Niina Mero; Romanssin sankari

 Niina meron kirjat ovat virkistävän erilaisia. Pidin kirjasta Englantilainen romanssi ja pidän myös tästä Romanssin sankarista. Muutama sama henkilökin näissä vilahtaa, vaikka kirjat eivät millään tavoin olekaan sarjaa eikä näitä tarvitse siis lukea järjestyksessä. Tämän kirjan päähenkilö on englantilainen sotilas, erityisjoukkojen mies Ben. Miten erikoista kirjoittaa tällaisesta päähenkilöstä. Kirja on minä-muodossa kirjoitettu, mikä ei yleensä ole minulle mieleen, mutta tässä se natsaa täysin. Ben on traumatisoitunut ja hakee elämäänsä tasapainoa Suomessa. Hän saa kutsun kesämökille, jossa voi tuulettaa ajatuksiaan. Mökkilomansa aikana Ben tapaa Helenan ja suorittaa erään mission loppuun. 

Niina Mero; Englantilainen romanssi

Englantilainen romanssi oli hauska, herkullinen, lempeä, kevyt, mukava, makea, jännittävä, herttainen ja sydämellinen tarina Norasta, joka lähtee Englantiin sisarensa häihin. Sisar Heli on menossa naimisiin aatelissuvun vesan kanssa. Ja Nora itse harrastaa ja tekee tutkielmaa englantilaisesta romantiikan ajan kirjallisuuden johtohahmoista. Keats, Shelley, Byron...
Kirjan kieli ja kielioppi on niin kaunista, että tämä kirja taas kerran menee siihen sarjaan, jossa tekstiä ei tarvitse lukea ollenkaan, vaan se tulee silmien kautta itsekseen päähän. Keveys tulee juuri siitä; lukijan ei tarvitse tehdä töitä.
Kirjassa on tietenkin sopivasti romantiikkaa, mutta ei imelyyttä, tämä ei ole varsinaisesti rakkausromaani. Huumoria ja hauskaa sanailua on juuri sopivasti, ei onneksi liikaa, koska se voi tehdä kirjasta "halvan" tuntuisen ja mauttoman. Jännittävyyttä taas tuo aatelisperheen kadonnut jälkeläinen, mystinen kartano, goottilaiset elementit. Myrkyt, makaaberit taide-esineet ja salaisuudet.
Kirjallisilla tiedoilla brassailu oli siinä ja siinä - mietin olisiko vähempikin riittänyt. Onko tarve näyttää lukijalle suunnaton lukeneisuus? Jos, niin mikä sen tarkoitus on.
Kirjan päähenkilö Norassa oli jotain vähän tehtyä, liioiteltua ja kliseemäistä (tatuointi-osuus oli vähän yliampuva, samoin maiharit, ruutupaidat, teinimäinen mustan gotiikan ihailu, saatanan kissa, pääkallokiitäjät... siis ihan kaikki kliseet samaan pakettiin. Mutta ehkä se olikin ironiaa? Ehkä lukijan olikin tarkoitus tässä naureskella partaansa.)

Ja sitten taas se yksityiskohta, joka herätti kiihtymyksen: kirjassa vietettiin ensimmäistä iltaa ja syötiin illallinen. Alkupalaksi rapukakkua, pääruuaksi viiriäistä.. sitten noustiin odottelemaan jälkiruokaa, otettiin makeaa likööriä ja Nora päästää yhtäkkiä suustaan sammakon, joka vetää isäntänä toimineen aatelisperheen mykäksi. Seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Lady pakenee keittiön puolelle katsomaan, joko jälkiruoka on valmista... Nora ja Heli pakenevat huoneisiinsa. Ja mitä hittoa! Jälkiruoka unohtuu! Kukaan ei mene syömään sitä odotettua jälkiruokaa! Mitä sille tapahtuu - kyllähän asia on niin, että jos jälkiruoka on tehty, niin se syödään vaikka seurassa olisi lauottukin vaivaannuttavia repliikkejä. Ja mitä se olisi ollut? Liköörillä kostutettu kirsikkapiiras? Sitruunamarenki? Luumukohokas?! Mitä sille kävi, kun kukaan ei tullutkaan syömään?! Jotenkin alkoi ahdistaa tällainen epäjohdonmukaisuus.

Niina Meron kirja oli nautinnollinen kokonaisuus. Tätähän voisi lukea lisääkin. Melkein tätä, en nyt ihan samasta aiheesta jatkaisi, tämä kirjallisuus-teema ammennettiin mielestäni loppuun.


Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Englantilainen kirjallisuustiede on minulle täysi musta aukko