Kuuro ja raskaana oleva Cambridgen opiskelija, Elena, murhataan. Kun rikoskomisario Lynley ja ylikonstaapeli Barbara Havers saapuvat tutkimaan murhaa, selviää sotkuinen suhdevyyhti. Kaiken keskipisteessä tuntuu olevan Elenan isä, joka odottaa professuuria Cambridgessa. Elena on elänyt isänsä holhouksen alla, mutta hänellä on ollut tapansa taistella sitä vastaan. Poikaystäviä ja suhteita on ylläpidetty niin opiskelijatovereihin, kuin opettajiinkin.
Kirja oli dekkarina mukava ja viihdyttävä aivot narikkaan –jännäri, kuten pitääkin.
Se, mikä jäi kaivertamaan, on omituinen kieli (suomennos?). En voinut olla takertumatta yhdessä lauseessa esiintyneeseen termiin ammatillinen likinäköisyys. Käyttääkö sellaista muka kukaan? Ei käytä.
Toinen esimerkki huonosta lauserakenteesta, sotkuinen, liian pitkä, rönsyilevä ja käsittämätön:
Useimmat ihmiset antoivat poikkeuksetta yhteiskunnan tuomion vaikuttaa siihen mitä he tekivät, sallivat syyllisyydentunteen ohjata heidän käytöstään, elivät elämäänsä juutalaiskristillisen perinteen määräysvallassa, perinteen joka opetti, ettei heillä ollut oikeutta onneen eikä mihinkään muuhun kuin elämään, jossa oman minän huomioon ottaminen oli toissijaista verrattuna täydelliseen muille ihmisille omistautumiseen.
Siis mitä? Mitä minä oikein luin? Eikö tuota olisi voinut sanoa vähän yksinkertaisemminkin ja jakaa edes muutamaan lyhyempään lauseeseen. Ja mikä ihme on juutalaiskristillisen perinteen määräysvalta? Kyllä nyt sanon, että kyseinen lause jäi ärsyttämään. Sen rakenne, sen monimutkaisuus. Kirjassa oli hyvin paljon vastaavaa.
Tämä solahti viimeiseen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.
