sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Roslund & Hellström; Kaksi soturia



Luin tätä kirjaa varmaan kolme viikkoa. Ensin viikon ennen joulua, sitten jouluviikon ja vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. En tiedä onko mikään kirja ollut yhtä pitkä ja vastenmielinen. Olin sata kertaa heittää tämän sikseen, mutta aina vaan jatkoin sinnikkyydellä. Kirja parani ehkä loppuaan kohden sen verran, että koko ajan alkoi tuntua todennäköisemmältä ja todennäköisemmältä, että pystyn lukemaan sen loppuun kaikesta huolimatta.
Siis kaikesta sellaisesta kuvottavasta huume-, vankila- ja väkivaltamaailmasta huolimatta. Inhottavasta alamaailmasta, jonka olemassolosta en edes halua tietää mitään. Tällaisten romaanien takia niistä on pakko tietää. Päällimmäiseksi tuntemukseksi jäi ehkä vain suru ja masentava fiilis. Tällaista voi olla. Tällaisia huumelähiöitä, 9-vuotiaita huumekauppiaita, murhaajia, tappajia, koiria huumekämpissä, kidutusta, huumeiden salakuljetusta ja verta, rupia, katkottuja luita, polviin ammuttuja luoteja, huorittelua, likaa, epätoivoa, raskauksia huumeluolissa, vankilassa syntyneitä vauvoja. Missä ihminen meni vikaan?
Varsin kurja valinta vuoden viimeiseksi kirjaksi.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Karin Slaughter; Pettävä hiljaisuus


Sara Linton palaa kotikaupunkiinsa, jota hän on karttanut poliisipäällikkö-miehensä Jeffrey Tolliverin kuoleman jälkeen. Muistot ovat liian kipeitä.
Grand Countyssa tapahtuu kuitenkin nuoren naisen murha ja paikallinen poliisiyhteisö on täysin kykenemätön tutkimaan tapausta. Osa poliiseista turvautuu likaisiin temppuihin. Osa piilottelee jotain, todisteita katoaa. Will Trent hälytetään apuun. Tietenkin paikallisten ja muualta tulleiden poliisien välillä on kitkaa, eikä Saran osakaan tässä välissä ole helppo.
Murhasta syytetään lähes kehitysvammaisen tasolla olevaa nuorukaista. Sara ja varsinkaan Will ei usko häntä tappajaksi, mutta kun poliisit ovat jotain päättäneet... Kuka on heistä se pahis? Lena Adams, vai itse poliisipäällikkö, jotka ovat kovin napit vastakkain. Vai joku muuu?
Jännä juoni jatkuu kirjan läpi, tällaisista nautin.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Heidi Köngäs; Hertta

Olen tähän asti pitänyt älyttömästi Heidi Köngäksen romaaneista, joista Dora Dora oli ehdottomasti paras. Vieläkin se nostattaa kylmät väreet iholle. Mutta Herttaa en kyennyt lukemaan. Tämä jäi kesken. Niin olisin halunnut pitää Hertasta!
Se alkoi jo alusta, kun totesin että tämä on kirjoitettu minä-muodossa. Hertta vaan oli minusta epämiellyttävä ihminen. Tai romaanin ote liian rakkausromaanimainen. Romanttiset tarinat eivät ole suosikkejani, mutta pystyn lukemaan niitä, kun kyseessä on joku Nora Robertsin tyyppinen höttökirjailija, jonka ei ole tarkoituskaan kirjoittaa muuta kuin romantiikkaa. Roberts ei kirjoita historian kipeistä kohdista, aatteista, sodista, traagisista sukukohtaloista... Hertta oli sellainen, mutta rakkaushömpällä sotkettu.
Ja aate, hmph. Kun en tykkää mistään aatteista mihinkään suuntaan. Hertallakin olisi ollut paljon helpompaa, jos ei olisi ollut niin aatteellinen. Olisi jäänyt poika kuolematta, vankilat käymättä ja moni suru surematta. Hemmetin Hertta.
En tiennyt Hertta Kuusisesta oikeastaan mitään, en ollut aikaisemmin edes googlettanut häntä. Tämä nyt ei ole minun aihe eikä minun kirja.

Belinda Bauer; Ruumis nro 19

Bauer senkun parantaa otettaan kirja kirjalta. Aikaisemmat olivat ok ja melko hyviä, tässä on jo aika napakka ote. Ja vähän erilainen! Päähenkilö Patrick on asperger-nuorukainen, joka lääketieteen alan opiskeluissaan kohtaa epäilyttävän kuolemantapauksen. Vaan kuka uskoisi erikoista Patrickia.
Loppu oli vähän pettymys. Ei niin, että Belindan taso olisi mitenkään laskenut sitä kohden, vaan päätös jonka hän päätti Patrickin tekevän.

Peter James; Kuolema merkitsee omansa

Kirja alkaa siitä, miten parkkihallissa katoaa nuori nainen. Hän ehtii hädissään juuri ja juuri soittaa poikaystävälle, mutta mitään ei ole tehtävissä. Sitten työmaalta löytyy ainakin 30 vuotta sitten piilotettu ruumis. Ja vielä lisää tulee.
Aika hyytävän jännissä tunnelmissa mennään Roy Gracen kanssa. Mennä vuosina kadonneen Sandy-vaimonkin teema täydentyy taas vähän.
Noh, onhan näissä vähän korkealentoisiakin hahmotelmia. Esimerkiksi tuo leima-systeemi...

perjantai 9. joulukuuta 2016

Pirjo Rissanen; Terveisiä Armille

Terveisiä Armille on hm... noh, naistenromaani. Armi Vartiainen, lastenkirjailija, ei pidä lapsista juurikaan. Kirjassa ryömitään perhesuhteiden ja ystävyyssuhteiden syövereissä. Armi ei ole ollut itsekään varsinaisesti mikään ihanneäiti omille lapsilleen. Rissanen ei ole edes halunnut tehdä Armista naista, josta lukija pitää, mikä on mielenkiintoinen ja rohkea valinta. Kyllähn tästä kirjasta oli pakko nauttia, kun Rissanen on niin taitava kirjoittaja. Jotain vähän irrallista, asioita sieltä, toisia täältä, mutta... Kauhean vaikea sanoa yhtään mitään.

Lars Kepler; Vainooja



Vainooja vainoaa naisia heidän ikkunansa takana. Tarkkailee ja videokuvaa. Sitten hän lähettää videon youtubeen. Kun videoon reagoidaan, kuvattu uhri on jo kuollut. Poliisit pääsevät jäljille, mutta jäljet johtavat vankilaan. Suomalaissyntyinen rikoskomisario Joona Linna, jonka piti olla kuollut, palaa remmiin ja eiköhän vaan murhaajakin lopulta saada kiinni.
Vainooja oli raaka ja verinen, ei kuitenkaan niin paljon, että sen lukeminen olisi ollut vaikeaa. Mutta pistää ihmetyttämään miten heppoisesti monet naiset keikistelevät avointen ikkunoiden ja parvekkeiden edustalla edes yrittämättä peittää ikkunoita verhoilla. Ei tulisi mieleenkään itselle, vaikka en edes ole hysteerinen tällaisten asioiden suhteen. 
Ihan kiva dekkari.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Karin Slaughter; Häpäisty

Ääh, mistähän se johtuu, että inhoan Lena Adamsia, Slaughterin itsepäistä pikku-poliisia. Mutta niin inhoaa Sara Lintonkin, ja tämän romaanin jälkeen vielä enemmin. Mikä kyllä tuli ilmi vasta myöhemmin, mutta siis...
Nainen poltetaan elävältä autossa ja kuinka ollakaan Lena Adams on paikalla. Noh, eihän kaikki tietenkään ole, kuten joku helppo poliisinplanttu voisi kuvitella, että Lenalla on asian kanssa jotain tekemistä. Kumma kyllä Lena kuitenkin katoaa maan alle ja poliisipäällikkö Jeffrey Tolliver (vaimonsa Sara Lintonin kanssa tietysti), alkaa etsiä alaistaan. Retkue päätyy Lena Adamsin kotikaupunkiin Reeseen.
Lopussa kiitos seisoo. Tai siis tapahtuu suuria, joihin tämä Grant County -sarja päättyy.
Ihan vauhdikas rehti dekkari. Mutta Lena Adams... yyyyhh...

Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Läckbergin dekkareissa on jotain äärettömän epäuskottavaa ja ärsyttävää, mutta silti ahmin näitä ihan hulluna. Nykyään kun tilanne on muutenkin se, etten saa luettua juuri mitään muuta kuin dekkareita. Liittynee aivojen nollaus-tarpeeseen, työstressiin ja muuhun sellaiseen merkilliseen. Dekkareita lukiessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään, eikä ottaa osaa syvällisiin tunnekuvioihin. Ehkä se on jotain yltiö-empaattisen sisimmän suojelua viime kädessä.
Leijonankesyttäjä on osin aika raaka, mutta osin myös koomisen epäuskottava siinä, miten Patrikin Erica-vaimo osallistuu tutkintaan milloin milläkin tasolla. Ja poliisilaitoksella sen kun katsotaan asiaa läpi sormien, vähän sormea heristellen "ai jai sitä meidän Ericaa". Niin varmaan.
Raakaa on se, minkälaisena ensimmäinen uhri löydetään: tyttö harhailee talvipakkasessa pahoinpideltynä ja kuvottavin tavoin runneltuna. Yääk. Eikä tämä jää tähän. Koukuttavaa.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Maeve Binchy; Seitsemän talvista päivää



Seitsemän talvista päivää tarjosi laimeaa Binchyä verrattuna aikaisempiin taianomaisiin ja lämpimiin ihmissuhderomaaneihin. Lämpöä oli tässäkin, mutta juoni oli sekava eikä oikein päässyt syvälle. Tarinaa kerrotaan usean eri henkilön näkökohdasta, eikä kenenkään elämä ole niin mielenkiintoista, että olisin nauttinut siitä täysillä. Osa oli omituisia, jopa vähän vastenmielisiä hahmoja. Ehkä tämä Binchyn viimeinen romaani oli myös heikoin. En sanoisi kuitenkaan suorastaan huonoksi, vaan ihan pikkuisen pettymykseksi.
Romaani alkaa siitä, kun nuori Chicky lähtee kielletyn rakkautensa perään ja ensimmäisessä jaksossa seurataan tätä lankaa. Kuluu aikaa ja Chicky palaa lapsuudenkotiinsa perustamaan hotellin. Loput "osat" ovat hetkiä eri ihmisten elämästä niillä osin, kun ne liittyvät tähän hotelliin.