tiistai 27. helmikuuta 2018

Helena Telkänranta; Millaista on olla eläin?

Woah! Helena Telkänranta on kirjoittanut eläinkirjan, joka jokaisen pitäisi lukea. Ainakin kaikkien, jotka kuvittelevat tietävänsä eläimistä jotain. Tai sellaisten, jotka haluavat lausua mielipiteensä ”tietäen” eläimistä kaiken. Tai edes jotain. Ja varsinkin niiden kivikaudella elävien ihmisten, jotka vielä tänä päivänä kuvittelevat, että koira osaa hävetä (kotona repimäänsä tuhoa) tai kissa osoittaa mieltään (pissaamalla kenkiin). Ensinnäkään eläimellä ei ole niin isoa otsalohkoa, jossa nämä tunteet koetaan. Sen sijaan Telkänranta kertoo paljon muista eläinten tunteista ja viisaudesta ja oppimisesta. Kyseiset toimintamallit ovat lähtöisin aivan toisista tunteista.

Kun kotona juttelimme tästä kirjasta, perheeni ihastui erikoisesti kertomukseen kahdesta korpista. Kumpikin oli omassa häkissään ja ne näkivät toisensa. Ihminen piilottaa kaksi ruokapalaa huoneeseen, jonka toinen korppi näkee kokonaan, mutta toisen korpin häkin edessä on osittain näköeste siten, että se pystyy näkemään vaan mihin se ensimmäinen makupala on piilotettu. Kun korpit lasketaan vapaiksi, korppi A menee hakemaan ensiksi sen makupalan, jonka myös Korppi B on nähnyt. Se siis tietää, mitä toinen korppi näkee ja siksi sillä on kiire pelastaa tämä makupala. Toinen on turvassa, sillä Korppi B ei ole voinut nähdä sitä esteen vuoksi. Ihanaa laskelmoivaa viisautta!

Tämä mahtava kirja on huomioitu mm. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, Lauri Jäntin palkinnolla sekä Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuudella. Eli Helmet -kohtaan 45. Palkittu tietokirja.

Ja tämä oli muuten ensimmäinen koskaan lukemani e-kirja. En ihastunut formaattiin. Kyllä haluan käpälöidä oikeaa kappaletta käsissäni.

Sandra Brown; Savuverho

Lohtukirja kaiken tämän pakkopullan väliin. Ihanaa suoraviivaista dekkaria, jossa ei ole mitään häiritseviä elementtejä. Tällä en saanut kuitattua yhtään kategoriaa Helmet – haasteessa.

Britt Shelley on toimittaja, joka herää aamulla vanhan ystävänsä Jayn sängystä ja huomaa pian, että Jay on kuollut. Brittiä syytetään murhasta. Palomies Raley Gannonille on käynyt samoin, hän tosin ei herännyt Jayn vierestä aamulla, vaan kuolleen seurapiirikaunottaren vierestä. Britt ja Raley ovat sitä mieltä, että heille on annettu tyrmäystippoja ja joku suurempi salaliitto on kaiken tämän takana. Heidät halutaan vaientaa. Se ei tietenkään onnistu. (Miksi kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jossa päähenkilö epäonnistuukin ja joutuukin tapetuksi kirjan puolessa välissä, hm…)

Kelpo dekkari, eli osittain täysin tyhjänpäiväistä amerikkalaista höttöä =).

 



Kjell Westö; Älä käy yöhön yksin


En ole ennen lukenut yhtään Kjell Westön kirjaa, vaan tämä Älä käy yöhön yksin on ensimmäiseni. Mielipiteeni on vähän kahtiajakautunut. Arvasinkin, että tämä on tökkimiseen asti Helsinki-keskeistä ja ruotsinkielis-keskeistä, mitkä ovat olleet aikaisemmin ne syyt, että ei ole ollut halua tarttua kirjoihin. Pari postausta sitten valitin Ian McEwanin kirjasta, kun siinä oli koko sivun kestävä kappale ja se oli raskasta tekstiä lukea. No. Tässä oli sitten kokonaisen aukeaman pituinen kappale. Mitäpä tuohon lisäämään…


Älä käy yöhön yksin -romaanin ensimmäinen puoli koostuu Jounin, Arielin ja Adrianan maailmasta. Kolmesta nuoresta muusikosta. Ja koko ajan juodaan viinaa ja poltetaan pilveä. Kaikki polttavat pilveä. Ihan koko ajan. Ei väliä missä päin Helsinkiä asuu, ei väliä yhteiskunnallisesta asemasta, ei poliittisesta suuntautumisesta. Mietoja ja kovia huumeita käytetään kaikissa piireissä ja kaiken aikaa. Nuorten elämä kuulostaa ihan hirveältä, yök. Halvalta ja b-luokkaiselta.

Sitten tulee musiikki. Tuntuu siltä, että laulutrion jäsenet eivät osaa ajatella mitään muuta kuin musiikkia. Koko kirja ei ole mitään muuta kuin kitaransoittoa ja… ääh, eikö nämä ihmiset pääse eteenpäin tuolta kapinallisesta nuoruudestaan. Onko mitään niin säälittävää, kuin vanha hippi. Puolustuksekseni nyt ilmoitan, että minä en välitä musiikista enkä ole musikaalinen. Musiikillisuus kirjoissa ei voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä joku toinen lukija saa tästä parempia viboja.

Kolmasosan luettuani olin ihan valmis luovuttamaan, en jaksaisi enää puolta sivuakaan. Mutta sinnillä eteenpäin.
Sitten muuttui kertoja ja vaihtui uusi sukupolvi ja tarina parani n. 40 %. Vaan edelleen poltettiin hasista ja juotiin punaviiniä. Tai konjakkia. Koskaan ei syöty mitään. No okei, joskus jotain, mutta useimmiten nämä pilviveikot vain heräsivät aamulla, tekivät jotain, polttivat pilveä, joivat… soittivat, häröilivät. Eikö kukaan ole kuullut aamupalasta, lounaasta…?

Onko tämä nyt joku Helsinki-juttu; ovatko kaikki helsinkiläiset yhtä kovia pilvenpolttajia? Kirjassa ei esiintynyt yhtään nuorta, joka ei olisi käyttänyt huumeita. Kyse on 60-, 70- (ja 80-luvuista). Haluaisin oikeasti tietää nyt miten on, oliko tuolloin noin tavallista olla huumeissa koko ajan.

Lopussa kävi juuri niin, kuin lukija jo arvelikin. Jotain mielenkiintoa tässä täytyi olla, välillä kirja sai minut jopa jonkunlaisen flown valtaan, mutta kyllä oli kurjaa lukea huumesekoilusta ja roikkumisesta jossain nuoruuden musiikkipiireissä. Ihmiset eivät päässeet elämässään yhtään eteenpäin.

Tällä kirjalla vastasin Helmet -haasteen kohtaan "22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Niitä todella oli, koko kirja oli sitä täynnä kyllästymiseen asti. Ehkä tämä oli kirja keski-ikäisille huumeveikoille, jotka eivät ole kehittyneet yhtään viimeisen 20 vuoden aikana ja kuvittelevat olevansa vielä niitä kapinallisia teini-ikäisiä kitaransoittajia. Minun oli pakko lukea tämä tuon populäärikulttuurin vuoksi.

Voi olla, että joskus luen vielä jonkun toisen Westön kirjan, mutta ihan pian se aika ei tule.