Anja Snellman; Parvekejumalat

Siis hyi hitto. Eilen, juuri kun olin kirjan viimeisen aukeaman lukenut ja laittanut kirjan pois käsistäni sängyssä käydessäni nukkumaan, kaavailin aloittavani tämän blogitekstin sanoin hyi vittu saatana. Mutta menköön hitolla, koska en pidä kiroilemisesta enkä ihan oikeasti ole kiroileva ihminen. Ja nyt read my lips; en lue enää yhtään muslimi-, perheväkivalta-, kunniamurha-  tyttöjen ympärileikkaus- tai mitään muutakaan kuvottavaa vitun tarinaa. Ja tämä ei ollut edes faktaa, vaan fiktiota. En lue enää. Yök. En tykännyt kirjasta, mutta eihän sitä saanut käsistä pois, kun oli pakko saada tietää, mitä Anikselle tapahtuu. Ja voitte arvata, ettei ihan heti uni tullut silmään, vaan kiukutti vielä puoliltaöinkin.

Anis Muumin (no mutta nyt on ihana nimi!) on 15-vuotias somalityttö, jonka perhe asuu suomessa Muukalaistalossa. Anis pukeutuu huiviin ja veljeskatras seuraa hänen perässään kirjastoon, teatteriin, joka paikkaan, koska tyttöä nyt ei voi yksin päästää kulkemaan mihinkään. Mutta Anis on kiinnostunut siitä kaikesta, mistä normaali teini-ikäinen; Madonnasta, punaisista bikineistä, rastatukkaisista pojista, kotibileistä, ystävistä, musiikista. Aniksen perhe ei voi sulattaa mitään tällaista, koska ne ovat islamissa kiellettyjä. (Tähän kirjoitin lauseen täynnä kirosanoja - sitten deletoin sen pois).

Monet Aniksen elämään liittyvät perheenjäsenet ja ystävät on nimetty omituisesti: paras ystävä on Vanilja, sitten on pikkusisko Fenkoli, veljet ovat haukkoja… miksi? Oliko tämä nyt sanaleikki jotenkin, että heidän nimensä oikeasti somalinkielellä on vain käännetty vai lempinimeääkö Anis oman lähipiirinsä? Haukat ymmärrän, veljet vahtivat haukansilmillään siskoa.

Kirjan toinen tärkeä hahmo on Alla-Zahra; suomalaistyttö, joka kääntyy muslimiksi koettuaan väkivaltaa. Alla-Zahra ei oikeasti edes hae turvaa nimenomaan islamista, vaan jostakin ja islaminusko nyt vaan sattuu sopivasti kohdalle.

Tämä ei ole mikään iloinen hyvänmielenkirja. Tämä on kirja, joka saa väreet selkäpiihin, irvistyksen naamalle ja hiukset pystyyn siitä huolimatta, että kirjassa ei edes kuvata mitään niitä kamalimpia klitoriksensilpomisjuttuja. Vain ohimennen. Paljon pahempiakin kirjoja ja tarinoita asiasta on, joskus jopa päivälehdissä. Ainoa puolustus kirjalle on se, että Snellman on hirvittävän taitava kirjoittaja. Ja nyt oli hyvin kirjoitettu aivan kuvottavasta aiheesta.

Helmet -kohta: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Anja Snellman; Äiti ja koira

Luulen lukeneeni tämän ennenkin ja muistelen pitäneeni tästä melko paljon. Tai näin ainakin luulin, mutta nyt en voikaan olla varma. Miten voi unohtaa, onko lukenut jo jonkun kirjan! Tavallaan tässä ei ollut niin erottuva juoni, että siitä olisi paljon apua. Varmaan monia kirjoja on kirjoitettu tällä konseptilla, ehkä olen lukenut juuri tämän tai sitten en. No samapa tuo.

Äiti ja koira kertoo avioliiton hajoamisesta, kun mies vaihtaa nuorempaan ja kauniimpaan. Ja vaikka juoni onkin suunnilleen sama, kuin vastaavissa amerikkalaisissa romantiikkahömpissä, niin kyllä tässä oli joku ihan omanlaisensa ote.Hyvin erilainen ote.

En ihastunut Äitiin ja koiraan ihan täysillä. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja melkein koko ensimmäisen osan ajan (joka kesti n. puoli kirjaa), mietin pitäisikö jättää kesken. Lukemisesta ei meinannut tulla mitään. Jotenkin tämä kieli ei uponnut. Tarinassa ei tuntunut olevan tunnetta mukana ollenkaan.  Kirjan sivuilla sanottiin kyllä paljon kaikkea, mutta niin paljon jätettiin kertomatta. Haluan päästä henkilöihin sisään syvemmälle ja haluan tietää heidän vaikuttumiaan ja historiaansa. Kaikki se jäi puuttumaan, vaikka välillä takautumiin mentiinkin. Juonen kehityskin oli ensimmäisistä sivuista alkaen selvää kauraa.

Mutta olihan tämä nyt ok. Pikkukiva, kohtalainen. Verilettuja puolukkahillolla.