Simon Beckett; Multiin kätketyt

Simon Beckett on mielestäni niitä kirjailijoita, jotka eivät ainakaan paranna kirjallisia suorituksiaan vuosien kuluessa. Tämä oli nyt neljäs lukemani Beckett ja paras tästä sarjasta on ollut kirja numero 2 eli Luihin kirjoitettu. Mitään huippua nämä eivät mitkään ole, mutta lukemisen arvoisia kyllä. Näissä mennään aika yli-inhimillisiin suoritteisiin ja epäuskottaviin seikkoihin, enkä oikein tiedä, pitäisikö niihin vaan suhtautua sormien läpi. Kun tarpeeksi hulluksi menee, siihen ei voi vakavasti kiinnittää huomiotakaan. Pitäisikö dekkareiden sitten olla jalat maassa –sarjaa, joissa ei tapahdu mitään epäuskottavaa?

Multiin kätketyt toi mieleeni Pendergast-dekkarin Kuoleman asetelma. Kummassakin on maanalaisia luolia, joissa pahantekijä lymyilee. Ihan oikeasti, haloo: ei tuollaisia ole =). Tai siis on niitä luolia, mutta… Kummassakin on yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt ”hirviö”, murhaaja, jota kohtaan herätetään lukijan myötätuntoa kertomalla surkeasta lapsuudesta ja kiusaamisesta, minkä seurauksena vammainen tai epänormaali lapsi on muuttunut hirviöksi.  Aina niin tämä sama laulu. No mutta hei, pitäisikö minun sitten lopettaa nämä dekkarit, jos en tätä samaa kestä =). Ei, en lopeta vielä, dekkarit ovat niin ihanaa pakoa arjesta.

Inhosin kirjan Sophieta. Että voi olla inhottava akka. Ja tyhmäkin vielä.

Simon Beckett; Kuolleiden kuiske

Oikeuslääketieteen asiantuntija David Hunter vierailee Yhdysvalloissa ja kuinka ollakaan; joutuu kesken vierailunsa osallistumaan murhatutkintaan. Pahoin mädäntynyt ja matoja kuhiseva ruumis on sidottu pöytään, mutta murhaajaksi epäilty on kuollut jo aikapäiviä sitten. Ei muuta kuin hautaa avaamaan. Kuulostaa aika railakkaalta ja vauhdikkaalta, mutta vähän jahkailun makua tässä oli. Välillä yhdysvaltalaiset kollegat olivat sitä mieltä, että britti-asiantuntijaa ei tulisi edes laskea murhapaikalle, välillä taas hänet kutsuttiin tutkimaan ruumista. David itsekin soutaa ja huopaa edestakaisin.

Kuolleiden kuiske sisältää verrattain paljon ällöttäviä kuvauksia ihmisruumiin mädäntymisestä. Hyh.

Mutta kyllä tästä lopulta kätevä murhajuttu kietaistiin. Ei ihan Kuoleman anatomian ja Luihin kirjoitetut veroinen, mutta mukiinmenevä.

Simon Beckett; Luihin kirjoitettu

Kuolinsyyntutkimuksen erikoislääkäri David Hunter kutsutaan Ulko-Hebridien Runa-saarelle tutkimaan pahoin palanutta ruumista.Uhrista ei ole jäljellä muuta kuin jalkaterät ja toinen käsi. Hunter toteaa, että ruumis on murhattu, mutta myrsky pyyhkii yli Atlantin, eikä teknisen tutkinnan ryhmää saada paikalle. Pieni yhteisö on omillaan ja jännitys tiivistyy ja kohta tapahtuu toinen murhapoltto. Jännitys jatkuu kirjassa ihan viimeisille sivuille saakka.
Luihin kirjoitettu on mainio perustason dekkari, ehkä vielä parempi kuin Beckettiltä aiemmin lukemani Kuoleman anatomia. Siinä mentiin välillä niin totuuden rimaa hipoen eteenpäin aika uskomattomia tapahtumia, tämä on hieman enemmin jalat maassa -tason tarina. Tykkäsin kovasti. Erittäin kivaa oli löytää romaanin tapahtumapaikaksi uusi maantieteellinen sijainti: Hebridit, saariryhmä Skotlannista länteen. Saaret ja muut pienehköt yhteisöt ovat aina niin kodikkaan tiiviitä ympäristöjä.

Simon Beckett; Kuoleman anatomia

Lukiessani Kuoleman anatomiaa minulle tuli väkisin mieleen pikkuhauska tv-sarja "Doc Martin", vaikka siinä ei ollutkaan kyse murhatutkimuksista. Mutta kummassakin on päähenkilönä muualta tullut pikkukylän yleislääkäri. Alkuasetelmat karisivat melko pian, sillä Beckettin luoma David Hunter joutuu melkoiseen myllytykseen auttaessaan poliisivoimia murhatutkimuksissa.
Kansi lupaa, että tämä on "Patricia Cornwellin veroinen..." - no en nyt ihan tiedä. Kirjassa tuntuu olevan kauhea kiire ehtiä juonenkäänteestä toiseen ja paljon verta ja suolenpätkiä. Ts. karmivia kohtauksia ja jotain tuttuakin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun dekkari on rakennettu siten, että murhan uhrit joutuvat jonkun psykopaatin vangeiksi ja tyrmässä tapahtuu kaikkea epämiellyttävää. Nämä epämiellyttävät kohtaukset oli kuitenkin kirjoitettu onneksi vielä verrattain kesysti, että mitään ihan hirveän kauhistuttavaa ei tarvinnut lukijan kohdata.
Lopussa käydään aika kliseistä kilpajuoksua hyvisten ja pahisten kesken, osittain menee jo vähän epärealistiseksi. Voisin kuvitella, että Beckett tästä vielä parantaa otettaan tulevissa kirjoissa.
Keskinkertainen dekkari.