Kate Atkinson; Kuolema kulkee kartanohotellissa

 Vähän erilainen Jackson Brodie-sarjalainen, kuin aikaisemmat. Jotenkin aika agathachristiemäinen ja kuitenkin hyvin omituinen. Rikoksina taidevarkauksia, valehenkilöllisyyksiä ja kunnon dekkarien tapaan murhia. Kirjassa kulkee erilaisia juonikuvioita, välillä oli vähän vaikeuksia pysyä ajan hermolla. Henkilöt vaihtuivat hypähtäen luvusta toiseen ja yllättäen takaisin, kun oli jo unohtanut edelliset. Rikkonainen, mutta varmaan ihan tarkoituksella. Kuitenkin sitä ah niin ihanaa cozy crimea.

Kate Atkinson; Eikö vieläkään hyviä uutisia?

 Olen todennut, että pidän Atkinsonin muista romaaneista paljon enemmän, kuin näistä Jackson Brodie -sarjan dekkareista. Se pätee edelleen. Alkuosa kirjaa oli tavattoman sekavaa, ja kahlasin sitä läpi ihan hampaat irvessä. Puolesta välistä kirja sai vauhtia ja muuttui kiihkeän jännittäväksi, mutta loppua kohden laimeni taas vähän.

Kirjan tärkein henkilö on Reggie, jolla on suuri merkitys Hunterin perheen lastenhoitajana ja Jackson Brodien hengenpelastajana. Tohtori Hunter, kantaa menneisyydessä traumaattista salaisuutta ja katoaa. Reggie on varma, että joku on vahingoittanut tohtori Hunteria ja perheen vauvaa. Poliisi puolestaan tutkii herra Hunterin liiketoimia vakuutuspetosten takia. Jackson Brodien oma perhe-elämä on kaikkein sekavin vyyhti. Hänellä taitaa olla useita ex-vaimoja ja vaikka olin ihan varma, että hän on eronnut niistä kaikista, yhtä äkkiä kirjan sivuilla puhutaankin hänen nykyisestä vaimosta. Ja taisi hänellä jokin tytärkin olla. Siis nämä nimet menivät minulta täysin iloisesti sekaisin, en pysynyt enää yhtään kärryllä mistään. Ja suoraan sanottuna: en edes välittänyt. Brodie on yksi näitä epämiellyttäviä romaanin päähenkilöitä.

Kirja kolahti Helmet -haasteen kohtaan: 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Kate Atkinson; Kaikkein vähäpätöisin asia

Ex-poliisi Jackson Brodie -tarina. Sellainen ihan hölmistyttävä, jossa ihan pienestä sattumasta kasvaa suurempi ja monimutkaisempi ja yksi johtaa toiseen ja sitten kolmanteen. En ihan täysillä pitänyt, osittain oli vähän ärsyttäväkin, mutta ihan mukiinmenevä.
Tarina alkaa pienestä autokolarista, joka sitten alkaa kasvaa joksikin ihan toiseksi tapahtumavyyhdiksi.

Kate Atkinson; Joka lapsia ja koiria rakastaa

Tämä oli mielestäni Kate Atkinsonin riman alitus kautta aikain. Ei varsinaisesti huono, mutta ei lähelläkään sitä tasoa, mitä Atkinsonin aikaisemmat kirjat ovat olleet. Joka koiria ja lapsia rakastaa oli kevytmielinen kuin halpahintainen dekkari, ei syvyyksiä eikä mitään kutkuttavia juonenkäännöksiä. Kukaan kirjan hahmoista ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa, ei sitten minkäänlaista.

Yksi kirjan päähahmoista ”kidnappaa” lapsen, toinen koiran. Vaikuttimet ovat aika erikoiset, vaikka kummankin on tarkoitus pelastaa "uhrinsa". Koiran kaappauksen vielä ymmärrän, mutta kyllä oli erikoisen huonosti kuvailtu tämä koiran hoito, sen kuljettaminen kassissa salaa hotelliin ym. aivan järjetöntä. Lapsen kidnappaus taas, ääh, lapsi oli ihan yhtä huonosti piirretty kirjan sivuille. Nosteli vain peukaloitaan vastaukseksi. En tykännyt koko kakarasta yhtään. "Kidnappaajien" elämät kohtaavat jossain vaiheessa. Tracy tuntee olevansa takaa-ajettu vieraan lapsen kanssa, mutta onko takaa-ajaja hyvä vai paha? Ja takaa-ajajakin saa vielä jonkun kolmannen peräänsä.

Erikoisen mukavaa kirjassa: vanhuudenhöppänä näyttelijä Tilly, jonka tie niin ikään kohtaa edellä mainitut henkilöt. Höperöivät vanhukset kirjallisuudessa ovat ihan parasta settiä.

Vaikea keksiä tästä mitään erikoisempaa sanottavaa, mutta Atkinson kirjoittaa hyvin, joten huonompikin romaani hänen kädestään on ihan ok.

Kate Atkinson; Hävityksen jumala

Tässäpä kirja, josta tulin oikeastaan surulliseksi. Aikaisemmin luin Elämä elämältä –romaanissa Ursulan tarinan. Siinä annettiin monta erilaista vaihtoehtoa sille, miten Ursulan elämä olisi voinut mennä. Pienillä valinnoilla oli suuria merkityksiä. Jos olisinkin kävellyt tuota tietä… jos olisinkin ollut eri paikassa…

Hävityksen jumala kertoo Ursulan pikkuveljen Teddyn tarinan. Teddyn on elettävä elämä, josta hän oikeasti oli jo luopunut. Sodan jälkeen. Aviomiehenä, isänä, isoisänä.

On sota. Brittipommikoneet kylvävät pommeja ja miten pienillä resursseilla! Miten pieni osa näistä pommikoneiden lentäjistä, perämiehistä, kartanlukijoista, nuorukaisista jää henkiin. Miten hentoisissa käsissä ja herkissä otteissa elämä onkaan.

Lopussa oli jotain epäselvää, josta en niin pitänyt, mutta muuten tämä oli aivan huikea kirja. Ajatuksia herättävä ja niin kauniisti kirjoitettu.

Kate Atkinson; Museon kulisseissa

Edellistä Atkinsoniani (Elämä elämältä) lukiessani totesin, että tässä on kirjailija, josta pidän. Tällä hetkellä on menossa jo kirjailijan neljäs romaani, mutta sitä ennen täytyy selvittää suhde museon kulisseihin. Nimittäin en pitänyt tästä ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Pidin toki, mutta kirja oli niin runsas kokoelma omituisia henkilöhahmoja, että kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Aikahyppely – tuo niin inhoamani rakenne ja päähenkilöt, joista yksikään ei ollut oikeasti miellyttävä. Ne vähän rasittivat. Mutta vain vähän. Pääsääntöisesti tämäkin romaani oli mukavasti soljuva tarina Ruby Lennoxin kasvamisesta lapsuudesta aikuisuuteen ja jo ennen häntä isoäidin tarina menneellä 1800 –luvulla.

Museon kulisseissa oli kuin salaatti, johon on tungettu ihan kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Kaikkia värejä; tummanpunaisia tomaatteja, verenpunaisia ja keltaisia paprikoita, tummanvihreää salaattia, heleänvihreää kurkkua, juustoja, kananmunaa, kalaa, kebabia, kastikkeita, pähkinöitä, siemeniä… Ihan kaikkea! Runsaasti.

Jossain mielessä Kate Atkinsonin henkilöhahmoista tuli mieleen Minette Waltersin romaanien henkilöhahmot: kummallakin on tapa kuvata päähenkilöt osittain vastenmielisinä hahmoina. Aivan kuin mukana olisi halu provosoida lukijaa. Mistähän tämä tunne tulee...