Kuuntelin tämän äänikirjana mökkimatkalla ja kirja oli niin lyhyt, että se loppui ennen kuin olin ehtinyt mökille. Poikkeuksellista. Todellinen pikkukirja siis, mutta äärettömän nautinnollinen. Tässä oli jotain mukaansatempaavaa taikaa, jonka ansiosta automatka meni kuin siivillä.
Kirjan päähenkilö Lucy makaa sairaalassa umpisuolenleikkauksen jälkeisten komplikaatioiden takia ja joutuu jäämään sinne useaksi viikoksi. Eräänä päivänä, kun hän herää, vuoteen vierellä istuu äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Äiti ja tytär käyvät menneisyyttä läpi muistelmin. Perhe on ollut köyhä ja osaton ja sitä on leimannut välinpitämättömyys ja tunnekylmyys. Jännästi koin kuitenkin, ettei näistä aiheista kirjoitettu mitenkään rankasti, vaan kaikesta huolimatta lempeästi. Minua jäi häiritsemään, miksei äiti kysellyt koskaan mitään lapsenlapsistaan, miksei ottanut vastaan vastapuhelua, kun tytär soitti hädissään tai miksi tietyistä perheen henkilökohtaisista asioista ei puhuttu. Jotenkin se jäi kalvamaan.
Kirjasta opin uuden termin; kongregationalismi. Se on eräänlainen seurakunnallinen järjestäytymisliike. Ihmettelin kovasti termiä, se piti googlettaa heti, kun pääsin koneelle.
Kiva kirja, vaikka vähän lyhyt. Mielelläni luen lisää Elizabeth Stroutilta.
