lauantai 14. syyskuuta 2019

Leena Lehtolainen; Valapatto

Pidin Leena Lehtolaisen Valapatosta enemmän kuin mistään muusta romaanista pitkään aikaan. Nautiskelin tätä äänikirjana autossa työmatkaa ajellen ja välillä kotona ja lenkillä. Kirja meni yllättävän nopeasti, vaikka samalla oli menossa tavallinenkin romaani perinteisesti lukien.
Aino löytää metsäjärven rannalta pahoinpidellyn ja alastoman miehen, pelastaa tämän mökkiinsä ja ajautuu mukaan jännittävien tapahtumien sarjaan. Mies on Tomas, jota moottoripyöräjengi on yrittänyt tappaa. Pieni erehdys menneisyydessä kertautuu moninkertaisena epäkohtana nykyisyydessä. Kirjassa punnitaan myös ystävyyttä monella eri tapaa. Tomasin ja Paavon. Ja Ainon ja Minjan.

Nyt täytyisi tehdä uusi selvitys näistä Lehtolaisista, en ole ihan varma, olenko lukenut kaikki ilmestyneet kirjat... Uudestaan en aio lukea, mutta jos sieltä välistä jokin puuttuu, niin  asia täytyy korjata.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Alan Bradley; Kuolon kultaiset kiehkurat

Flavia De Luce ja Dogger ovat perustaneet pienimuotoisen etsivätoimiston, joka on päättänyt auttaa poliisia mielenkiintoisten rikosasioiden selvittämisessä. Siksi kaksikon puheille saapuu rouva Prill, joka ilmoittaa, että häneltä on varastettu erinäisiä tärkeitä kirjeitä...
Flavia ja Arthur W. Dogger lupaavat ottaa asiasta selvää ja tapahtumat pyörähtävät kunnolla käyntiin, kun etsiväpari aikoo vierailla Prillin luona.
Kirjassa askaroidaan tietenkin myrkkyjen, mutta myös leikeltyjen ihmisruumiin osien parissa. Itse asiassa minulta meni nyt ohi, miksi Ophelian ja Dieterin hääkakusta löytyi katkaistu sormi? Jotenkin tämän juoni taisi nyt olla minulle vähän liian irrallinen ja epäselvä, kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmat Flavia -romaanit.

Yrsa Sigurðardóttir; Synninpäästö

Synninpäästö oli hurja ja ankea koulu- ja somekiusaus -aiheinen dekkari nuorten maailmasta. Romaani alkaa siitä, kun vainooja hyökkää Stellan kimppuun tyhjässä elokuvateattereissa ja kohta kaikki Stellan snapchat -seuraajat saavat järkyttävää materiaalia kännyköihinsä. Koskettavaa, surullista, väkivaltaista ja ahdistavaakin. Mutta mielettömän hyvä kirja. Luin tämän äänikirjana, joka sopi yllättävän hyvin tälle tarinalle. Minulla oli aluksi epäluuloja islantilaisten nimien suhteen, mutta niitä olikin miellyttävä kuunnella. Islanti on mielettömän kaunis kieli, kuten olen jo aiemmin hehkuttanut. Äänikirjassa saa nauttia sen lausumisestakin.
Synninpäästössä oli tietenkin tuttu tiimi asialla, eli Huldar ja Freya. Sekä Huldarin pomo Erla, jonka kanssa välit ovat hieman kireät.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Seppo Jokinen; Koskinen ja pudotuspeli


Koskinen ja pudotuspeli on vasta kolmas Koskis-sarjalainen. Mielestäni nämä ovat aika eleettömiä, lukukelpoisia dekkareita, hivenen kuivia ja kliseisiä. Tapahtumissa on paljon sellaista mikä häiritsee minua, mutta jos ei sen anna häiritä, niin mikä ettei näilläkin saa päätä nollattua.

Kirjassa on kaksi tutkintaa vaativaa tapausta. Toisaalta pankkiryöstö, jossa ryöstäjä ikään kuin vahingossa ampuu pankin asiakkaan ja toisaalla mielisairaalassa tapahtuvat oudot öiset sydänkuolemat.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Ninni schulman; Poika joka ei itke

Ehdin kuunnella Bookbeatin kuukauden ilmaisella kokeilujaksolla 5 kirjaa. Tämä oli niistä se viimeinen. Kylläpä sujui neljän tunnin mökkimatkakin rattoisasti, kun sain ajellessa kuunnella neljä tuntia tasokasta dekkaria! Tosin äänen kanssa oli heikkoa, kännykässä on huono äänentoisto ja auton taustamelu. Kuulokekkeita käytän vain hätätilanteessa, kuten lenkillä.
Poika joka ei itke jatkaa Hagforsin pikkukaupungin tarinaa tällä kertaa helteisenä kesänä. Kuumuutta lisää pyromaanin sytyttämät kiinteistöt, joissa kuolee ihmisiä. Toimittaja Magdalena Hanson haluaa kirjoittaa järkyttävistä tragedioista ja yrittää pysyä ajan tasalla siinä, mitä Christer Berglund, Petra, Folke ja Urban poliisissa saavat tietoonsa. En muista, milloin viimeksi olisi poliisit ja päähenkilö tulleet yhtä lihaksi ja vereksi, kuin Schulmanin kirjoissa. Minä suorastaan rakastan näitä tyyppejä! Tunnen heidät, tiedän mitä he ajattelevat, he ovat kuin ystäviä.

Stefan Ahnhem; Yhdeksäs hauta


Olin puoli kirjaa ihan ihmeissäni, miten tämän aikajärjestys nyt oikein meni edelliseen Pimeään jäänyt –romaaniin verrattuna. Vasta lopetettuani kirjan, tajusin että Yhdeksäs hauta sijoittuu aikaan ennen Pimeään jäänyttä, vaikka kirjoitusjärjestys on eri. Siitä oli kyllä maininta kirjan takakannessa, mutta hämäävää oli silti.

Kirjassa oli paljon mukavaa jännäri-juonta, mutta myös jotain häiritsevää. Sellaisia epäuskottavia henkilöhahmoja. Esimerkiksi poliisin sisällä kollegoiden käytös toisiaan vasten. Tanskan poliisissa työkaveri haukkui Dunjaa huoraksi ja osoitti muutenkin avointa vihaa tätä kohtaa. Fabian Riskin Ruotsin puolen poliisissa oli myös outoa käytöstä, jota en osaa tarkemmin kuvailla. Jotain negatiivisia viboja. Poliisit kuvattiin myös aika idiooteiksi. Uskon ja toivon, että oikeasti tutkintaa tekevät ammatti-ihmiset ovat viisaampia.

No, Fabian Riskin päänvaivana on se, kun oikeusministeri kidnapataan. Melko raakoja ja kuvottavia kohtauksia kuvaillaan uhrien kohtalona. Elinkauppaa ja salaliittoja. Vähän sekava, mutta ihan ok. Ahnhem ei nouse ihan kärki-dekkaristeihin.

torstai 29. elokuuta 2019

Nora Roberts; Keräilijä

Keräilijä oli mielestäni Nora Robertsin vähemmän vetäviä romanttisia dekkareita. Päähenkilö on Lila Emerson, joka toimii talovahtina. Erään tällaisen keikan aikana hän sattuu näkemään ikkunasta murhan vastapäisessä talossa. Erinäisten tapahtumien seurauksena Lila ajautuu yhteen murhan uhrin velipuolen kanssa. Ja tadaa! Sitten rakastutaan. Mutta suhdetta varjostaa ilkeä murhaaja, joka ei olekaan saanut haluamaansa vielä ensimmäiseltä murhan uhrilta. Keskitason kertomus.
Kirjan kannella voisi sujuvasti osallistua kamalimman kansikuvan kisaan. 

Nora Roberts on kirjailijanuransa aikana kirjoittanut niin mielettömän määrän romaaneita, että ihmettelen miten ideoita vielä voi riittää. Tai eihän niitä riitäkään, kun kaikissa on melkein sama juoni. Mutta niinhän on tavallisissa poliisidekkareissakin tietysti. Päähenkilö, nainen, toimii aina jossain trendikkäässä ammatissa. On sisustussuunnittelijaa, taidemaalaria, kirjailijaa, villieläinpuiston johtajaa... Jos olisin Nora Roberts, minua huvittaisi keksiä jotain muuta ja huvittaa sillä lukijakuntaa. Miksei kirjan päähenkilö voisi olla supermarketin hyllyttäjä, siivooja, lähihoitaja, huoltoaseman kassa, koulunkäyntiavustaja... kyllä sellaisellekin romanttinen jännitysnäytelmä kuuluisi! Ja miksei tämä voisi rakastua levyseppähitsaajaan, autonkorjaajaan, asfalttimieheen, prosessinhoitajaan. Ilman että sellaisesta paljastuu rikas perijä tai sukudynastian pomo. 

tiistai 27. elokuuta 2019

Viveca Sten; Syvissä vesissä

Voi että meni sekaisin nämä kirjat, kun epähuomiossa valitsin äänikirjakseni Ninni Schulmania, jossa murhaa selvitellään ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja samaan aikaan normaali-kirjakseni tämän Sandhamin murhat-sarjan romaanin Syvissä vesissä!
Sandhamissa, Tukholman saaristossa, löytyy kalaverkkoon sotkeutunut miehen ruumis. Thomas Andreasson Nackan poliisista on aluksi sitä mieltä, että surma on kalastusonnettomuus. Mutta sitten kuolleen miehen sukulainen löytyy murhattuna, mikä ei voi olla sattumaa. Thomasin lapsuudenystävä, tukholmalainen juristi Nora Linde tarjoaa apuaan murhaajan selvittämiseksi. 
Mukava perusdekkari, joskin äärimmäisen samaa kaavaa noudattava, kuin Ninni Schulmanin Sandham -sarja. Eivätkä nämä kaksi ole ainoita tietenkään. Kannattaisi lukea vähän enemmän erillään toisistaan. Tein tyhmän valinnan.

torstai 22. elokuuta 2019

Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Eipä ollut tämäkään Nesser niin hyvä kuin aikaisemmat kunnon perus-dekkarit.
Erikin ja Winnien tytär Sarah kidnapataan kotitalon edestä. Tästä seuraa monenmoista tapahtumaa; perhe muuttaa New Yorkiin, Winnie käyttäytyy kummallisesti ja hokee, ettei Sarah ole kuollut. Erik vakoilee vaimoaan ja ajautuu peitellyn totuuden jäljille.
Loppu on tavanomainen ja aivan lässähtänyt! Miten niin nerokas Nesser voi tehdä näin, pilata koko kirjan. Toisaalta kirjassa ei ollut paljon pilaamista, se oli varsin tasapaksu tarina. Melkein kuin jokin ihan... jokin... tavallinen jännäri! Mutta ei ihan sitäkään.
Jos tämä olisikin ollut tavallinen dekkari, jossa poliisit etsivät kidnapattua lasta ja kidnappaajaa, homma olisi toiminut. Mutta kun päähenkilöinä oli kidnapatun lapsen vanhemmat, jotka eivät edes herättäneet minkäänlaista myötätuntoa, vaan olivat ihan tunteettomia puunaamoja koko ajan, niin nyt ei toiminut.
Erikoisen vaivaannuttavana pidin jatkuvaa kadunnimien, puistojen, talonnumeroiden ja kaupunginosien selostamista. Se saattoi pahentaa asiaa, että kuuntelin tämän äänkirjana.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Tyttö lumisateessa oli minulle neljäs koskaan kuuntelemani äänikirja ja ensimmäinen koskaan lukemani Ninni Schulmanin kirja. Pidin kirjasta paljon. Se ei ehkä anna mitään uutta ja erikoista dekkaririntamalla, mutta varmaa tavaraa eli pikkukaupunki-jännitystä senkin edestä. Tässä oli kaikki kohdallaan, mitään ei puuttunut ja mitään ei ollut liikaa.
Päähenkilö on Magdalena Hansson, joka palaa poikansa kanssa avioeron jälkeen pieneen kotikaupunkiin. Eletään keskitalven lumisia päiviä. Pikkukaupungin maakellarista löytyy teinitytön ruumis ja toimittajana työskentelevä Magdalena kirjoittaa murhamysteeristä paikallislehteen. Osa poliiseista ja osa muista kaupunkilaisista on hänen vanhoja lapsuudenystäviään. Magdalena tietenkin toivoo saavansa poliiseilta salassa pidettäviä tietoja vähän aikaisemmin, kuin muut toimittajat. Toimittajan ja poliisien yhteistyö on aika kliseinen juoni näissä jännäreissä, mutta ei yhtään huono sellainen.
Magdalenan ja poliisityön rinnalla seurataan mitä tapahtuu ihmiskauppiaiden asunnossa, jonne epäonninen Sonja kumppaneineen on joutunut vangiksi. 
Sarja jatkuu sitten romaanilla Poika joka ei itke.

tiistai 20. elokuuta 2019

Kristiina Lähde; Joku on nukkunut vuoteessani

Joku on nukkunut vuoteessani on kiva pikku kirjanen ihmisistä arjessa. Osa ihmisistä katoaa toisilta, osa itseltään ja jotkut ilmestyvät esiin, mutta vääriin paikkoihin.
Rosa herää siihen, että aamulla hänen vieressään nukkuu vieras mies. Tässä kirjan lähtökohta. Mukavia ja osuvia pieniä ajatelmia. Muutaman kerran naurahdin ääneen lukiessani. Parasta antia oli terveyskeskuslääkäri, jolla Rosa kävi valittamassa ongelmastaan, kun vieras mies oli ilmestynyt taloon. Ja Laura, joka kävi lääkärillä valittamassa, että huomasi viime viikolla miehen kadonneen jo vuosia sitten.

Ja sitten, kun olen kieli-addikti: onko kukaan koskaan kuullut sanaa lepettäminen!? Minä en ollut. Se on ilmeisesti vaatteiden viikkaamista ja laskostamista, sillä "vaatteiden uudelleen lepettämiseen kului aikaa, mutta pian pinot näyttivät yhtä siisteiltä kuin aiemmin". Kylläpä oli sana. Jotain murretta ehkä?

Löysin Kristiina Lähteen kirjan vahingossa. Etsin kirjastosta hauilla "muistihäiriöt" ja "dementia". Harmillisesti noista tärkeistä aiheista on kirjoitettu hyvin vähän. Mikä tappio! Tämä oli kuitenkin kategorisoitu niillä tageilla.

maanantai 19. elokuuta 2019

Håkan Nesser; Cafe Intrigo


Cafe Intrigossa on yli viisi ja puolisataa sivua, mutta ne ovat niin lyhyitä sivuja, että koko teos on hyvin kevyt kokemus. Myös luonteeltaan. Kansien välissä on 5 novellia, joista kaksi on kohtalaista, yksi (se pisin) huono ja kaksi vähän vähemmän huonoa. Onneksi oli luettu nopeasti. Harmi, että Nesser, yksi lemppareistani, petti näin pahasti. Novellien on tarkoitus olla ilmeisesti puoliksi satiireja, eräänlaisia veijari-romaaneja ja puoliksi trillereitä. Nääh, metsään meni. Osa tästä negatiivisuudestani johtuu ehkä siitäkin, että en vain pidä novelleista. Jonain toisena päivänä voisin olla armollisempi, mutta nyt tuntuu tältä. TAI! Tai sitten olen niin ihastunut Nesserin koko muuhun tuotantoon, että tämä vähän erilaisempi tuotti sen takia pettymyksen. Kun ei ollutkaan sitä samaa vanhaa tavaraa.

Peter James; Täydellisyyden hinta


Muistaakohan kukaan enää vanhaa kuuluisaa Ira Levinin kirjaa Rosemaryn painajainen (Rosemary’s baby). Minä muistan. Hyvin. Se oli ensimmäinen englanniksi lukemani kirja. Luin sen joskus teini-ikäisenä. Sittemmin romaanista tehtiin kaikkien kauhuelokuvien äiti, ohjaus Roman Polanski. Tämän jo moni ehkä muistaakin.

Peter Jamesin Täydellisyyden hinnasta tuli mieleen tämä Rosemaryn painajainen, totesin huvittuneena. Kirja on mielestäni Jamesin paras! Ei enää tylsää, kesyä ja samaa toistavaa Roy Grace –sarjaa, vaan nyt kaivetaan syviä eettisiä virtauksia eugeniikasta ja siitä, onko mahdollista saada mittatilauslapsi. Minkälaisen sinä tilaisit? Pitkäikäisen? Terveen? Pitkän? Hoikan? Nerokkaan? Pitäisikö vauvalla olla matikkaneron geeni, mitkä sairaudet pitää ainakin suodattaa pois, entä mitä tehdään empaattisuuden geenille, onko se hyvä vai paha olla olemassa...? Sävelkorva? Hyvä näkö? Pisamia? Hyvät hampaat? Isot kädet? Hykerryttäviä ajatuksia. Mitäpä jos tämä on jonain päivänä mahdollista? Pitääkö olla helpottunut, kun vakavat taudit saadaan karsittua perimästä pois, vai pitäisikö olla peloissaan?

John ja Naomi turvautuvat geenien manipulointiin kohu-tohtorin hoidossa. He ovat menettäneet lapsensa äärimmäisen tuskallisen ja harvinaisen sairauden takia eivätkä halua kokea samaa enää uudelleen. He haluavat vain terveen lapsen. Tohtori Dettore pyytää vanhempia valitsemaan listasta piirteitä, joita he lapseensa haluavat.

Siitäpä se sitten lähtee, huikea matka mittatilauslasten vanhempana. On eräs taho, joka uskontoon vedoten haluaa tuhota tämän luonnonvastaisen järjestelmän tulokset. Taattua herkullista kauhua. Vau, sanon vaan.

perjantai 16. elokuuta 2019

Arttu Tuominen; Verivelka


Arttu Tuomisen Verivelkaa on kehuttu somessa ihan hirveästi. Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Arttu Tuominen ja vasta kolmas kuuntelemani äänikirja, joten en ole ihan varma, miltä olisi tuntenut lukea kirjaa oikeasti. Mielestäni Verivelka oli hyvä, mutta ei älyttömän hyvä tai mahtavan hyvä tai uskomattoman hyvä. Vain hyvä.

En tahtonut kestää kirjassa kuvailtua väkivaltaa, osalta koulukiusaamista ja osalta perheväkivaltakohtauksia. Ehkä lukien ne olisi siedettävämpiä? Mutta kuunneltuna niiden kuvailut tuntuivat kestävän ikuisesti! Poikien tappelua kuvailtiin minuuttikaupalla, tuntui että varmaan monta aukeamaa, jos edessäni olisi ollut kirja. Onko järkevää kirjoittaa aukeamatolkulla sitä, miten kaksi nuorta pahoinpitelee avutonta alkoholistia tai kiduttaa koulutoveriaan? Veri lensi, nenät murtuivat, potkittiin, löytiin, väännettiin. Yök sentään. Ja minä en ihan pienestä väkivallasta dekkareissa hätkähdä. Mutta jospa se kuunneltuna tulee liian hyökkäävänä, kun ei voi itse säädellä vastaanottonopeutta. En yhtään osaa sanoa.

En pitänyt päähenkilöstä, Jari Paloviidasta poliisina. En pitänyt siitä, miten hän menee rajan yli. Haluan dekkaripoliisini ihanteellisina, kirkasotsaisina ja jalustalle nostettuna. Vaikka olisivat juoppoja, tökeröitä, sosiaalisesti kömpelöitä (koska monet kirjoissa ovat) tai mitä tahansa, niin haluan heillä olevan kunniantunto. Mutta pidin Jari Paloviidasta lapsena. Kuten hänen ystävästään Antistakin. Lapsuuskuvailuissa oli lämpöä ja lempeyttä. Lapsuus on ihanaa aikaa.

Yksi asia jäi ihan ihan älyttömän hirveästi painamaan. Kirjan loppupuolella käsitellään traagista tapahtumaketjua mökillä. Pojat Jari ja Antti joutuvat uhkaavaan tilanteeseen rantaan, jossa tapahtuu pahoinpitelyä ja pyssyllä uhkaamista. Siis siten, että nyt tietää ruumiita tulevan. Miksi neljän muun aikuisen seurue jää mökkipihaan (okei – yhtä heistä oli ammuttu haulikolla jalkaan), eivätkä tule auttamaan poikia! Siellä on kolme aikuista, sukulaista, jotka tekevät… mitä? samalla kun kivenheiton päässä käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta ja paikalla on lapsia. Porukka on tietenkin vähän päissään, mutta kunnollisia, sillä ovat tähän asti toppuutelleet muutenkin joukossa riehunutta sukulaismiestään. Mutta kukaan ei tule auttamaan lapsia.


Kirjan lopussa itkin. Olihan se koskettavaa. Nämä tällaiset jutut ovat.

Mielelläni jatkan tätä alkanutta Delta -sarjaa, mutta pitänee tutustua myös Tuomisen aikaisempaan kolmen rikosromaanin tarinaan.

Jussi Adler-Olsen; Selfiet


Jussi Adler-Olsen paransi vähän otettaan tähän osasto Q –sarjan 7. osaan. Nimittäin nyt ei ollut määrättömäsi alaluokan vitsailua, ainakin pahimmista kamelinpieruvitseistä oli päästy eroon. Ylilyöntejä on mielestäni edelleen Rosen pahat mielenterveysongelmat. Mietin, voiko ihminen, jolla on on noin paha skitsofrenia, olla oikeasti poliisi. Voiko suorittaa poliisikoulua hyväksyttävästi läpi, jos tulee eri päivinä eri ihmisenä töihin. Kun kuvittelee olevansa milloin Rose, milloin Vicky tai joku muu sisarus. Ja tämän kohtauksen laukaisee mitä ilmeisimmin se, että pomo pyytää tekemään jonkun työtehtävän. Töissähän kuitenkin kuuluu tehdä jotain tehtäviä. Vähän epäuskottavaa. Tässä kirjassa Rose oli vajonnut psykoosiin.

Jäljelle jäänyt osa Q-ryhmästä tutkii murhaa menneisyydestä ja murhaa nykypäivästä.

Kolme nuorta tyhjäpäistä bimboa yrittää huijata sosiaalitoimistoa ja saada vähän lomarahaa, etuuksia, asumistukia… mutta ei tietenkään tehdä mitään töitä. Sosiaalitoimiston työntekijä saa tarpeekseen. Olisiko niin suuri menetys maailmalle, jos tällainen heitukka jäisi auton alle? Hemmetti, maailmahan kiittäisi. Ja veronmaksajat. Oikein mainio tarina.

tiistai 13. elokuuta 2019

Pajtim Statovci; Bolla


Tämä toinen äänikirja-kokemukseni oli aivan erilainen kuin ensimmäinen (Eleanorille kuuluu ihan hyvää, joka oli vain keskinkertainen). Nyt oli niin ihana lukija, että olisin kuunnellut vaikka puhelinluetteloa hänen lukemanaan! Ja sitten kun siihen vielä yhdistää Pajtim Statovcin suunnattoman kauniin kuvailevan kirjoitustyylin, niin tämähän menee päähän kuin häkä.

Vaikka ei Bolla pelkkää kauneutta ollut. Se oli myös hirveän raakaa, repivää, inhottavaa ja rivoa realismia. Väkivaltaa. Rujoutta. Kuuntelijana ärsyynnyin ja vihastuin, inhosin ja halveksin. Sitten taas keinuin kauniin sadun aalloilla, se oli kuin hunajaa sielulle. Statovci on melkoinen velho.

Romaanin päähenkilö oli Arsim. En pidä hänestä. Arsim on albaani, joka menee naimisiin naisen kanssa. Saa lapsen, lapsia, on isä.. ja rakastuu sitten kauniseen mieheen, Milosiin. Pristina, Kosovo; albaanit, serbit…  Arsim on inhottava siitä syystä, miten hän kohtelee vaimoaan ja perhettään. Ja silti; kerronnan keveys, leijuvuus! Ihan uskomaton tarina. Ihan uskomaton kirjailija.

Olen lukenut aikaisemmin Statovcilta romaanin Tiranan sydän ja arvasin, että tässä on nyt yksi tulevia lempikirjailijoitani.
Vähän harmittaakin; olisi ehkä ollut kiva lukea tämä ihan itse oikeana kirjana. Kyllä minusta äänikirja on vain kalpea haamu oikeaan kirjaan verrattuna. Lukija tekee kuitenkin näköjään paljon.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Elizabeth George; Elenan tähden


Kuuro ja raskaana oleva Cambridgen opiskelija, Elena, murhataan. Kun rikoskomisario Lynley ja ylikonstaapeli Barbara Havers saapuvat tutkimaan murhaa, selviää sotkuinen suhdevyyhti. Kaiken keskipisteessä tuntuu olevan Elenan isä, joka odottaa professuuria Cambridgessa. Elena on elänyt isänsä holhouksen alla, mutta hänellä on ollut tapansa taistella sitä vastaan. Poikaystäviä ja suhteita on ylläpidetty niin opiskelijatovereihin, kuin opettajiinkin.

 Kirja oli dekkarina mukava ja viihdyttävä aivot narikkaan –jännäri, kuten pitääkin.


Se, mikä jäi kaivertamaan, on omituinen kieli (suomennos?). En voinut olla takertumatta yhdessä lauseessa esiintyneeseen termiin ammatillinen likinäköisyys. Käyttääkö sellaista muka kukaan? Ei käytä.

Toinen esimerkki huonosta lauserakenteesta, sotkuinen, liian pitkä, rönsyilevä ja käsittämätön:

Useimmat ihmiset antoivat poikkeuksetta yhteiskunnan tuomion vaikuttaa siihen mitä he tekivät, sallivat syyllisyydentunteen ohjata heidän käytöstään, elivät elämäänsä juutalaiskristillisen perinteen määräysvallassa, perinteen joka opetti, ettei heillä ollut oikeutta onneen eikä mihinkään muuhun kuin elämään, jossa oman minän huomioon ottaminen oli toissijaista verrattuna täydelliseen muille ihmisille omistautumiseen.
Siis mitä? Mitä minä oikein luin? Eikö tuota olisi voinut sanoa vähän yksinkertaisemminkin ja jakaa edes muutamaan lyhyempään lauseeseen. Ja mikä ihme on juutalaiskristillisen perinteen määräysvalta? Kyllä nyt sanon, että kyseinen lause jäi ärsyttämään. Sen rakenne, sen monimutkaisuus. Kirjassa oli hyvin paljon vastaavaa.

Tämä solahti viimeiseen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Eleanorille kuuluu ihan hyvää –romaanin luin ensimmäisenä äänikirjanani. En tykännyt formaatista hirveästi, mutta se oli siedettävä. Koska minulla on on nyt kuukauden ilmainen kokeilujakso Bookbeatia, niin aion kokeilla tänä aikana lisää äänikirjoja ja niin monta kuin ehdin, että saan hyödyn koko ajasta. En kuitenkaan aio ottaa maksullista jatkoa, se on aivan liian kallis. Kuunnellessani romaania minulle tuli ajatus, että ”voi kun tämä olisi pian ohi, että pääsisin lukemaan”. Odotin aina kovasti sitä, että pääsen istumaan sohvalle kirja käsissäni tai illalla sänkyyn peiton alle mahallaan maaten ja kirja vinosti tyynyä vasten. Kuunnellulle romaanille ei tuntunut millään löytyvän aikaa. Tähän meni viikko ja yksi päivä, kuuntelu on vielä paljon hitaampaa, kuin itse lukeminen.


Eleanorin tarina oli hyvin, hyvin omituinen. Aivan kuin chick litiä ja raskasta psykologista selviytymistarinaa sekaisin. Yleensä näitä kahta ei yhdistetä näin vallattomasti. Opin kuitenkin tuntemaan Eleanorin ja pitämään hänestä kovasti kirjan pituisella tuttavuudellamme. Tuli halu kuulla, mitä hirveää Eleanorin lapsuudessa oli tapahtunut ja miten kaikki korjattaisiin. Yllätyksiä juonessa ei kuitenkaan ollut, vaikka siihen suuntaan kirja ehkä oli tarkoitettu luettavan. Aika alusta lähtien lukija jo tiesi mitä on tapahtunut ja mikä on Eleanorin ja äidin jokaviikkoisten puhelujen salaisuus.


Jos antaisin kirjoille tähtiä yhdestä viiteen, tämä olisi ehkä kolmonen.

torstai 8. elokuuta 2019

Ian Fleming; Timantit ovat ikuisia

Helmet -haasteessa oli kohta 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Haasteen pahin kohta, lähes mahdoton. En juurikaan katso elokuvia, ja jos katson, niin se on ainakin pilannut kyseisen kirjan siten, etten ainakaan sen jälkeen voi enää ikinä lukea kirjaa. Poikkeuksen tekevät Bondit. Olen (kai? - luulen ainakin?) nähnyt joskus nuoruudessani joka ikisen Bondin, eivätkö kaikki ole? Nehän ovat eräänlainen instituutio ja kuuluu jo yleissivistykseenkin. Kuitenkaan en muista enkä tiedä niistä mitään, joten pystyn sitten lukemaan ainakin yhden tällaisen. Timantit ovat ikuisia -kirjaa lukiessani olisin voinut vannoa, etten ikimaailmassa ole nähnyt tätä elokuvaa, mutta ehkä kuitenkin olen, pakkohan minun on. 
Kirja oli hämmentävä kaikessa vanhanaikaisuudessaan ja siinä, että se on James Bond -tarina. Niin erilainen kirjana kuin elokuvana. Vai voisiko Roger Moore tai Sean Connery Bondina muistella omaa lapsuuttaan? Sitä, miten hän lapsiserkkujensa kanssa ilakoi ja pelasi venttiä? Ei. Elokuvien Bond ei ole koskaan ollut lapsi. Kirjojen Bond on. Elokuvissa Bond ei koskaan joudu pelon ja epätietoisuuden vastaan pahiksia vastaan taistellessaan. Kirjan Bond joutui. 
Kirjan naishahmo Tiffany oli vajaa kolmekymppinen. Silti hänestä sanottiin tyttö
En tiedä mitä ajatella. Olen sanaton. Voisin, jos jää aikaa, tutustua lisää Bond-kirjoihin, jotta tietäisin paremmin, mitä ajatella.
Timantit ovat ikuisia on kirjoitettu vuonna 1956.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Lee Child; Kaukolaukaus

Kaukolaukaus ei ollut mielestäni muutaman aikaisemman Jack Reacher -sarjan dekkarin veroinen. Tässä Reacher ja ystävänsä sotapoliisi neiti Neagley pestataan selvittämään, kuka uhkaa varapresidentti Armstrongin henkeä. 
Romaanin naissuhteen muodostaa tällä kertaa Froelich, jonka kanssa Reacher pääsee muhinoimaan ja taustasuhdetta ylläpitää Neagley, jonka kanssa ei päästä muhinoimaan. Koko kirjan ajan minua häiritsi Froelich -nimi, sillä ajattelin joka kerta Frolic -nimistä koiranruokaa.
Pikantti erikoisuus: pahikset käyttävät suomalaista Oy Vaimennin Metalli Ab: n äänenvaimenninta, kauppanimellä Vaime ja tästä erikoisesta aseesta romaanissa riittää juttua useaan otteeseen. Oy Vaimennin Metalli Ab oli suomalainen firma, joka tosin on vaihtanut ilmeisesti nimeä sitten vuoden 2005 tai jotain. Juonen kannalta on tärkeää se, miten pahikset ovat saaneet käsiinsä Vaime mk2 -asetta, vaikka sitä Amerikassa käyttää vain salainen palvelu.

John Irving; Ystäväni Owen Meany

Ystäväni Owen Meany oli hyvin erikoinen, mielenkiintoinen, kaunis, haikea ja suuri romaani. Tyypillistä John Irvingiä. En muista mitä Irvingejä olen aikaisemmin lukenut, ainakin Garpin maailman, jota en varmasti aio lukea uudelleen, Kaikki isäni hotellit.. jonka uudelleen lukemista voisin ehkä harkita... ja joitain muita pakostakin, mutta en kyllä muista niistä paljoa. Täytyy aloittaa varmaan uusintakierros ilman Garpin maailmaa. Se oli niin hyvä, että muistan siitä liikaa. Parhaita kirjoja ei voi lukea kuin kerran (eikä paljon muitakaan - ihan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta).  Garpin maailma yli yksi niitä suuria kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet minuun todella. En voi muuta kuin suositella.
Owen Meany on kirjailijan minä-kertojan omituinen ystävä. Pieni, hintelä, terävä, eriskummallisella äänellä varustettu poika, jota kaikki haluavat nostella. Joka vetoaa jostain kumman syystä tyttöihin. Joka on saanut päähänsä, että hän on Jumalan työkalu. Kirja seuraa kaverusten kasvua pikkupojista aikamiehiksi muutaman vuosikymmenen ennen Vietnamin sotaa, sen aikaa ja jälkeisiä aikoja. 
Ihan pikkuisen liikaa oli mielestäni käsitelty Vietnamia ja Amerikan presidenttipeliä ja politiikkaa, mutta tavallaan nekin kuuluivat Owenin tarinaan. 
Olen vaikuttunut. 

Kirja napsahtaa Helmet -lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja

Piritan kuristaja on neljäs osa apteekkari Melchiorin murhatutkimuksia. Ja mitä mainioin sellainen onkin. Melchior kutsutaan Piritan luostariin muutamien muiden erikoisia kieliä taitavien ihmisten kanssa ihmettelemään nunnaa, jolta on kadonnut puhekyky. Nunna osaa hokea vain erikoisia vieraalta kieleltä kuulostavia änkyttäviä tavuja. Mitä kummaa hänelle on voinut tapahtua? Jospa joku kielimies osaisi kertoa. Matkalla luostariin Melchior löytää ruumiin. Luostarissa niitä tulee lisää. Visainen pähkinä jälleen.
Luin kirjaa kesällä mökillä ja jokin tässä yhdistelmässä; kesä, mökki, ihana dekkari... jätti sellaisen jäljen sydämeen, että en voi sanoin kuvailla. En haluaisi koko elämältä mitään muuta, kirjanautinto oli täydellinen ja haluaisin sen jatkuvan ikuisesti. Jotenkin nyt kun pelkästään katson kirjan kantta, leviää lämpö sydämeen. Oi niitä ihania päiviä!


Stefan Ahnhem; Pimeään jäänyt

Pimeään jäänyt on sarjansa ensimmäinen Fabian Risk -romaani. Rikostutkija Risk palaa kirjan alussa kotikaupunkiinsa Helsinborgiin työskenneltyään aikaisemmin Tukholmassa. Riskillä pitäisi olla vielä kesälomaa jäljellä, mutta sitten käy niin kuin rikosromaaneissa aina käy: aikataulut ovat liian tiukkoja ja poliisit ovat työnarkomaaneja. Loma jää pitämättä ja mitenkään painostamatta - ehei sentään - uusi pomo haluaakin Riskin edes vähän vilkaisevan murhatapausta, jossa uhri on Fabian Riskin entinen luokkatoveri.
Ja jotta kliseestä tulisi vielä entistä kliseisempi, niin kohta Risk puolestaan hyllytetään tutkinnasta, sillä se liippaa liian läheltä tutkijan menneisyyttä. Hyvin monissa rikoskirjoissa on tyypillistä tämä kaksijakoisuus: ensin puoliväkisin houkutellaan ja sitten puoliväkisin yritykset torpataan. Ihan kuin ei oikein osaisi päättää, että kumpi toiminta olisi oikein. Ei siis kovin omaperäistä kirjailijalta.
Juoni oli koukuttavan hieno ja aika yllätyksellinenkin, mutta Fabian Riskistä en pitänyt. Ja hänen perheestään pamistiin ehkä hivenen liikaa.
Yksi hyyyyvin pitkä miinus oli kirjassa esiintyvä eläinrääkkäys. Luin taannoin Facebookin kirjapalstalta erään jäsenen mielipiteen siitä, miten kuvottavina hän pitää eläinrääkkäyskohtauksia kirjallisuudessa. Hän sanoi, että kirjailijalla pitää olla päässä vikaa kun a) haluaa b) keksii kirjoittaa eläinten kiduttamisesta. Terveisiä vaan sinulle, jos tunnistat itsesi. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä. Ei voi olla ihan terve henkilö, jos haluaa kirjoittaa sellaisia asioita.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Riina Mattila; Järistyksiä

No huh, kyllä en muista milloin viimeksi 150 -sivuisen kirjan lukemiseen olisi kulunut näin pitkä aika. En pitänyt tästä kirjasta juuri ollenkaan. Kyseessä on siis nuortenkirja, koska Helmet -haasteen suorittamiseen tarvitaan tänä vuonna yksi suomalainen lasten- tai nuortenkirja. Kyllä meni monta dekkaria läpi tämän rinnalla. Mutta en löytänyt Nuoret Aikuiset -hyllystä juuri mitään suomalaisia kirjailijoita, melkein kiljaisin riemusta kun tämä yksi sieltä osui silmään.
Järistyksiä kuvaa itsensä löytämistä, kun on syntynyt tytöksi, eikä ole poika, mutta on lesbo ja ehkä vähän jotain sellaista kuin muun-sukupuolinen. Niin vieras ja minulle turha aihe, että voi huokaus. En oikein ymmärtänyt, halusiko Eelia olla poika vai vain tyttö, joka pitää tytöistä.
Hämmästyttävää ja vähän (paljon) raivostuttavaa oli se, miten Eelian kotiväki suhtautui tyttäreensä. Heille oli kiusallista ja noloa, kun tytär on lesbo. Se oli kuin iso tabu, josta ei saanut puhua jota ei todellakaan hyväksytty perheessä. Ihmettelen, miten tänä päivänä vielä jossain voi olla noin takapajuista porukkaa. Eihän Suomi nyt sentään mikään Ghana tai Kenia ole? Kirjassa puhuttiin tapahtumapaikkana "pesäpallokaupunki" - minulle tulee tästä mieleen joku Sotkamo, Vimpeli, Seinäjoki... Hyvin erikoista, että Eelian vanhemmat ottivat niin vaikeasti Eelian lesbouden. Kyse ei ilmeisesti ollut edes mistään uskovaisista tai lahkolaisista, joilta saattaa odottaa vaikka mitä.
Tulipahan luettua.
Varmaan ihan kelpo teos nuorelle, joka itse kamppailee sukupuolisen heräämisensä kanssa ja jos oma kaapista ulos tuleminen pelottaa. 

Yrsa Sigurðardóttir; Pyörre

Pidin enemmin "sarjan" ensimmäisestä osasta, eli Perimästä. Siinä poliisi Huldar ja lastensuojelun työntekijä Freyja olivat eloisampia ja inhimillisempiä. Tässä Pyörteessä mentiin vähän takapakkia. Harmi, olen ihan hulluna näihin islantilaissarjoihin. Sekä tv:ssä että kirjallisuudessa. Ja Islantiin muutenkin. Islannin kieli on maailman kauneinta musiikkia korville, se suunnattoman kaunis nuotti ja se miten r-kirjain äännetään ja miten islannissa on aivan omat sanat kaikille niille hömpötyksille, joissa suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset käyttävät lainasanoja. Islannin kieli on kuulemma säilynyt melkein samanlaisena 1100 -luvulta ja on aivan omanlaisensa.

Kirjan takakannessa Freyjaa nimitetään Fridaksi, eli taas merkillinen nimisekaannus. En ymmärrä, miksi näin.
Kirjan kielessä oli myös monia muita erikoisia yksityiskohtia. Freyja kuvaili jotain asiaa kuttumaiseksi. Mielestäni tämä sana ei ole käännettävissä suomeksi mitenkään minkään muun maan kieleltä. Kuttumaisuus on niin "sisäpiirimäinen" suomalainen ilmaisu vittumaisuudelle. Islannissa se on ehkä jokin toinen, mutta kuttumaisuus ei tähän käy. Joku muukin vastaava kirjassa oli.

Ja taas on kirjassa koira, vaikka kirjoittaja ei selvästi ole koiraihmisiä. Hän pistää koiran murisemaan vastalauseen merkkinä silloin, kun omistaja ottaa askeleen koiran mielestä väärään suuntaan. Koira ei osaa näin monimutkaista syy-seuraus -kuvioita, että se voisi murisemalla saada ihmistä kulkemaan haluamaansa suuntaan.

Itse kirjan juoni oli kohtuullisen jouheva. Koululaisten aikakapselista paljastuu nimetön uhkaus: murhan kohteeksi valittujen ihmisten nimikirjaimia. Eikä se jää uhkaukseksi, sillä kylpypaljusta löytyy irtileikatut kädet. Islannissa moottorisahat eivät kai ole kovin yleisiä. Poliisit vakavissaan aikovat etsiä, kuka on ostanut moottorisahan. Kun ajatellaan Suomea, jossa joka talossa tai kesämökillä (no melkein ainakin) on moottorisaha, monissa useita ja vanhimmat varmaan jostain 50-luvulta peräisin...

Vaikka tämä nyt ei ihan huippudekkareihin yltänytkään, niin jos jatkoa seuraa: olen mukana.


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja jokimurhat

Ensimmäistä kertaa Kuhala -kirja, jossa yksityisetsivän alkoholinkäyttö sai sen verran huolestuttavia piirteitä, että alkoi vähän arveluttaa tuollainen. Nyt olisi syytä kiertää Haddington House -pullon korkki tiukemmin kiinni.
Kuhala törmää, tai paremminkin valuu rinteeseen kohdatakseen siellä kaksikin eri ruumista. Poliisi on jälleen kerran riemuissaan, kun Kuhala sotkeutuu kaikkiin murhiin, todistusaineistoihin ja rötöksiin. 
Ei parasta Kuhala-sarjaa. Mutta kirjan kieli oli jälleen riemastuttavaa. Kirjassa esiintyi sana tupsluurit. Tällä tarkoitettiin pikkuista viinahuikkaa. Minun isovanhempani käyttivät sanaa tupluurit, kun puhuttiin päiväunista ja itse muistan viljellä tätä sanaa arkikielessäni. Sillä saa monesti kuulijat hymyilemään. Samoin Aku Ankka -lehti tuntee tupluurit päiväunina. Tupsluurit on hauskan lähellä tätä. Kumpikin herkullisia vanhoja sanoja, joita toivottavasti ei unohdeta kokonaan. Toivon, että nämä vanhat sana jäävät elämään ja pitämään kieltä rikkaana.

Peter James; Kiistaton todiste

Tällä kertaa ei Roy Grace-sarjaa. Päähenkilönä on tutkiva journalisti Ross Hunter. Hän saa puhelun yliopiston taidehistorian professorilta, joka väittää, että hänellä on todisteet Jumalan olemassaolosta. Ross Hunter ei ole uskoa, mutta kiinnostuu asiasta ja suostuu tapaamaan professorin. Siitä lähtee käyntiin seikkailu, jossa on pieni hitu Da Vinci -koodia. Ross seuraa johtolankoja aina Egyptiin saakka ja saa haltuunsa esineitä, joiden väitetään olevan yli 2000 vuotta vanhoja...
Luin kirjan jännittyneenä siitä, mitä juoni tuo tullessaan. Se toi näppärän tarinan. Siinä kaikki. Nyt kun lukemisesta on kulunut jo viikko, pidän tarinaa koko ajan ohuempana ja ohuempana. Oli vähän kliseinen ja heppoinen ja todellakin: Da Vinci -koodi -kopio.
Kirja on ihan uusi, julkaistu vuonna 2019 ja sillä vastasin Helmet -haasteen kohtaan tänä vuonna julkaistusta kirjasta.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Yrsa Sigurðardóttir; Perimä

Lainasin kirjastosta ensin vahingossa Yrsan kirjan Pyörre, mutta sitten tajusin, että se onkin toinen osa tälle Perimästä alkavalle uudelle tutkijaparille; poliisin palveluksessa olevalle Huldarille ja lastensuojelun työntekijä Freyjalle. Onneksi Perimäkin löytyi sitten kirjastosta.
Tässä 7-vuotias tyttö joutuu silminnäkijäksi äitinsä murhalle. Perheenäidin murha ei jää ainoaksi, vaan sitä seuraa lisää raakoja murhia. Huldar ja Freyja, jotka ovat tavanneet toisensa jo aikaisemmin, joutuvat nyt tekemään töitä yhdessä, vaikka kumpaakaan ei aluksi kiinnosta työskennellä yhdessä. Heidän aikaisempi kohtaaminen on ollut hivenen erikoinen ja nolostuttava.
Kirjassa paneudutaan adoptioon, sukurasitukseen ja siihen, miten jollain tapaa vahingoittunut ihmismieli haluaa kostaa ja rangaista omasta mielestään kokemansa vääryydet.
Kirjassa oli raakoja ja julmia, vastenmielisiäkin kuvauksia, hyih. Silti kirja oli hyvä lukea. Ihan pari ensimmäistä kirjan lukua mietin, pystynkö millään taas oppimaan nämä kaikki eri henkilöt ja miten sekaisin niissä menen. Se oli turha luulo ja kirja sai pian minut koukkuun. Jopa niin, että lopussa olin ihan täpinöissäni enkä olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Petri Tamminen; Muistelmat

Kyllä oli muuten vaikea löytää kirjastosta alle 100-sivuista romaania, jos ei halua valita runokirjaa. Nyt löysin sellaisen! Petri Tammisen muistelmissa on vain 78 sivua. Ja sekin ilmavaa ja avointa. Pidin lyhyistä mietelmistä, muistoista vuosien takaa; helposta, rauhallisesta tahdista. Sen tuttuudesta. Tällaista meidän kaikkien elämä on. Tässä kaikki oleellinen. Jopa yllättävän tuttua, olisin voinut itse kirjoittaa näin.Tarvitsin alle 100-sivuisen opuksen vastaamaan Helmet-lukuhaasteen kohtaa numero 47.

Lee Child; Teksas palaa

Teksas palaa on Jack Reacher -sarjan kolmas kirja. Se sijoittuu nimensä mukaisesti Teksasiin ja yllättävän suuri osa oli Teksasin kuvailua. Se olikin kiva mauste kirjaan! Teksas ei ole ollut minulle mitään muuta kuin muinaisen Dallas -tv-sarjan tapahtumapaikka. Teksas on aivan valtava, maanteitä piisaa ja etäisyydet ovat ihan hillittömiä. Ja helle. 45 astetta. Että siitä vähän vertailukohdetta meille tänne Suomeen, jossa jotkut valittavat muutaman kerran kymmenessä vuodessa koettuun 30 asteeseen. Ja sitten rasismi. Teksasilla ja Meksikolla on yhteistä rajaa ja rajaselkkauksilta ei ole vältytty.
Jack Reacher saa eräänlaisen toimeksiannon Greerin perheen miniältä, joka pelkää vankilasta vapautuvaa pahoinpitelevää miestään.
Reacher -tutkielmassani on nyt menossa naiset numero 3. ja 4. Nelonen on lesbo, mutta se ei  estä Jackia huomioimasta tämän urheilurintaliivejä tai sitä, ettei tiukan t-paidan olla ole yhtään mitään (jälleen!).
Kirjan rasistiset valkoiset miehet nimittivät meksikolaisia pavunvetäjäksi. Voi että, kun tietäisin mikä termi tämä on ollut alkukielellä kirjoitetussa romaanissa Echo burning.


keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Hjorth & Rosenfeldt; Korkeampi oikeus

Mainio rikostarina sarjaraiskaaja-murhaajasta. Vanja Lithner, joka on vannonut ettei suostu enää tekemään töitä isäkseen paljastuneen Sebastian Bergmanin kanssa, joutuu sittenkin ratkomaan tämän kanssa samaa rikosta.
Raiskaaja on raiskannut naisia, joilla täytyy olla jokin yhteys, mutta kestää kauan ennen kuin se selviää. 
Billyn elämä menee nyt ihan alamäkeä, voisi sanoa melkein, että verkko kiristyy. Tästä ei hyvää seuraa. Jännityksellä ja kauhulla odotan sarjan seuraavaa kirjaa!
Ja voi miten inhottava ihminen Sebastian Bergman onkaan, hyi olkoon. Miten ilkeä joku voi olla omalla tyttärelleen... Toisaalta Vanjakin on ilkeä ja inhottava siinä, miten hän kohtelee vuosikymmeniä isänkorvikkeena toiminutta Valdemaria.

Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär kertoo muistinsa menettäneen nuorukaisen mysteeristä. Pyövelin tytär näkee, kuinka nuori mies tapetaan ja hän lähtee juosten hakemaan apua. Mutta kun apu saapuu paikalle, uhri onkin kadonnut. Seuraavana päivänä löydetään muistinsa menettänyt ja hakattu nuorukainen ajelehtimasta kaupungin kaduilta. Hänet saatellaan luostarin hoiviin ja eri tahot yrittävät auttaa päänsä satuttanutta nuorukaista. Pyövelin tyttären rinnassa alkaa sykkiä kiihkeä sydän. Mutta miten käykään rakkaustarinan...
Apteekkari Melchior (ja lukija!) kokee kirjan lopussa yllätyksen, josta jonkinlaisia viitteitä kyllä annettiin jo kirjan takakannessa ja myös kirjan sivuilla. Nyt jäätiin melkoiseen cliffhangeriin.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Anna Rimpelä; Pitkään meni ihan hyvin

Pitkään meni ihan hyvin -romaani kertoo Aino Ritarista, vanhuksesta, joka muistihäiriöisenä joutuu selviämään arjen haasteista. Kirja on olevinaan huisin hauska, kun Aino ensin ostaa eläinkaupasta marsun, sitten kuvittelee saavansa Senegalista postimyyntiaviomiehen ja huristelee rollaattorillaan mereen. Kirjan oli tarkoitus olla humoristinen, mutta lähinnä tuli epämiellyttävä olo. Ensinnäkin, tämähän on ihan Mielensäpahoittaja -kopio. Tällä kertaa vaan naispuolisella sankarilla. Eikä tietenkään alkuperäisen mielensäpahoittajan veroinen, vaan uudelleenlämmitetty yritelmä.
Mielensäpahoittaja rakensi omaa arkkuaan, Ainokin tilaa arkun. Mielensäpahoittaja moitiskeli poikaansa, Ainokin moitiskelee poikaansa, ym...
Kirjassa tapahtui niin absurdeja asioita, että tulin monesti melkein vihaiseksi. En usko, en halua uskoa, että mikään eläinkauppa myy marsua muistihäiriöiselle vanhukselle, joka ei osta eläimelle häkkiä, juomapulloa eikä ota selvää muutenkaan sen hoidosta. Eikä kukaan tehnyt mitään, vaikka muistihäiriöinen vanhus kuljetti marsua muovipussissa mukanaan apteekkiin ja muihin kaupungin liikkeisiin. Hölmöiltyään itsensä lopulta poliisilaitokselle Aino saa sieltäkin marsunsa takaisin muovipussissa. Koska Ainolla ei ollut marsulleen häkkiä, eikä kirjassa kertaakaan mainittu miten marsu joi, niin mietin oliko tämä nyt eläinrääkkäystä. Aino heitteli elukalleen omia ruuan jätteitään, sokeripaloja yms. En mielelläni lue tällaista.
Kirjassa olisi voinut olla jotain, idea vanhuksen pärjäämisestä arjessa on osuva. Mutta vähän toisenlainen ja omaperäisempi ote olisi voinut olla. Ja ilman sitä marsua. Ainon elämää täytti myös vähän liikaa seksuaalisävyttyneisuus, kun hän odotti postimyynti-mustaamiestä.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Niklas Natt och Dag; 1793

Voi miten ihana ja hirveä kirja oli Niklas Natt och Dagin kirjoittama historiallinen dekkari 1793. Vatsaa kääntävän iljettävä ja samaan aikaan kiehtova ja koukuttava. Ja kauhea ajatella, että varmaan ihan autenttinen. Enpä olisi halunnut elää vuoden 1793 Tukholmassa, yök. En olisi myöskään halunnut olla tuon aikakauden sotaveteraani, jolta pitää amputoida raajoja... tai hirviön uhri, joka niinikään kokee saman kohtalon... Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten pitkään henki ihmisessä pihisee kaiken rujouden, kärsimyksen ja tautienkin jälkeen. On verta ja suolia, ulostetta ja löyhkää. 
Päähenkilöt ovat poliisin kaltainen viranomainen Cecil Winge, jonka elinpäivät ovat luetut pahentuvan tuberkuloosin takia, ja raakki Mickel Cardell. Yhdessä miehet selvittävät saastaisesta likavedestä löydetyn ihmistorson kohtaloa.
Järkyttäviä koki myös nuori neiti Anna Stina Knapp, joka tuomittiin kehruuhuoneelle.
Pidin kirjasta. Se oli sietämätön kaikessa kauheudessaan! Iljettävyydestään huolimatta ei tullut kertaakaan sellainen tunne, että kirjaa olisi ollut liian vastenmielistä lukea.
Pakko sanoa kirjailijan nimestä, että ei ole muuten taiteilijanimi, vaan ihan oikea =). Ja kirjan kansi on silmiä hivelevän kaunis.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Hannu Salama; Juhannustanssit

Olen lukenut Juhannustanssit (sensuroimaton versio) jo kauan sitten nuorena koululaisena, koska olin utelias sen herättämän pahennuksen vuoksi. Kirja oli jumalanpilkan takia kielletty Suomessa joskus ilmestymisensä jälkeen. Ihmettelin sitä silloin ja ihmettelen sitä edelleen. En hirveästi tykännyt kirjasta silloin muinoin, enkä tykännyt nytkään.
Jumalanpilkka on minulle hyvin vieras käsite, olihan tuossa pilkallisia väännöksiä Raamatun teksteistä. Joku romaanin henkilöistä humalapäissään sellaisia huuteli. Mielestäni pilkat eivät olleet kovin osuvia, eivät kuuluneet millään tavalla kirjan juoneen ja ihan tuli tosiaan mielen, että vain provosoinnin takia oli sinne läntätty. 
Sitten tässä oli kauheasti alatyylistä kieltä, huoraa ja pillua ja rumia seksistisiä käsitteitä. Nekin vaikuttivat niin päälle liimatuilta, että selvästi kirjailija vain on halunnut kohauttaa. Mielestäni oli pitkästyttävää  ja rasittavaa lukea sellaista.
Henkilöitä oli kauheasti, olin koko kirjan ajan sekaisin siitä, kuka on Paavo tai Pekka tai Lasse tai Ville... Kaikki kuitenkin tukevasti humalassa juhannustanssien aikaan. Kaikki hahmot olivat vastenmielisiä, ja jotenkin "halpoja". 
Kirja vaikutti erehdyttävästi ohuelta, siinä oli vajaa 250 sivua, mutta totesin olevani väärässä. Puolessa välissä olin jo niin sippi, että hampaat irvessä sain jatkettua loppuun. En voi suositella kirjaa, ei sovi tähän päivään. Kirja on kirjoitettu 1964.
Kirjalla kuittasin Helmet -haasteen kohdan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Ei tosin ole enää, mutta on ollut.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja yöjuna

Yöjunassa tapahtuu. Murhattuja naisia tulee kaksi ja Kuhala saa jälleen toimeksiannon. Samalla hän selvittää edesmenneen poliisituttavansa Nevakiven surmaa. Ensimmäiseen juoksuaikaansa kasvanut Hippu-koira on ottanut selkeät otteet yksityisetsivän apuvoimana. 
Kuhalat ovat aina hauskoja, mutta tällä kertaa piti hirnahtaa ehkä vähän kovemmin ääneen kuin aikaisemmissa.
Ropposen romaanihenkilöiden nimissä on jokin mouheva jatkumo: Maaheimo, Porakorpi, Kaakonkulma, Huutolehto, Vaisukoski (Lolita!). Ja sitten on Make A. Manna...


sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kaari Utrio; Paperiprinssi

Kaari Utrio on ollut yksi ihan lempikirjailijoitani jo nuoruusvuosilta asti. Ahmin kaikki romaanit heti kun ne sain käsiini. Muutamia olen lukenut toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa. Taitaa olla yksi tai kaksi kirjaa, jotka ovat vielä lukematta. Nämä ovat niin kiehtovia, ettei mitään rajaa.
Paperiprinssi on Sebastian Ross, tutkimusmatkallaan loukkaantunut merenkulkija, joka palaa paperiruukille kotitilalleen. Siellä hän kohtaa lapsuudenystävänsä Wilhelminen, pitkän neidin. 
Wilhelmine puolestaan kohtaa totuuden siitä, miten naisella ei ole valtaa päättää tulemisistaan ja menemisistään, varallisuudestaan tai edes siitä, kenelle hänet aiotaan naittaa.
Juuri sopiva kirja Helmet-haasteen kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Lee Child; Viimeinen vieras

Viimeinen vieras on aikajärjestyksessä toinen Jack Reacher -sarjan dekkari.Tästä alkaa empiirinen tutkielmani Reacherin naissuhteista kautta aikojen. Tarkoituksena siis tarkistella, onko jokaisessa kirjassa uusi rakastettu ja onko rakkaussuhteilla jatkumoa. Ensimmäisessä kirjassa Reacher alkoi seurustella nuoruusaikojen ihastuksensa Jodien kanssa. Tässä toisessa romaanissa suhde Jodieen edelleen jatkui, mutta pariskunta oli toisistaan erillään ja Reacherin uusi naiskumppani oli FBI-etsivä Harper. Suhde ei tosin saanut täyttymystään, mutta päästiin sentään melkein asiaan. 
Kyllä ei mikään muu, kuin mies-dekkareita kirjoittava mies-dekkaristi keksi, että FBI-naisagentti kulkisi muka paitapuserossaan ilman rintaliivejä. Sellaista ei siis todellakaan tapahdu. Muuta kuin miehen mielikuvituksissa. Kukaan nainen ei kulje ilman rintaliivejä työasussaan. Ei kukaan. 
Niin onhan näissä jokin juoni ja murhajuttukin aina. Tässä se oli sarjamurhaaja, joka niitti armeijassa uraa tehneitä naisia. Tästä syystä FBI tarvitsi apuunsa ex-sotilaspoliisimajuri Reacherin.
Tasalaatuista mies-dekkaria, jota lukiessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään. 

lauantai 25. toukokuuta 2019

Amy Tan; Ilon ja onnen tarinat

Tästäkin kirjasta minulle tuli mieleen, että jotain tuttua oli. Että olisinko lukenut aikaisemmin...? Kirja on kuitenkin jo vuodelta 1989, eli siinä ajassa toki ehtii unohtamaan paljon.
No, etsin Helmet -haasteeseen rodullistettua kirjailijaa ja kun en oikein ymmärtänyt, mitä rodullistetulla tarkoitetaan, niin turvauduin taas muiden kokoamaan vihjelistaukseen rodullistetuista kirjailijoista. Mikään ei minua oikein kiinnostanut, ei edes tämä Amy Tan. Pitkin hampain lähdin lukemaan, mutta totesinkin tämän sitten ihan kelpo tarinaksi. Oli ainakin erilainen.
Ilon ja onnen tarinat kertoo neljästä kiinalaisesta äidistä ja heidän amerikkalaisista tyttäristään. On jos jonkinlaista kulttuurien yhteentörmäystä ja erilaisten tapojen yhteensovittamisen vaikeutta. 
Mitä erikoisesti pohdin: kiinalaiset äidit tuntuivat olevan pahoja. Siis nimenomaan sana paha on se, jota tarkoitan. He kohtelivat tyttäriään ilkeästi, halveksien ja tunteettomasti. Ei siis tietenkään pelkästään, olihan mainittu myös tyttäriensä perään itkeviä äitejä ja suuri osa kertoi siitä, miten äidit haluavat tyttärilleen parempaa ja helpompaa tulevaisuutta. Mutta jonkinlainen kalsa pohjavire kuulsi läpi näiden äitien ja tyttärien suhteissa. Miksiköhän kirjasta nousi sellainen tunne.

torstai 23. toukokuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja vanginvartijan mandoliini

Kuhala ja vanginvartijan mandoliini on 10. Kuhala-sarjan kirja. Näitä sitä vaan jaksaa lukea näköjään ihan määrättömästi. Koska ei ole väliä, vaikka juoni toistaisi vähän itseään. Tätä hauskasti kirjoitettua tekstiä pitää vaan saada lukea ja lukea... vaikka ikuisesti, vaikka ei mitään päätöstä sille olisikaan.
Tässä kirjassa Kuhala asuu taas Jyväskylässä, Mustankorkeassa, kaatopaikan tuntumassa =). Kuhalan ja Hippu-koiran kotoisan idyllin katkaisee puhelu, jonka mukaan Kuhalan talon sokkeliin on piilotettu pommi ja hänellä on 20 minuuttia aikaa löytää se. Jollain on nyt oikeasti jotain hampaankolossa.
Ja vaikka Kuhala on kuinka päättänyt olla ottamatta vastaan yhtään uutta toimeksiantoa, niin jotenkin kummasti taas kerran joudutaan maakuntamatkailulle murhaajan perään.
Ropposen kieli ja sanat ovat ehdottomasti ihan parasta. En voi olla hykertelemättä tälle herkulliselle sanalle: käpsehtiä. Note to myself: käytä sanaa käpsehtiä, heti kun mahdollista!

maanantai 20. toukokuuta 2019

Anne B. Ragde; Elämänrakentajat

Tämä ei voi jäädä tähän. Elämänrakentajat on ihanan Berliininpoppelit -sarjan viides osa. Mielestäni parempi, kuin edellinen Perintötila. Tässä Torunn on ottanut haltuun Neshovin sukutilan ja työskentelee Margidon hautaustoimistossa. Vanha isäntä Tormod, joka ei oikeasti ollutkaan isäntä - tai ainakaan isä, vaikka sellaisena häntä virallisesti pidetään - asuu palvelukodissa tyytyväisenä. Homopariskunta Erlend ja Krumme kunnostavat Tanskassa luksushuvilaa, jonka ruokasalin lattia tuodaan italialaisesta vanhasta luostarista. Herkullista, lämmintä ja herttaista sukutarinaa jälleen.
Suurin huomio annetaan tällä kertaa vanhalle Tormodille. Kaipaisin vielä lisää selitystä ja kaivelua Tormodin menneisyyteen. Mitä tapahtui muinoin hänelle ja saksalaisrakastetulle, minkälaista oli elämä Neshovissa, kun Tormodin pojat olivatkin oikeasti hänen veljiään. Kuinka Tormod saattoi kestää oman isänsä halveksintaa ja syrjintää. Miltä hänestä tuntui!?
Opin kirjasta yhden uuden asian. Bautakivi. En tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Kyseessä on muinaisten Pohjolan asukkaiden hautakivi, jossa ei ole kirjoitusta. Tällä kertaa bautakivessä oli kirjoitus, mutta se oli Tormodin isän ilkeä vitsi.
Mutta siis, tähän täytyy tulla jatkoa, koska taaskaan tarinaa ei saatu päätökseen =). Torunn on edelleen jotenkin hukassa. Toisaalta Ragde on niin omalaatuisensa kirjoittaja, että ehkä hänen ei ole tarkoituskaan saattaa kaikkia romaanihenkilöitään johonkin auvoiseen "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti " -päätepysäkkiin.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Hjorth & Rosenfeldt; Hylätyt

Murhaaja on sitä mieltä, että nykyaika suosii bimboja idiootteja, joilla ei ole enää yleissivistys hanskassa. Tosi-tv -tyttelit ja bloggaajat ansioituvat, syyttä. Kukaan ei enää tiedä, minkä nimisellä aluksella Kolumbus purjehti Amerikkaan (tiesin yhden kolmesta!), mikä on fosforin kemiallinen (tiesin) merkki tai mihin heimoon ahma kuuluu (en tiennyt =)). Hylätyn koepaperin saanut menettää myös henkensä. Murhattuja löytyy useita.
Sebastian Bergman on taas tiiviisti mukana Torkelin, Billyn, Ursulan ja Vanjan tiimissä. Ja sekoilee omassa elämässään, kuten tähänkin asti.
Tässä kirjassa oli melko paljon tiimin sisäistä dynamiikkaa. Oikeastaan Torkel on ainoa, joka on vielä puhdas pulmunen. Kaikissa muissa on jotain vastenmielistä ja ikäviä luonteenpiirteitä. Heistä ei voi varauksetta pitää, toisia jopa inhoaa. Dekkarin juoni on joka tapauksessa oikein vetävä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus -kirjassa ollaan menty kymmenen vuotta eteenpäin Melchiorin edellisestä seikkailusta. Yhtä jännä arvoitus on tässäkin tarinassa. Pidän kovasti näissä esiintyvästä hienovaraisesta ja kiusoittelevasta huumorista. Sopii mainiosti 1400-luvun Tallinnaan. Aikaan, jolloin kaupunkeja asuttivat kunnianarvoisat porvarit, munkit, nunnat, käsityöläiset, portot ja kaupunginraadin jäsenet. Unohtamatta mukavaa apteekkaria, joka sekoitti apteekkisnapsit ja leipoi kardemummakeksit sisään poikkeaville asiakkaille.
Nyt arvoitus koskee kummitusta, jonka nähtyään kuolee. Uteliaana miehenä Melchior kuuntelee kaupunkilaisten juorut ja lopulta laskee yhteen yksi ynnä yksi. Vähitellen arvoitus ratkeaa.
Melchiorit ovat ihan parasta ja viihdyttävintä dekkaria!

maanantai 13. toukokuuta 2019

Stefan Merril Block; Unohdettujen tarinoiden kirja

Unohdettujen tarinoiden kirja oli mukaansatempaava tarina perheestä, jossa kulkee perinnöllisenä eräs Alzheimerintaudin variantti. Sellainen, johon sairastutaan jo nuorena. Kirjassa lopussa mainitaan, että tämä variantti juuri tällaisena on mielikuvituksen tuotetta, vaikka oikeasti erilaisia variantteja onkin paljon.
Seth Wallerin äiti sairastuu jo alle 40-vuotiaana Alzheimerin tautiin eikä pian tunne aviomiestään, poikaansa eikä edes itseään. Sama tapahtuu menneisyydessä Haggordin perheen äidille. Seth haluaa lähteä etsimään sukunsa historiaa ja tutkia tarkemmin taudin periytymistä.
Kirjassa on kiehtovia kuvauksia itsensä kadottavista henkilöistä ja näiden omaisista ja jälkeläisistä, jotka haluavat tietoa ja joita sairaus oikeasti koettelee paljon pahemmin, kuin muistisairasta itseään. 
Pidin kirjasta enemmin, kuin aluksi uskoinkaan. Muistin taas (sic!), että minun on jo pitkään pitänyt etsiä romaaneita vanhuudenhöppänöistä ihmisistä, ne tarinat ovat niin kutkuttavan karmivia, huvittavia, surullisia ja päätähuimaavia. Ja melkein jokainen meistä joutuu joskus kosketuksiin asian kanssa.
Helmet -haasteessa valitsin tämän kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja. 

Edit// voi hyvät hyssykät - minähän luin tämän kirjan nyt toistamiseen. Onkohan tällä nyt joku suurempi tarkoitus, että juuri muistihäiriöstä kertovan kirjan kohdalla unohdan lukeneeni sen jo aiemmin. Nimittäin vuonna 2012, seitsemän vuotta sitten. Ei muuten kertaakaan vaikuttanut yhtään tutulta. Pitäisikö olla huolissaan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

A. S. Byatt; Ragnarök - Jumalten tuho

Jäin kovasti miettimään, miksi tämä kirjan on kirjoitettu ja antaako tämä kenellekään yhtään mitään. Ehkä. En voi tietää. Minä en saanut tästä yhtään mitään. En pitänyt kirjasta.
Kehyskertomuksena on laiha lapsi, joka viedään sotaevakkoon maaseudulle. Laihan lapsen isä on lentäjä ja laiha lapsi on varma, että ei näe isää enää koskaan. Maaseudun rauhassa laiha lapsi tutustuu teokseen Asgård ja jumalat. Hän uppoutuu taianomaiseen mytologiaan. Kirja kertoo Asgårdin muinaisista myyteistä. Laiha lapsi on vain sivuhenkilö.
Myytit hirviöistä, jumalista ja puolijumalista, elämänpuu Yggdrasilista ja alkumerestä ovat kiehtovia, mutta ne olisi kiva lukea ihan aitona versiona, eikä "kirja, joka kertoo kirjasta" -tyyliin.
Sainpahan tästä täytettyä Helmet -haasteen kohdan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja. Se oli myös syy, miksi tämän lainasin.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Harlan Coben; Kadonneet

Harlan Coben on kyllä aivan juonen keksimisen taituri! Niin ovelia jippoja hän käyttää näissä jännäreissään. Kaikista en ole tykännyt ihan hullun lailla, mutta suurin osa on ollut aivan huippuja. Niin tämäkin. Päähenkilö Paul Copeland on piirikunnansyyttäjä, joka toimi nuoruudessaan kesäleirillä valvojana. Leirillä tapahtui tragedia, jossa neljä nuorta katosi; kaksi murhattiin ja kahta ei ole löydetty koskaan. Toinen heistä on Paulin sisko ja toinen on Gil Perez. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin murhattuna löytyy salanimeä käyttänyt mies, jonka Paul tunnistaa Gil Pereziksi. Mitä ihmettä on voinut tapahtua, ja onko Paulin siskokin elossa?
Hyvin jännittävällä juonella varustettu kiehtova dekkari siis. Ja kyllä, osittain jossain vaiheessa kirjaa osasi jo epäillä, mitä on mahdollisesti tapahtunut, mutta se ei haitannut eikä juonelta pudonnut pohja pois. Päinvastoin. Olipas jännä tarina.


torstai 9. toukokuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja kevään ensi ruumis

Kun aloittelin tätä Kuhalaa, tuli hetkellinen black out; onko jokin sarjan osa jäänyt välistä? Niin erikoista kuului yksityisetsivä Otto Kuhalalle. Isoja asioita on tapahtunut sitten viime kirjan. Tässä osassa joudumme jättämään hyvästit kumikirahvia uskollisesti riepotelleelle Jerille. Requiescat in pace. Ja muitakin suuria muutoksia on tapahtunut.
En myöskään muista, että missään muussa Kuhalassa olisi tullut näin monta ruumista ja näin monta asetta joutunut Kuhalan haltuun. Tässä kävi vähän niin, että minne ikinä Kuhala menikin, niin johan siellä oli ruumis. Samaa toki on ollut havaittavissa aikaisemmissakin kirjoissa, mutta tässä vielä entistä enemmän.
Kevään ensimmäinen ruumis kuuluu peräkammarin pojalle Redille ja sen Kuhala löytää vanhasta mökkipahasesta pienellä saarella. Ja vaikka Kuhala ei halua tutkia rikosjuttua, niin jotenkin tapahtumat imaisevat hänet väkisinkin mukaansa.
Pidin tästä yhtä paljon kuin kaikista sarjan aikaisemmistakin osista. 

Kävin muuten viime viikolla metsässä koiralenkillä ja olin astua siellä viime vuotisten lehtien seassa lojuneen Haddington House -viskipullon päälle. En voinut olla naurahtamatta (niin paljon kuin luontoon heitetty pullo minua risookin) - olikohan Otto Kuhala ollut paikalla puteleineen...

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jussi Adler-Olsen; Vartija

Edellistä Adler-Olsenia lukiessa ilmoitin, että alan olla kyllästynyt tähän vaivaannuttavaan huumoriin, joka puskee kirja kirjalta enemmin pinnalle näissä osasto Q-aiheisissa dekkareissa. No, kyllä se on edelleen minusta hyvin vastenmielistä, mutta aion lukea vastedeskin kaikki sarjan kirjat. Itse rikostarinan juoni näissä on aina erinomainen. Niin tässäkin.
Tämän kirjan ensimmäinen murhattu on Alberte, jonka tapausta tavallinen järjestyspoliisi yrittää selvittää ja juuri ennen eläkkeelle jäämistään hän soittaa Carl Morkille toivoen, että tämä jatkaisi tutkimusta. Carl Mork ei ota aluksi innostuakseen. Mutta pian koko osasto Q on jutun pauloissa. Jäljet johtavat uskonnollisen hippikultin juurille. Kultin johtaja on tehnyt todella taitavan katoamistempun.
Mutta miksi, oi miksi, kirjaan pitää tunkea sitä näennäistä vitsikkyyttä. Yksikään vitsi tai muka-hauska lauseenparsi ei naurattanut, päinvastoin; aiheutti suunnatonta myötähäpeää, noloutta ja kyllästymistä. Vähän niin kuin lasten kakka-huumori. Ei jatkoon.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä

Aah, ihanaa. Tavallista tasokasta aitoa Joona Linna -dekkaria sen hemmetin kokeellisen Playgroundin jälkeen. Huokaisin helpotuksesta.
En yhtään muistanut ennestään, mihin edellinen Joona Linna -kirja eli Vainooja loppui. Mutta tämän alussa Joona oli ainakin vankilassa parin vuoden tuomiolla. Sieltä hänet tarvitaan avuksi, kun Ruotsin ulkoministeri murhataan kotonaan. Paikalla silminnäkijänä on prostituoitu, jonka palveluja ministeri on ostanut.
Käy ilmi, että kaniininmetsästäjällä on isompikin työsarka hänen raivatessaan pois epämieluisia kanssaihmisiä. Pian useampi kuin yksi kirjan henkilö saa kuulla puhelimessaan luettavan lastenlorua kymmenestä kaniinista... 
Pidin kirjasta ja nyt jännityksellä odotan, että pääsen lainaamaan seuraavan.

perjantai 3. toukokuuta 2019

Arnaldur Indridason; Saksalainen talo

Reykjavik kesällä 1941. Rikospoliisi Flovent ja sotapoliisi Thorson saavat tutkittavakseen kotiin teloitetun nuoren kaupparatsun murhan. Tutkintalinjoina ovat niin henkilökohtaiset juonteet lapsuudesta, kuin miehitysjoukkojen osuus Reykjavikissa. On brittejä, saksalaisia ja Yhdysvaltojen joukkoja.
Hitaasti ja Arnaldurin tapaan töksähdellen etenevä mielenkiintoinen dekkari, kuten aikaisemmatkin. En ole ihan varma, selvisikö lopussa, kuka murhaaja oli =). Ei tainnut? Mutta ei se mitään.
Helmetissä kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa. Tai oikeastaanhan tuossa on kansalaisuus, mutta eiköhän se saman asian aja.