Simon Beckett on mielestäni niitä kirjailijoita, jotka
eivät ainakaan paranna kirjallisia suorituksiaan vuosien kuluessa. Tämä oli nyt
neljäs lukemani Beckett ja paras tästä sarjasta on ollut kirja numero 2 eli
Luihin kirjoitettu. Mitään huippua nämä eivät mitkään ole, mutta lukemisen
arvoisia kyllä. Näissä mennään aika yli-inhimillisiin suoritteisiin ja epäuskottaviin
seikkoihin, enkä oikein tiedä, pitäisikö niihin vaan suhtautua sormien läpi.
Kun tarpeeksi hulluksi menee, siihen ei voi vakavasti kiinnittää huomiotakaan.
Pitäisikö dekkareiden sitten olla jalat maassa –sarjaa, joissa ei tapahdu
mitään epäuskottavaa?
Multiin kätketyt toi mieleeni Pendergast-dekkarin
Kuoleman asetelma. Kummassakin on maanalaisia luolia, joissa pahantekijä
lymyilee. Ihan oikeasti, haloo: ei tuollaisia ole =). Tai siis on niitä luolia,
mutta… Kummassakin on yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt ”hirviö”, murhaaja, jota
kohtaan herätetään lukijan myötätuntoa kertomalla surkeasta lapsuudesta ja
kiusaamisesta, minkä seurauksena vammainen tai epänormaali lapsi on muuttunut
hirviöksi. Aina niin tämä sama laulu. No
mutta hei, pitäisikö minun sitten lopettaa nämä dekkarit, jos en tätä samaa
kestä =). Ei, en lopeta vielä, dekkarit ovat niin ihanaa pakoa arjesta.
Inhosin kirjan Sophieta. Että voi olla inhottava akka. Ja
tyhmäkin vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti