torstai 31. lokakuuta 2024

Blogin kuvat

Koska Photobucketin ominaisuus jakaa kuvia ulkopuolisille saiteille on muuttunut kaistanleveydeltään rajoitetuksi (vai peräti maksulliseksi?), suurin osa vanhoista kirjakuvista on kadonnut tästä blogista. En usko, että lisään kuvia uudestaan, koska siinä olisi aivan hirveä homma. Kirjablogini toimii lähinnä lukutilastona ja muistiinpanoina itselleni eikä täällä varmaan kauheasti mieltään pahoittavia vierailijoita käy. Annan siis asian olla. Niin muuten, kommentit ovat kyllä ihania, eli kiva kun aina joskus joku käy. Itse vierailen säännöllisesti muissa kirjablogeissa etsimässä kirjavinkkejä, vaikka harvemmin mitään kommentoin. Jatketaan lukemista.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Katja Kallio; Yön kantaja


Yön kantaja kertoo tarinan Amanda Fredrika Aaltosesta, joka on ollut ihan oikeasti olemassa. Vuonna 1891 hänet suljettiin Seilin saarelle, jonne mielisairaat naiset vietiin ja josta ei ollut paluuta. Nykyään koko sana mielisairas ja mielisairaala ovat pahasti vanhentuneita ja useat Seilin saaren asukkaat olisivat ihan normaaleiksi luokiteltuja naisia.

Mutta kirja alkaa kuitenkin siitä, miten Amanda matkustaa kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten viettää siellä lyhyen hetken nuoruudestaan. Lukijalle ei tarjota varmaa tietoa siitä, onko tämä kirjan Amandalle totta vai ei. Haavetta? Harhaluutoa? Tarina, jonka Amanda ajattelee tapahtuneeksi paetakseen totuutta?  Oikealle turkulaiselle Amandalle tämä todennäköisesti ei ollut totta, vaikka noina vuosina Turussa kävi kuumailmapalloilija. Asiasta olisi ollut sen ajan lehdissä enemmin uutisia.

Tarina saa varsinaisesti potkua sitten, kun siirrytään Seilin saarelle. Sen naisilla on kiehtovia ihmiskohtaloita, niin potilailla kuin hoitajilla. Minua hämmästytti monesti, miten inhimillistä potilaiden kohtelu oli. Aikaisemmin olen lukenut kirjallisuutta, jossa on aivan brutaaleja hoitomuotoja, suorastaan kidutusta. No, tässäkin oli jääkylpyjä ja pakkopaitaa toki. Mutta hoitajat eivät esiintyneet kuitenkaan sadisteina. Heille syntyi jopa lämpimiä melkein ystävyyttä lähestyviä suhteita potilaisiin.

Terveimmät mielisairaat olivat ns. vapaakävelijöitä, joilla oli kävelyoikeus saarella. Kaikki tekivät töitä. Kehräsivät, paikkasivat kalaverkkoja, marjastivat, sienestivät, ompelivat liinavaatteita. Elämä kuulosti melkeinpä leppoisalta, kun ulkomaailman kiihdyttävät tapahtumat eivät rasittaneet herkistyneitä mieliä.

Mikä olisi muuten mahtanut olla kohtalo lapsenmurhaajalle. 15-vuotiaan tytön, joka raiskattiin, sai lapsen ja kuristi sen? Tai prostituoidun? Tällainen laittaa miettimään, miten vähän vaihtoehtoja yhteiskunnalla on ollut tarjota naisille. Ja miten erilaista olisi nykyään! Kenenkään ei tarvitse pitää ei-haluttua lasta tai myydä itseään saadakseen leipää. Ajatella näitä naiskohtaloita…

Kyllä, kirja oli todella ajatuksia herättävä.
En pidä kirjan kansikuvasta. Se on mielestäni liian lastenkirjamainen. Tai ainakin mieleen tulee Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä. Seilin saariston maisemakuva olisi ollut ihan pop.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Kazuo Ishiguro; Me orvot

Ja nythän minä vasta huomasin (tätä kansikuvaa katsoessani), että Kazuo Ishiguro on nobelisti. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pitää Me orvot -kirjasta enemmin, jos olisin tiennyt, että tämä on palkittu? Sanotaan näin, että pidin kirjasta, mutta en hirveästi. 
Kirjan minä-muotoinen päähenkilö Christopher Banks elää kolmikymmenluvun Englannissa, jossa hän toimii tunnettuna rikospoliisina. Muistot vievät hänet kuitenkin takaisin maailman metropoliin Sanghaihin ja lapsuuteen, leikkimään toverinsa Akiran kanssa. Ja aikaan, jolloin Christopherin vanhemmat katosivat. Nyt vanhempana hän päättää selvittää, mitä vanhemmille oikein tapahtui ja etsiä nämä käsiinsä.
Tähän asti pidin kirjasta kohtalaisesti. Sitten, kun mentiin takaisin Sanghaihin, tarina muuttui "arvoitukselliseksi" ja "unenomaiseksi" takakansitekstin mukaan. No, tahtooko se sanoa yliluonnollista ja epäuskottavaa? Koska sellaisia piirteitä tekstissä oli ja niistä en pitänyt.
Ishiguroa on ylistetty paljon. Saattaa olla, että luen vielä joskus lisää hänen kirjojaan, mutta saattaapi myöskin olla, että en. Ainakaan en jää mistään paitsi, jos jätän lukematta.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Eppu Nuotio; Loppu

Pii Marin -sarjan viimeinen osa Loppu oli minulle vähän pettymys. En oikein osaa sanoa mitään tästä kirjasta, se oli niin tasapaksu ja mitäänsanomaton. Vähän kerrattiin edellisen kirjan tarinoita, uutena tuli hometalo-helvettiin joutunut pariskunta ja eno, joka haluaa vain tehdä hyvää. Voin vain sanoa, että hyvä kun nyt sarja on luettu.

torstai 7. marraskuuta 2019

Pirjo Tuominen; Hiljaiset huvimajat

Kirja, jonka kansi tavallaan häiritsevällä tavalla kiehtoo ja ärsyttää. Onko kuvan nainen valokuva ja vaatetus puolestaan animaatio, en tiedä. Mutta naisella on ainakin nykyaikainen ehostus kasvoillaan; varjostukset, silmänrajaus, luomet sekä muotoillut kulmat, mikä olisi ehdottomasti out of question 1900 -luvun alun säätyläisneidolle. Ja toinen seikka: hieno nainen ei koskaan liikkunut ilman käsineitä! Kuvan neidolla on vieläpä geelikynnet (näkyy ainakin kirjan kantta katsomalla, ei ehkä tässä netissä =)). Että siis kyllä nyt ahdistaa, osuu johonkin kohtaan tuolla hermoston puolella. En toki suutu kyseisistä epäkohdista, mutta huvittuneena haluaisin käydä rakentavaa keskustelua siitä, miten tämä kuva on tehty ja miksi se on päätynyt kirjan kanteen.
Hiljaiset huvimajat on Maria Mannerin tarina Lappeenrannasta Viipurin kautta Tampereelle. Säätyläisneiti, orpo tyttörukka, joka kokee monta erilaista roolia kasvaessaan lopulta itsenäiseksi naiseksi. Osa näistä rooleista tuntui irrallisilta ja mietin, että kustakin olisi saanut aivan oman kirjansa, mutta tämä nyt oli tämän kirjan ratkaisu. Aika mukava kirja, historialliset naiskohtalot ovat aina herkullisia ja Pirjo Tuominen taitava kirjoittaja. 
Tällä kertaa aloitin kirjan äänikirjana kuuntelemalla siitä n. 75 % ja sitten kirjaston äänikirjan 2 viikon laina-aika (!!) meni umpeen ja jouduin lainaamaan loppukirjaa varten fyysisen kappaleen. On kyllä epämiellyttävä tapa tuo kirjaston oma äänikirja-toiminto. Mutta joskus on pakko saada kuunneltava versio vaikkapa pitkille automatkoille.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja vapaa pudotus

Kuhala ja vapaa pudotus on Kuhala-sarjan kolmanneksi viimeinen romaani. Lopun alkua, ihan selvästi sitä. Kuhala alkaa olla valmista kauraa. Tulee lääkettä unettomuuteen, rauhattomuuteen ja mielialan kohotukseen, hiippaläppä vuotaa ja kremppaa on vähän siellä sun täällä... ei ole Kuhala entisensä. En tiedä minkälainen identiteettikriisi siitä seuraa, kun Kuhalan taival päättyy. Ainakin tulee järjetön ikävä.
Vapaa pudotus on sitä, kun Kuhalan tuttu vasikkanakin toiminut Hinku putoaa taivaalta Kuhalan jalkojen juureen. Hinkun veli palkkaa Kuhalan selvittämään, mitä tapahtui. Ennen kun se selviää, murhataan vielä kolme muuta onnetonta ja joka kerta Kuhala on paikalla. Ei ihme, että Saimi Kaakonkulmakin, poliisi ja Kuhalan rakastettu, alkaa ihmetellä.
Tasalaatuinen dekkari, samaa turvallista sarjaa kuin edelliset. Mutta todella, loppu häämöttää jo ja kyllä se alkaa tuntua.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Lee Child; Painostaja

Painostaja on seitsemäs Lee Child -dekkari. Umpitieteellisen "Reacherin naiset" -tutkimukseni tuloksena tässä romaanissa Jack Reacherilla oli valloitukset numero 9: takautumien sotilaspoliisi-kollega Dominique sekä 10: nykyhetkeen sijoittuva agentti Duffy. Aivan ensimmäisten kirjojen laskelmat saattoivat heittää naisella tai kahdella ja saattaapa olla, että olen nyt lukenut yhden sarjan kirjan jo liian aikaisin, mutta kirjasarjan jatkuessa naismäärä oikenee ja virheprosentti pienenee.
Tällä kertaa Jack Reacher soluttautuu rikollismaailmaan voidakseen kostaa jotain omassa menneisyydessään tapahtunutta pahaa. Toisaalta hän haluaa auttaa Duffya. Duffy on ohjannut alaisensa soluttautumaan rikolliseen alamaailmaan, mutta kadottanut sittemmin yhteyden tähän. Tehtävä ei ole helppo, sillä rikolliset eivät saa epäillä mitään.
Ruumiita tulee ja väkivaltaa riittää.
Kirjan nimi on suomennettu Painostajaksi. Alkuperäinen englanninkielinen nimi The Persuader tarkoittaa myös asetta: katutappeluun tarkoitettua haulikkoa (?) ilman lapaa.
Jonain päivänä luettelen kaikki nämä aseet, niiden panosten läpimitat, lähtönopeudet, painot, materiaalit ja ilmanvastukset, lentokulmaukset, jakautumisprosentit, läpimitat ja vääntövastukset kuin vettä vaan.
Lee Childit ovat ihania kirjoja! Aina tietää saavansa samantasoista tavaraa, joka ei koskaan ole mitään luokattoman huonoa, jos ei mestariteoksiakaan. Luottokirjoja.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Enni Mustonen; Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu tällä Ruokarouvan tyttärellä. Olin jo melkein varma, ettei sarjan taso voi jatkua entisellään, mutta kyllä se taisi nyt jatkua. Ehkä sai jopa uutta pontta, kun päästiin eroon aikaisemmissa kirjoissa hallinneesta "Ida palvelijana milloin kenenkin taloudessa" -teemasta. Päähenkilö on Idan tytär Kirsti, jonka nuoruusvuosia kuvataan ensin Suomen kamaralla ja sitten Pariisissa. Namedroppingia on niin, että hengästyttää. Se on vallattoman hauskaa. Eniten ihastutti Olavi Paavolainen ja Katri Vala. Näitä kahta tulenkantajaa ei oikein voi ottaa tosissaan =). Pariisissa sitten Coco Chanel ja Elsa Schiaparelli, muotitalon omistajat.
Enni Mustosen kirjoissa kaikki sattuu aina sopivasti. Kun romaanihenkilö etsii vaikka seurakuntataloa, niin "siinähän se olikin seuraavan korttelin alussa" ja kun jalat olivat kipeät kanttiinissa seisomisesta, niin "onneksi rouvalla olikin meille jo eväät valmiina ja saimme istahtaa pöydän ääreen". Tai kun juna vie vieraaseen kaupunkiin, niin miten äidin nuoruustoveri sattuukin ihan yllättäen paikalle auttamaan. Aina järjestyy yösija, ateria, rahallinen korvaus, vapaapäivä... kaikki on suloista ja sutjakkaa.

Note to myself: muista lainata Katri Valan runoja kirjastosta.

Pirkko Arhippa; Tii taa Taneli

Ihanan vaivaton dekkari, jossa ei tarvinnut taas päätään vaivata puolen millihertsin vertaa. Varpu ja Tiia tutkivat golfkentällä tapahtunutta murhaa. Murhan uhri on golfkentän omistajapariskunnan poika. Murhatun lähipiiriä käydään läpi ja lopulta sieltä löytyy murhaaja. Suoraviivaista ja suloisen heppoista. Pää kiittää, hengitys kulkee taas helpommin ja jin ja jang ovat jälleen tasapainossa. Huh.
No okei, kirjan nimi on kyllä ihan karmea. 

Anna Karolina Larsson; Paviaanivarkaus

Mitähän nyt sanoisin. Luin tätä kirjaa aika pitkään. En pitänyt kauheasti, jo jossain neljäsosan jälkeen paiskasin kirjan ensimmäisen kerran kiinni. Kunnes irvistin, että eihän perhana, en voi antaa periksi.
Vuosia sitten uutisoitiin ihan oikeasti sellaisesta vastenmielisestä rikoksesta, joka tässä oli pienenä sivujuonen pätkänä. Se ylittää kaikki mahdolliset ja mahdottomat oksettavuuden rajat. Mietin, onko kirjailija saanut kimmokkeen kyseisestä uutisesta, se ei nimittäin jätä ketään kylmäksi. En avaa asiaa enempää siltä varalta, etten vaan pilaisi kenenkään lukunautintoa.
Minä en saanut minkäänlaista lukunautintoa Paviaanivarkaudesta. Päähenkilö on Amanda; poliisi, jota sisaren itsemurha on jäänyt kalvamaan. Hän haluaa selvittää omin päin, miksi sisar päätyi itsemurhaan. Syynä täytyy olla joko kollega Magnus tai sitten arabi-rikollinen Adnan.
Kirjassa oli myös inhottavaa perheväkivaltaa, jota ei edes oikeastaan jaksaisi lukea. Ja sitten koko kirjan läpi minua ärsytti, miksi Amanda sieti Adnan Nasimia. Aluksi hän tietysti halusi soluttautua miehen lähelle, jotta pääsisi selville sisarensa kohtalosta. Mutta suhde muuttuikin syvemmäksi ja se oli hyvin epäuskottavaa. Kaikki oli todella vastenmielistä. Osittain pakotin itseni lukemaan tämän sen takia, että ilmeisesti Larssonin seuraava kirja on parempi. Toivon sitä.