Lucinda Riley; Kuolema sisäoppilaitoksessa

 Niin dekkari-ihminen olen, että pidän näistä Lucinda Rileyn jännäreistä enemmin, kuin mainetta niittäneestä seitsemän sisarta -sarjasta. Kyllä dekkari aina ihmissuhdesopan hakkaa. Tässä kirjassa päätutkijana on Jazmine Hunter eli Jazz. Murha tapahtuu sisäoppilaitoksessa ja käy ilmi, että uhri on ollut armoton koulukiusaaja, josta juuri kenelläkään ei ole hyvää sanottavaa. Tietenkin myös oppilaiden vanhemmat sotkeutuvat asiaan ja takautumiinkin mennään, sillä samaisessa sisäoppilaitoksessa on tapahtunut vuosikausia aikaisemminkin rikos. Kirja on julkaistu postuumisti. Suuri harmi, että Riley menehtyi ja jätti aukon dekkaritaivaalle.

Helmet -haasteessa: 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa

Lucinda Riley, Harry Whittaker; Atlas, Papa Saltin tarina

 

Suorastaan ihmettelen, että olen oikeasti jaksanut lukea kaikki 7 tämän sarjan kirjaa ennen tätä. Sarjan jokainen kirja käsitteli kunkin adoptoidun sisaren tarinaa ja tämä kahdeksas sitten paljasti salaisuudet, mitä heidän isänsä Atlas eli Papa Salt kantoi mukanaan ja vastasi ainakin suurimmaksi osaksi kysymyksiin Miksi. Lucinda Rileyhän menehtyi ennen tämän kirjoittamista, mutta oli jo paljastanut juonen pojalleen, joka sitten saattoi tämän kirjan valmiiksi. 

Tämäkään sarjan osa ei kestänyt ihan päivänvaloa kaikilta osin ja kirjassa oli paljon naiiveja juonenkäänteitä, mutta tulipahan arvoituksille nyt päätepisteensä. Olisi ollut hölmöä jättää tämä lukematta. Valitettavasti olin unohtanut monia aikaisempien kirjojen henkilöitä, jopa sisarukset itse menivät minulta vähän sekaisin tätä kirjaa lukiessa, puhumattakaan sitten matkan varrelta tarttuneista henkilöistä, kuten puolisot ja rakastetut. Kirjassa palattiin myös takautumissa henkilöihin, jotka esiintyivät aikaisemmissa kirjoissa ja minua harmitti, kun en oikein muistanut enää heitä. Tälle sarjalle olisi selvästi hyvä, jos lukisi kirjat nopealla tahdilla läpi. Tämän viimeisen kirjan ja siten koko kirjasarjan juoni oli tavallaan lopulta vähän pettymyskin. Yhtä asiaa en voi olla ihmettelemättä: miten suuri on todennäköisyys ja mahdollisuus sille, että kaikki Papa Saltin adoptoimat lapset ovat tyttöjä. Eikö tilastollisesti todennäköistä olisi, että joukossa olisi kumpaakin sukupuolta... Hm.

Helmet-haasteessa: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023 ja samoin

KM-haasteessa: 10. Kirja, joka on julkaistu 2023.

Lucinda Riley; Kadonnut sisar

 

D'Aplièsen seitsemännen sisaren, kadonneen Meropen tarina. Tämä sisarussarja laskee laadultaan, mitä pidemmälle ehditään, mutta ei tämäkään nyt suorastaan huono ollut. Vähän vaan pitkästyttävä, kun sarjaa on näin monta jo luettu. Tämä oli kaikkein rikkonaisin, sillä päähenkilönä ei ollutkaan itse Merope, vaan oikeastaan jo aikaisemmat sisaret, jotka etsivät Meropea. Ja sitten kun tämä löydettiin, ei oltu ihan varmoja onko sisar se oikea kadonnut sisar, tai kumpi heistä on oikea: äiti vai tytär. Varsinkin kun kohde itse tuntui pakoilevan, minkä ehti. 

Teemana oli tällä kertaa irlannin vapaustaistelu, IRA ja vastarintaliike. Vähän liikaa sillisalaattia ja edelleen ihmettely Papa Saltin menneisytydestä jatkuu. Kirjailijahan itse on jo kuollut, en tiedä onko perikunta jatkamassa viimeisen kirjan valmistelua?

Lucinda Riley; Enkelipuu

 Vuoden ensimmäinen kirja on tässä. Lucinda Rileyn uudelleen kirjoitettu tarina Enkelipuu. Ilmestynyt aikaisemmin jollain toisella nimellä ja sittemmin uudelleenkirjoitettu. Tarinassa on jotain samaa, kuin Seitsemän sisarta -sarjassa. Ainakin kummassakin seurataan usean sukupolven elämää. Yksi Enkelipuun päähenkilöistä on Greta, joka menettää muistinsa onnettomuudessa. Kirja seuraa Gretan elämää nuoruudesta vanhuuteen ja tässä välissä myös hänen lapsensa Cheskan ja lapsenlapsen Adan tarinaa. Taustalla myös täyttymystä vaille jäänyt rakkaus.

Tämä kirja menee minulla Helmet 2022 -haasteen kohtaan:

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

Lucinda Riley; Auringon sisar

 Kuudennen sisaren tarina kertoo tummaihoisesta Electrasta. Electra on huippumalli, joka elää huumehuuruista ja alkoholikyllästeistä pintaliitoelämää, mutta kirjassa ehtii sitten vieroittautua ja kääntää kelkkansa aloittaakseen muiden päihdeongelmaisten auttamisen. Samassa löytyy sitten menneisyyden salaisuudet ja sukulaisetkin. Historia-osuus vie lukijan Afrikkaan ja Keniaan maasai-heimon maille. Ei sarjan parasta antia, ehkä alkupään kirjat olivat ne parhaat ja sitten on vähän tasoittunut. Tässä kirjassa oli mielestäni paljon julistavaa ja saarnaavaa osuutta, joka tuntui vähän rasittavalta. Päihdeongelmien lisäksi käsiteltiin rotusortoa ja rasismin vastaisuutta.

Lucinda Riley; Kuun sisar

 Kun aloitin Kuun sisarta, jo ensimmäisessä luvussa ajattelin, että "voi ei, joko taas!". Tätä samaa juonta on nyt toistettu viisi kertaa. Taas uusi sisar ja uusi adoptio-menneisyys selvitettävänä. Tällä kertaa Tiggy-sisaren. Ja taas uusi rakkaustarina nivottu yhteen. Mutta sitten vähän jatkettuani kirja kyllä vähän imaisi mukaansa ja oli aika "lukuisa". Henkilökohtaisena turn offina oli tällä kertaa flamenco-maailma. Ja se jonkinlainen kurjuus ja köyhyys espanjalaisten gitanojen (mustalais-kansaa) parissa. En tiedä miksi oli niin vastenmielistä lukea sellaista. Luenhan sujuvasti muusta köyhyydestä ja osattomuudesta. Tämä vain... oli jotenkin vastenmielistä. Likaista, haisevaa.. ajattelin kaikkea ihmiskehon eritteitä ja pesemättömyyttä, täitä, hikeä, pesemättämiä hiuksia (joihin laitettiin lisää öljyä kampausten saamiseksi, siis yök). Ja sitten se flamenco. Olen aina inhonnut flamencoa! En voi todellakaan ymmärtää itseäni, että miksi. En osaa pukea sitä sanoiksi. Se on jotenkin... röyhkeää? Paljasta, irvokasta? Sen verran piti googlettaa, että  "Andalusian romanit ovat jättäneet taiteenlajiin pysyvät merkit, mutta sen historialliset juuret ulottuvat maurien ja juutalaisten musiikkiperinteisiin." (Lainaus wikipediasta).

Kuun sisaressa Tiggy löytää itsestään mustalais-verta ja menneisyytensä. Nykyajassa hän seikkailee myös rakkaussuhteiden ja vaikeiden perhesuhteiden armoilla.

Lucinda Riley; Helmen sisar

 Helmen sisar kertoo CeCen tarinan, jatkaa suoraan siitä mihin edellinen kirja Tähdestä jäi. Jotenkin pidin sairaana näiden kahden yhteen kasvaneen sisaren suhdetta toisiinsa. He nukkuivat samassa sängyssä ja olivat jotenkin liian... läheisiä ja ripustautuneita toisiinsa.

CeCen tarina vie lukijan mukanaan historialliseen (ja nykyajan) Australiaan, missä Kitty McBride avioituu rikkaaseen helmenkalastussukuun. Sitten on rakkaussuhteita ja paljon aboriginaali-paatosta. Jotenkin tämä jäi hivenen kaukaisemmaksi. Kirja ei missään nimessä ollut huono, mutta ehkä toistaiseksi heikoin näistä Seitsemän sisarta -sarjan kirjoista. Australian paprikanpunaisessa luonnossa CeCelle lopulta aukeaa oma menneisyyteensä ja sukunsa.

Lucinda Riley; Varjon sisar

 Varjon sisar kertoo kolmannen sisaren tarinan tästä seitsenpäisestä adoptiotyttöjen sarjasta. Asterope eli Tähti (järjetöntä suomentaa - eikö olisi voinut olla vaikka Star?) saa vihjeitä alkuperästään, kun Papa Salt on jättänyt hänelle vinkiksi perienglantilaisen kirjakaupan ja nimen Flora MacNichol. Näillä eväillä Tähden on selvitettävä oma lähtökohtansa. Tähti tekee irtioton sisarestaan CeCestä, jonka kanssa hänestä on tullut kuin paita ja peppu. Kirjan tarina liikkuu kahdessa ajassa, kuten sarjan kirjoissa aina ja lopulta etsitty yhteys nykyisyyden ja menneisyyden välille syntyy.

Kirjasarjan kehystarinahan on aivan järjetön! Mutta jokainen kirja, vaikka toistaakin koko ajan samaa, on viihdyttävä romanttinen hyvänmielentarina. Kun ei turhaan kysele, niin mikäs näitä on lukiessa. Mutta kieltämättä kiusasi, kuten huomasin aikaisemmin jotain toistakin kiusanneen, erään romaanihahmon ajatukset: epäilys, että hänelle tulee talven tullen ikävä talviunta nukkuvia oravia. Ensin olin pudota tuolilta oravien talviunen takia. Sitten mietin, että okei - ehkä minä en tiedä kaikkea ja on olemassa joku oravarotu, jotka todella painuvat talviunille. Tiedä häntä, yritin googlettaa myös maaoravia ynnä muita, mutta en löytänyt mitään todisteita talviunta horrostavasta oravarodusta. Onhan tämä nyt ihan sama kuin seittiä kutovat lukit, kahlaajalinnuiksi luokitellut kurjet ja juhannuksena kukkivat syreenit tai loppukesästä laulavat linnut. Ja mustikat, joita poimitaan väärään aikaan metsistä. Hm.

Lucinda Riley; Perhosten huone

 Kevyttä yläpilveä vaihteeksi. Romantiikkaa ja ihmissuhteita, rakkautta, petoksia, salaisuuksia ja ongelmia perhe-elämässä. Herttaista kesälukemista. Kirjassa eletään kahdessa ajassa. Toisaalta suvun matriarkan, Posyn, lapsuudessa ja toisaalta hänen lastensa ruuhkavuosien aikana. Suvun salaisuudet paljastuvat vähitellen ja vaikuttavat vielä yli 50 vuotta myöhemmin solmittaviin ihmissuhteisiin. Niin kuin näissä aina: saavatko rakastavaiset toisensa ja minkälaisten mutkien jälkeen? 

Pidin tästä yksittäisestä romaanista enemmän, kuin Rileyn Seitsemän sisarta -sarjasta, jota taas monet kehuvat ihan maasta taivaisiin. En ole tosin lukenut sitä kuin kaksi tai kolme ensimmäistä kirjaa, se on ihan ok monin paikoin, mutta osittain vähän höttö. Tai siis vielä hötömpi kuin Perhosten huone. Aion kyllä jatkaa senkin kirjasarjan loppuun pikkuhiljaa, mutta mikään kiire minulla ei ole. Kirjailijahan valitettavasti kuoli tänä vuonna syöpään, aivan liian nuorena. Mitä tuhlausta.

Lucinda Riley; Myrskyn sisar

Myrskyn sisar jatkaa Seitsemän sisarta -kirjasarjaa. Kirjoja on seitsemän, kuten Papa Saltin adoptoimia tyttäriäkin. Seitsemän sisarta, eli Plejadien tähtijoukko, joiden mukaan tyttäret ovat saaneet nimensä. Tämä kirja kertoo toiseksi vanhimman Ally-sisaren tarinan. Allyn juuret vievät hänet Norjan kylmään Pohjolaan Griegin vuorenpeikkojen  maahan. Ja kuten ensimmäisessäkin kirjassa, niin myös tässä eletään sekä Allyn nykyajassa että suvun menneisyydessä. Näistä se menneisyys oli parempi osuus. Itse asiassa pidin Allyn nykyhetken elämää suunnattoman rasittavan tympeänä. Siinä elettiin Allyn ja Theon rakkauselämää enkä pitänyt siitä osuudesta.
Mutta pidän Norjasta, pidän Griegistä ja pidän historiasta. Joten olihan tässä jotain kivaakin. Kirjasarjan ensimmäistä osaa lukiessani olin hyvin epäileväinen, jatkanko enää tätä sarjaa pidemmälle. No, pitäähän se kai jatkaa, joskaan ihan hetkeen en sarjan kolmatta kirjaa lue.

Mutta!
Seitsemän sisarta eli Plejadit on tähdistö. Japanin kielellä tämä tähtisikermä on Subaru. Näin vannoutuneena Subaru-autoilijana katson, että minun kuuluu lukea kirjasarja oman autoni merkin takia =). Tässä vielä se merkki, Subaru, eli Seulaset, Plejadit:

Siinä on todellakin vain kuusi tähteä, eikä seitsemää, mutta se seitsemäs ei näy, koska on niin pieni. Mutta kirjassakin seitsemäs sisar on salaisuus. Se puuttuva seitsemäs tähti.

Lucinda Riley; Seitsemän sisarta

Nyt tunnen kyllä ihan huonoa omaatuntoa, kun en voi kehua tätä kirjaa maasta taivaisiin, vaikka "lähes kaikki" ovat tehneet niin.

Seitsemän sisarta aloittaa seitsenosaisen (?) sarjan, jossa jokainen kirja on yhden adoptiosisaren tarina. Pa Salt on adoptoinut jokaisen tyttären yksi kerrallaan eri puolilta maailmaa, mutta ei ole kertonut jälkeläisilleen mitään näiden alkuperästä. Kuoltuaan hänen jäämistöstään annetaan kirje jokaiselle tyttärelle, jotta nämä halutessaan voisivat yrittää selvittää menneisyytensä.

Tämän ensimmäisen kirjan päähenkilö on sisarussarjan vanhin, Maia, joka matkustaa Rio de Janeiroon. Maian tarinan rinnalla kulkee takautuma hänen sukunsa historiasta ja tapahtumaketjusta, joka johti Maian adoptioon. Takautumissa eletään 1920 -lukua, jolloin Rioon nousee huikea Cristo-patsas. Maian suvun tarina liittyy kiinteästi patsaan rakentamiseen.

Juonessa on jotain kivaakin, mutta en koukuttunut sarjaan niin, että olisi pakko lukea seuraava osa eli seuraavan sisaren tarina. Tämä oli romanttista höttöä, joka oli melko kömpelösti kirjoitettu. Tuli mieleen vähän Nora Roberts, mutta sillä erotuksella, että Roberts kirjoittaisi paljon asiallisempaa ja vakuuttavampaa tekstiä. Toisaalta harvemmin historiallisista tapahtumista. Herttaista ja tyhjäpäistä. 

Kirja on melkoinen tiiliskivi 670 sivullaan, mutta niin ilmavaa tekstiä, että lukeminen oli todella nopeaa.