkin rakastunut Aramikseen ja yleisesti ottaenkin muskettisoturien värisyttäviin varusteisiin; sulkahattuihin, viittoihin, polven-yli-saappaisiin... eikö kaikki nuoret tytöt olekin aivan vellinä sellaisen korean miehisyyden edessä?
Saattaa olla, etten kuitenkaan lukenut Kolmea muskettisoturia koskaan nuoruusvuosina, en ainakaan kokenut mitään ahaa-elämyksiä nyt tätä kirjaa lukiessani. Ja luulenpa, etten olisi nuorena jaksanut kahlata tätä läpi. Kirja ei ollut mitenkään erityisen koukuttava tai jännittävä, mutta omalla tavallaan viehättävä kuitenkin. Alku oli melkeinpä puuduttava, mutta sai sitten lisää vauhtia. Tuli mieleen sellainen entisvanhain nuorille pojille tehty seikkailuromaani, kuten viisikot ja vastaavat. Romantiikkaa miehiseen näkökulmaan. Kovin kesyä ja herttaista ja vähän hauskaa ilonpitoakin. Hyvä, että tämä 958-sivuinen seikkailu on nyt luettu. En tule lukemaan sitä toistamiseen.
Kirja on ilmestynyt vuonna 1844. 

Helmet-haasteessa valitsen tämän kohtaan: 
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä



tiistai 18. helmikuuta 2020

Jevgeni Vodolazkin; Lentäjä

Lentäjä on hieno tarina historiasta, muistamisesta ja lapsuudesta. Ja rikoksesta ja rangaistuksesta. Paikoin rankkaa luettavaa, osin taas kaunista ja hentoa. Yhtä kaikki, kieli on nautinnollista ja kirja on kevyt lukea, sillä se jakautuu lyhyehköihin kappaleisiin, päiväkirjamaisiin merkintöihin.
Innokenti Platonov herää sairaalassa ja muistaa tapahtumia lapsuudestaan 1900-luvun alusta. Oli  kesäpäivät datshalla, lapsuudentoverit, ensirakkaus, lentonäytökset, säännöstely, elintarvikekortit,  sotilaat, vallankumous, vankileirit... Mutta nyt sairaalassa herätessään Innokenti elääkin vuotta 1999. 
Olipas elämys. Ihan loppu jäi minusta vähän vajaaksi, mutta se ei mitenkään latistanut kirjan laatua, olipahan vain henkilökohtainen mielipiteeni. En pidä lopuista, joissa asiat jää vähänkään auki.

Popsugar 2020 -haaste: 
8. A book with an upside-down image on the cover



sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Helena Waris; Nuorgamin vettä

Voi miten ihana kirja! Voikohan koko maailmassa olla ketään, joka ei tykkäisi Nuorgamin vedestä. Ikinä ennen en ole lukenut Helena Warista, enkä ole edes ihan varma pitäisinkö hänen muista kirjoistaan, sillä tätä kuvattiin aivan erilaiseksi kuin ne muut. 

Mikke Korhonen lyö vetoa, että saa kannettua ämpärillisen vettä aina Nuorgamista Helsinkiin. Ja vielä niin, ettei Mikke itse kanna metriäkään, vaan toiset ihmiset kantavat ämpäriä ja maksavat hänelle siitä. Maksu on milloin mitäkin; porontaljoja, hyttyspyyhkeitä, kuulakärkikyniä tai vaikka vessapaperia. Mikke kohtaa erilaisia ihmisiä ja perheitä. Toisissa perheissä on omat keskinäiset jännityksensä, toiset ovat melkein pelottavia. Pian Nuorgamin vesi saa omat facebook-sivut ja seuraajien määrä kasvaa tuhansiin. Ämpäri pääsee ensin paikallisuutisiin ja lopulta valtakunnan uutisiinkin. Mikelle tämä on samalla itsensä löytämisen matka.

Tämä on ollut hyvä kirjavuosi, olen lukenut jo monta "tavallista parempaa" kirjaa.




lauantai 15. helmikuuta 2020

Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjamies oli aika hiuksianostattava jännäri pienten lasten äitejä vaanivasta murhaajasta, joka amputoi eläviltä uhreiltaan raajoja ennen näiden kuolemaa. Aika yöks. Mutta silti se ei ollut kirjan kuvottavinta settiä, vaan oikeastaan maininnat lapsiin kohdistuneista inhottavuuksista. Kirjan puolustukseksi on sanottava, että  näitä lapsiuhreihin kohdistuvia inhottavia tapahtumia ei kuvailtu eikä kerrottu "reaaliaikaisesti", vaan mainittiin niitä tapahtuneen aikaisemmin. Se vähän helpotti lukijan tuskaa, mutta oli silti kuvottavaa. Siis hyvin tiukkaa jännitystä, ei kuitenkaan liian inhottavaa luettavaksi. Murhapaikoilta löydetään kastanjoista tehtyjä nukkeja, joista poliisit ovat ymmällään. Kastanjoissa on vuosi sitten kaapatun ministerin tyttären sormenjäljet. Ministerin perhe, joka on jo kuvitellut tyttärensä kuolleen ja on hakemassa tälle kuoliaaksi julistamista, alkaa epäröidä. Voiko tyttö olla sittenkin elossa? Hänellä oli ainakin tapana askarrella kastanjoista pieniä kastanjamiehiä.
Päähenkilö on poliisi Naia Thulin. Kirjan takakannessa on hirveän kliseinen lause: "Thulin aloittaa kilpajuoksun aikaa vastaan". Meinasin hirnahtaa. Siinäpä sitä on käytettty kekseliäisyyttä.

Kirja oli mielestäni vähän keskitason dekkaria paremmalla puolella, mutta 540-sivuisessa kirjassa olisi kyllä ollut vähän tiivistämisen varaa, varsinkin loppupuolella. Vaikka pidän paksuista tiiliskiviromaaneista enemmän, kuin lyhyistä, niin pituus ei saa olla silloin tekemällä tehtyä, vaan jokaisen sivun täytyy olla tarpeellinen tarinan kannalta.
Kirjoittaja Sören Sveistrup on luonut myös tv-sarjan Jälkiä jättämättä. En muista nähneeni sarjaa. Kastanjamies on kirjailijan esikoiskirja.

Popsugar 2020 -haasteen kohtaan: 
10. A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast, or online book club
Kovastihan tätä oli suositeltu

tiistai 11. helmikuuta 2020

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta

Camilla Grebe oli minulle ihan uusi tuttavuus ja Kun jää pettää alta aivan mainio trilleri-dekkari! Olin alusta asti ihan koukussa.
Kirjassa on useita päähenkilöitä, mutta Emma oli ehkä heistä eniten päähenkilö. Hänellä on rakkaussuhde oman yrityksensä toimitusjohtajaan Jesperiin, mutta kihlajaispäivänä Jesper tekeekin oharit. Pikkuhiljaa lukijalle selviää, että suhteessa on ollut enemmänkin vialla. Jesperin asunnosta löydetään murhattu nainen.
Peter on poliisi, joka tutkii edellä mainittua murhaa. Hänen hahmostaan en pitänyt niin paljon. Peter kuvataan masentuneeksi ja mielestäni tunnekylmäksi.
Kolmas tärkeä hahmo on Hanne, joka 59 -vuotiaana kärsii alkavasta muistihäiriöstä. Tämä oli kiva erikoinen ratkaisu. Tällaisia hahmoja ei ole romaaneihin paljon kirjoitettu, eikä varsinkaan dekkareihin! Hanne toimi poliisin apuna käyttäytymistieteen asiantuntijana.
Loppu oli herkullinen. Ja vaikka sen saattoi aavistaa, tai ainakin pitää todennäköisenä jo vähän aikaisemmin, niin silti se riemastutti koukullaan! Tosin vielä ihan viimeisille sivuilla saakka ajattelin, että jos tässä onkin kaksois-bluffi ja tuo ravisutteleva ratkaisu ei sittenkään ole niin, vaan...!

Mielenkiintoinen seikka: kirjan alkuperäisnimi on Älskaren från huvudkontoret. Sepä olisi ollut hyvä nimi suomennoksellekin! Suomessa ei ole kai tapana nimetä kirjoja noin, ehkä meidän mielestä ne vaikuttaisivat harlekiini-sarjoilta, mutta olisikohan jo aika unohtaa vanhat painolastit, tuo olisi ollut sopiva nimi kirjalle. Siinä selvästi viitataan jo alussa siihen, että rakastajassa tai rakkaussuhteessa on jotain erikoista, kun se annetaan kirjan nimeksi. Suomalaiselta lukijalta se pieni vivahde jää nyt kokonaan kokematta. Muutenkin Kun jää pettää alta on vähän riman alitus, aika pliisu ja mitäänsanomaton tusinanimi.


Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 13. Kirjassa eksytään

maanantai 10. helmikuuta 2020

Elly Griffiths; Januksen kivi

Januksen kivi on arkeologi-Ruth Galloway -sarjan toinen osa. Pidin ensimmäisestä osasta ja pidin tästä. Jotain lievää epäuskottavuutta on (esim. Ruth ei ymmärrä äärettömän helppoa latinankielistä lausetta, jonka jopa latinaa opiskelematon lukija ymmärtää auttavasti). Ja myös se, että Ruth joutuu jo toisen kerran pulaan ja hyökkäyksen kohteeksi. Näyttää tuo arkeologin elämä olevan vaarallista! Tällä kertaa Ruthilla on suojeltavana myös pieni elämänalku - hän on edellisen kirjan tapahtumien jäljiltä raskaana.
Kirjassa rakennustyömaan alueelta löytyy lapsen luuranko ilman päätä. Se on haudattu oviaukon kynnyksen alle ja kun arkeologi-tiimi lyö päänsä yhteen, todetaan että näin uhrattiin Janukselle - kaksikasvoiselle jumalalle roomanvallan aikana. Näppärä tarina.
Ja se lausehan muuten meni näin: omnia mutantur, nihil interit.

Helmet 2020 -haasteessa:
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

lauantai 8. helmikuuta 2020

Arnaldur Indridason; Petsamo

Kolmas romaani Arnaldurin Islanti-sarjaa, jossa seikkailevat sotapoliisi Thorson ja Islannin oma poliisi Flovent. Tässä kirjassa vuonna 1940 evakuoidaan islannin kansalaisia takaisin kotimaahansa sodan jaloista pois. Suomelle kuuluvan Liinahamarin satamasta Petsamosta lähtee laiva. Laivalla tapahtuu epäonninen sattumus, kun yksi matkustajista katoaa yön aikana.
Islannin maaperällä taas löydetään kuoliaaksi pahoinpidelty nuorimies. Thorson ja Flovent joutuvat selvittämään kumpaakin mysteeriä.
Kirjassa pisti taas silmään sama, kuin kaikissa Arnaldurin dekkareissa: poliisien haastattelemat kansalaiset ovat kaikki aina hyvin negatiivisia. Kukaan ei koskaan halua kertoa vapaaehtoisesti tai mielellään poliiseille mitään. Vastaukset pitää kiskoa todistajilta väkisin, siitä seuraa "en nyt yhtään pidä tästä haastattelusta" tai "en halua sotkeentua asiaan" -repliikkejä. Oikeassa elämässä olen sitä mieltä, että suurin osa kansalaisista päinvastoin mielellään vastailee poliisien kysymyksiin, jopa vähän innokkaammin, kuin olisi ehkä tarpeenkaan. Ihmiset ovat sensaatiohakuisia ja uteliaita ja yleensä suhtautuvat poliiseihin ylikorostetun innokkaasti.

Sitten jännä kielellinen huomio: kun nainen meikkaa ja kaunistautuu ravintolailtaa varten, hän laittaa kasvoihinsa silmänvarjoa. Englanniksi eye shadow, islanniksi mikä lie, mutta suomeksi se on kyllä luomiväri. Silmänvarjosta tulee mieleen lähinnä jokin silmätauti. Kirjan naishenkilö myös maalasi ripset. Ehei, ripset värjätään tai laitetaan ripsiväriä/maskaraa. Ei ripsiä maalata. Huulet voi maalata. Kasvotkin voi "maalata", ei ripsiä. (Kirjalla on muuten miespuolinen suomentaja).
Kolmas erikoinen sana on tulikiukkuinen, joka esiintyi kirjan sivuilla monesti. Suomessa tällaista sanaa ei käytetä, se on ovela käännös jostain islannin tyypillisestä sanasta. Suomessa ei ole oikeastaan parempaa kuin pelkkä kiukkuinen tai ehkä hyvin kiukkuinen. Tulikiukkuinen on aivan tehty sana. Ei sen puoleen, sanana ihan hyvä. Tulee mieleen vähän muumien kieli. Pikku-Myy voisi olla tulikiukkuinen.

Kirja oli hyvä, nautin tästä kannesta kanteen, kuten kaikista näistä Islanti-dekkareista.

Helmet 2020 -haasteessa:
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa


torstai 6. helmikuuta 2020

Mika Waltari; Komisario Palmun erehdys

Komisario Palmun erehdys ilmestyi vuonna 1940. Kirjan kieli on valloittavan vanhanaikaista. Eräs hahmo, miespuolinen ylioppilas, käyttää sanaa böbi  - ja hän käyttää sitä paljon. Vanhukset ovat böbejä, sisko on ihan böbi ja poliisit ne vasta ovat emäböbejä. Aivan suurenmoista! Ja kun tänä päivänä poliisilla on epäiltyjä, niin komisario Palmun aikana oli epäluulonalaisia. Kirjassa oli muitakin aivan riemastuttavia vanhoja sanavalintoja.
Tässä dekkarissa kuulun liikemiessuvun jäsen Bruno Rygseck murhataan kotonaan ja epäluulonalaisiksi joutuvat vuorotellen hänen tätinsä, serkkunsa ja ystäväpiirinsä jäsenet. Eikä yksi murha riitä, sillä eräs epäluulonalainenkin pääsee vielä hengestään.
Vanhanaikaisuudessaan riemastuttava kirja. Waltari on kirjoittanut tätä ilmeisesti loppuvuonna 1939 ja kirja on ilmestynyt alkuvuonna -40. Vuosina, jolloin Suomessa oli sota. Ajatella.

Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
ja
Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan 
6. A book by an author who has written more than 20 books