tiistai 31. tammikuuta 2012

Elizabeth George; Veri verta vaatii

Tässä kirjassa oli jotain tuttua, ehkä kannessa, vai olisiko tullut katsotuksi telkkarista? Vai olenko kenties lukenut tämän joskus. Siinä tapauksessa en muistanut juonesta enkä henkilöistä mitään.

Kyllähän tämän nyt luki, mutta monessa kohtaa alkoi tökkiä. Ehkä huonointa dekkaria, jota olen viime vuosina lukenut.

Murhaaja oli kyllä piilotettu ovelasti ja juoni oli ihan ok, mutta tämä brittiläinen luokkayhteiskunta ei oikein istu minulle. Että jotain ihmistä ihan oikeasti tänä päivänä kutsutaan Lady Heleniksi tai Lordi Stinhurstiksi... ei ei ei. Oks. Jos jonkun nimi on Lady jotain, niin inhoan häntä jo valmiiksi. Päähenkilöllä, rikoskomisario Thomas Lynleyllä on oma miespalvelija. Kuvottavaa! Miespalvelija, joka riisuu nukahtaneelta sankarilta kengät. Yääääkkk....! Kyse on kuitenkin nykyajasta, eikä vime vuositunannen alusta, johon kyseinen toiminta istuu.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Susan Fletcher; Meriharakat

Meriharakat oli kuin runo tai tanssi. Tai ehkä laulu, jos olisin yhtään musikaalinen. Kyllä on suomentajakin ollut taitava. Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut näin kaunista tekstiä. Ihan tällaista en kai koskaan, mutta ainoastaan Sirpa Kähkösen Neidonkenkä on saanut kauniin kielensä takia minut yhtä hurmioituneeksi, kuin tämä. Ja kaikki ne linnut! Minä niin rakastan lintuja, sydäntä lämmittää tietää, että on olemassa edes yksi kirjailija jossain päin maailmaa, joka rakastaa myös lintuja.

Kirjan tarina on lämmin ja koristeellinen, vaikka päähenkilön, Moiran,  pikkusisko makaa koomassa. Mutta suru tuli esiin vain siellä täällä. Yhden kerran itkeä tirautin tämän kirjan kohdalla, ja tämä oli muuten toinen kirja peräkkäin, joka tiristää minusta kyyneleen. Yhden ainoan kerran ja sen teki tämä lause: "... olen... valaan laulu".
Valaan laulu! Voiko enää kauniimmin sanoa? Niin kaunista, kaunista...

Tämä oli myös aakkoshaasteen F.

tiistai 24. tammikuuta 2012

John Boyne; Tarkoin vartioitu talo

Olen aina ollut kauhean kiinnostunut Romanoveista ja lukenut kaiken mitä olen käsiini saanut tuosta traagisesta tsaariperheestä. En pysty katsomaan pikku-Aleksein kuvaa edes kuvin silmin. En tajua miksi, onhan sotahistoria pullollaan tapettuja, ammuttuja ja nälkään kuolleita lapsia. Miksi juuri Aleksei tuntuu niin paljon lohduttomalta kuin muut! Ehkä siksi että voin katsella Aleksein valokuvaa netissä, hänen suoraa katsettaan kohti kameraa? Nyyh…
Tarkoin vartioitu talo kertoo onneksi enemmin henkivartijan tarinan, kuin Romanovien tarinan. En ehkä jaksaisi yhtään fiktiivistä juttua enää Romanoveista. Mutta Georgi Daniilovits Jatsmenevistä kylläkin, köyhästä maatyöläisen pojasta. Georgin lapsuus ja suhde perheeseensä oli todella koskettava. Aika monta kertaa tulin miettineeksi, miltä mahtaa tuntua jos välit omaan perheeseen katkeaisi kokonaan. Sisaruksiin, vanhempiin. Siinä oli jotain kauhean vaikeasti käsitettävää. Ja mietin, miten ihminen voi elää niin, miten voi hyväksyä sellaisen olotilan. Säälitti ja vähän kaihersi. Olisi ollut kiva tietää… siksi se koukuttikin. Georgi oli vain 16-vuotias muuttaessaan Tsarskoje Seloon, henkivartijaksi.
En tajua miksi tähän kirjaan oli vaikea tarttua, lykkäsin sitä koko ajan. Ajattelin kyllästyväni tarinaan, venäjänkielisiin nimiin, hovikiemuroihin. Vaan tarina nappasi ihan mukaansa. Se oli surullinenkin ja haikea tarina, mutta ei missään vaiheessa lohduton. Lohduttomia kirjoja on jotenkin kauhean vaikea lukea.
Lopussa oli jotain aika kliseistä, toisenlainenkin ratkaisu tälle kaikelle olisi voinut syntyä. Mutta niin vaan itkeä tirautin muutaman kyyneleen viimeisillä sivuilla. 
Tätä kirjaa voin suositella ainakin kaikille samanlaisille historia-friikeille, kuin minä. Ja muillekin.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Umberto Eco; Ruusun nimi

Niin monessa blogissa Ruusun nimeä oli haukuttu pitkäveteiseksi, että lähdin vähän epävarmana tätä lukemaan. Luvassa olisi kuulemma tylsiä pitkiä listoja, jotka voisi harppoa yli, olematonta juonta, läsähtänyttä loppuratkaisua ja kuivaa teologista pohdintaa. No eipä tosiaan ollut! Minä tykkäsin Ruusun nimestä eikä sen yli 600 sivua ollut ollenkaan pitkäveteistä luettavaa.

Kukaan ei ollut maininnut kirjan huumorista mitään. Monessa kohtaa oli pakko hykerrellä itsekseen. Varsinaista kielellistä kisailua ja iloittelua. Ja ne listat, oi miten ihania. Kas näin kertoo eräs syytetty munkki kohtaamistaan kerettiläisistä:

… toriketut, nilviäiset, itsensä tohtoroijat, pauperes verecundi, kuolemankielet, nälkäkurjet, ristiretkeilijät, riepuveljet, pyhäinjäännöslippaat, taikinakuonot, repaleryntäät, irvileuat, ruttovaarit ja admiractit, jumalantakoot, tärisijät, nartturitarit, vääräkeppiset pyhiinvaeltajat, horkkaveikot, tippasilmäiset ja kieronkelmiläiset…


…”Jos kerran meidän Herramme halusi mennä Betaniaan nukkumaan, niin mikä sinä olet hänen päätöksiään arvostelemaan?”

”Älä älä sinä vanha pukki… Varo vähän puheitasi sika, Babylonin porton poika, ja muiden emähuorien!”



Ja sitten keskustelu pyhäinjäännöksistä:



… lasikuvun alla oli palanen Betlehemin seimeä, pyhän Margaretan sääriluu, pyhän Vitaliksen sormi, pyhän Sofian kylkiluu, pyhän Eobanuksen leuka, yläpuoli pyhän Krysostomuksen lapaluusta, Johannes Kastajan hammas, Mooseksen keppi…

” Jokin aika sitten näin Kölnin katedraalissa Johannes Kastajan pääkallon siltä ajalta, kun hän oli kaksitoistavuotias.”

”Todellako?” huudahdin minä ihailevasti. Ja sitten, epäilyn hiivittyä mieleeni: ”Mutta hänethän tapettiin vanhempana!”

”Toisen pääkallon täytyy olla jossain toisessa aarrekammiossa”, sanoi William vakavin kasvoin.

Ruusun nimestä on tehty elokuvakin, sen aion varmasti vielä joskus katsoa. Kyllä tämä niin visuaalinen on jo romaanina, että varmaan istuu elokuvaksi tosi hyvin.

Suosittelen lukemaan, vaikka kuinka olisi korkea kynnys aloittaa. Niiden pitkien riemastuttavien listojen takia olisi kiva, jos voisi uhrata lukuhetkelleen aina hyvän aikaa kerrallaan, ettei koko joudu keskeyttämään. Sellainen tekee hallaa tälle lukuelämykselle.

torstai 12. tammikuuta 2012

Matti Rönkä; Ystävät kaukana

Ennen aakkoshaastettani vuoden ensimmäinen kirja oli tämä. Matti Rönkä; Ystävät kaukana. Oikeastaan etsin kirjastosta Tappajan näköistä miestä, mutta kun en sitä löytänyt, niin tartuin tähän. Ystävät kaukana vei retkelle sellaiseen maailmaan, jota olen aina vähän halveksinut ja pitänyt arveluttavana. Enpä olisi uskonut nauttivani tästä kirjasta näin paljon. Rönkä kirjoittaa kaunista, puhdasta ja selkeää kieltä. Tykkään.

Colin Dexter; Kadonneella oli yllään

Komisario Morsea olen katsellut joskus epäsäännöllisesti telkkarista. Kirjana Morse oli minulle positiivinen yllätys. Pelkäsin tätä kuivaksi, mistähän sellaisen mielikuvan olinkaan saanut. Morse ja Lewis ovat ihania persoonia kirjankin sivuilla mutta tuollaista ryyppäämistä en voi uskoa =). Morse juo koko ajan. Olutta, viskiä... minkälaiset mahtoivat olla promillerajat auton ratissa...
Kadonneella oli yllään on komisario Morsen toinen juttu, ensimmäistä en löytänyt kirjastosta. Nuori nainen Valerie Taylor on kadonnut ja Morsen tehtäväksi tulee selvittää miten ja miksi ja onko Valerie elossa vai kuollut. Pyöritään myötäpäivään ja vastapäivään  ja välillä hakataan päätä seinään. Morseja aion lukea jatkossakin. Aakkoshaasteen D.

Mary Higgins Clark; Perinnön varjo

Pidin vanhoista Clarkeista enemmin kuin näistä uusista (tämä v. 2010), mutta kukapas sitä pystyisi vuodesta toiseen painamaan parastaan. Tämä oli ihan perusdekkaria, mutta perusdekkarit ovat aina mukavia, vaikka eivät mihinkään erikoisiin sfääreihin kohoaisikaan. Vähän oli vaikeuksia seurata henkilöhahmoja, niitä oli niin monia ja samanlaisia, että tuppasivat menemään alussa varsinkin sekaisin. Aakkoshaasteen C on selätetty.

Stefan Merril Block; Unohdettujen tarinoiden kirja

Aakkoshaasteen B -kirjaimeksi tuli valittua Blockin Unohdettujen tarinoiden kirja, joka kertoo varhain alkavasta Alzheimerin taudista. Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain ja lopussa ne yhtyvät yhdeksi. Tämä ei kyllä ollut ihan minun kirjani. Enemmin olisin nauttinut maanläheisemmästä alzheimer-potilaan ja omaisten kuvauksesta ja arkipäivästä, en niinkään näistä tietoiskumaisista ja kuitenkin kuvitteellisista alzheimer -selvityksistä. Oma viehätyksensä ja jännityksensä näissäkin juonenväännöksissä oli.

Päivi Alasalmi; Metsäläiset

Alasalmi avasi aloittamani kirjojen aakkoshaasteen. Ja tämä oli kolmas lukemani Alasalmi. Olen ihan ihastunut. Jo aiemmin olen todennut, että nämä pitäisi filmata, niin tulisi upeita tummasävyisiä kotimaisia kauhuleffoja (olettehan nähneet myös upean Kaivo -elokuvan?!)
Metsäläiset kertoo nuoresta parista, joka pakenee kaupungin hulinaa ja löytää unelmiensa asunnon maalta vanhasta koulusta. Koulu kunnostetaan asunnoksi ja pikkuhiljaa paratiisiin alkaa hiipiä niitä tummempia sävyjä. Alasalmi on mestari tällaisessa hiipivässä  ja koukuttavassa jännityksessä. Aina mennään vaan syvemmälle. Tämä kirja kävi keskimmäisessä osassaan ihan siellä kuvotuksen rajamailla, välillä oli jopa vaikea lukea ja sietää. Lohduttomuus oli sana, joka tästä jäi mieleen. Mutta kirjan tarina oli nerokkaan kirpaiseva.

Aakkoshaasteen aloitus

Toisessa blogissani jo ehdin kertoa, että haastoin itseni aakkoshaasteella lukemaan kirjailijan nimen mukaan kirjoja A:sta aloittaen. Jatkan asiasta tässä blogissa. Lyhyesti siis homma menee näin: hyväksyn itselleni ainoastaan oikeassa järjestyksessä luetut kirjat, muut väärän kirjaimen kirjailijat ovat vain välikirjoja, joilla ei voi osallistua aakkoshaasteeseen. Ensin on luettava A:lla alkavan kirjailijan kirja, sitten B:llä jne. Päivitän blogiin kaikki, jos jaksan.
Olen päässyt jo D-kirjaimeen saakka, ensimmäiset kaksi tuli mainittua jo vanhassa blogissa, mutta kertaan ne tännekin, jotta sarjasta tulee täydellinen.