Eeva Kilpi; Animalia

 Olen varmaan joskus lukenut nämä Eeva Kilven Animalia -runot, kirjan kansi on ainakin tuttu. Jotenkin animaliasta tulee mieleen enemmin kantaaottavuus ja Animalia-järjestön ideologia, mutta siihen nähden kirjan runot olivat yllättävän kesyjä ja rauhallisia. Toki elämää, luontoa ja eläimiä kunnioittavia ja väliin murheellisia. Hyvin paljon oli perhekeskeisiä runoja, äideistä, lapsista ja isistä. Mutta myös aina ajankohtaisia, tärkeitä ja eläinsuojelua vaativia runoja.

Minun luokseni tulevat enää vain suuret murheet,
kuin paenneet eläimet, verissä silmin,
pyytävät päästä sisään, sydämelleni,
itkettäviksi
että edes yksi kyynel vuotaisi niiden puolesta

Helmet: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä

Eeva Kilpi; Unta vain

 

Olen ehkä saattanut joskus lukea Eeva Kilven runoja, mutta mitään kovin elävää muistikuvaa minulla ei siitä ole. Tämä Unta vain on kertomus vanhenevasta naisesta, joka saapuu kotikonnuilleen Suomeen asuttuaan Kanadassa. Kotitorppa on luonnon valtaama, unohdettu ja autio. Metsä on kasvanut lähelle. Eläimet, linnut ja ketokaunokit ovat tulleet tutuiksi. Ampiaiset, kyyt, pääskyset, hirvet ja lepakot. Näiden kaikkien kanssa Anna Maria asuu torpassaan kesän. Kirja on kunnianosoitus luonnolle ja eläimille. Anna Marian ajatukset luonnosta ovat riipaisevan kauniita. Niin oikeita. Sellaisia, joita jokaisen pitäisi tuntea ja jos ei tunne, niin tekisi mieli ravistella ja kysyä: miten voit olla eri mieltä!

Toisena teemana on Anna Marian miessuhteet, Kanadaan jäänyt Ron ja syrjähyppynä rakastettu Jussi. Tästä osuudesta en pitänyt, vaan koin sen häiritsevänä. Anna Marian muistoissa esiintyvä aistillisuus oli minusta liikaa tänne luonnon keskelle. Pilasi, sotki, ärsytti ja häiritsi. Anna Marian sanoin ihminen on luonnolle yhdentekevä, mikään luonnosta ei kaipaa ihmiseltä mitään, eikä jää häntä kaipaamaan, ihminen on täysin turha.

Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 39. Ikääntymisestä kertova kirja