torstai 28. kesäkuuta 2012

Pirjo Rissanen; Kesävieraat

Kesävieraat oli oikea kesäromaani nimensä mukaan, mutta ei ehkä ihan sillä tavoin, kuin nimestä voisi kuvitella. Sarjassamme romanttista hömppää eli viihdettä kuitenkin. Aihealueina oli keveiden pariutumisrituaalien lisäksi vähän raskaamman puoleisiakin juonen käänteitä, mutta tässä kirjassa niiden yli leijuttiin kevennetysti. Kuitenkin ne toivat vähän syvyyttä kirjaan. Ei traumoja, ei painajaisia. Eli juuri oikeaa kesälomalukemista, vaikka en vielä ole kesälomalle ehtinytkään. Mutta voisin harkita sitten lomalle lisää Rissasta. Kesähän on tietysti kevyen hömpän ja dekkarien aikaa.
Oikeastaan en malta odottaa, että pääsen valitsemaan lomalukemista, se lista on suunniteltava asiaankuuluvalla hartaudella ja suurella sydämellä. Olen näiden lukulistojeni kanssa kuin vasikka kesälaitumella. Niin paljon toinen toistaan ihanampia kirjoja - niin vähän aikaa! Haluan lukea ihan kaiken!

Pirjo Rissanen tuntuu kirjoittaneen useita romaaneita, en muista lukeneeni niistä aikaisemmin yhtään, mutta voin olla väärässäkin. Kivaa löytää aina sellainen kirjailija, josta pitää ja jolla on paljon tuotoksia. Erikoisesti plussaa savolaisuudesta, siellä on varmaan maaperässä jotain, josta kasvaa hyviä kirjoittajia.

Olen ennenkin verrannut kirjoja ruokiin, koska nämä kaksi ovat minulle tärkeitä asioita ja intohimon kohteita. Ruoka ja kirjat. Niistä kummistakin saa nautintoja, toisesta hengen ja toisesta ruumiin ravintoa.
Kesävieraat oli ehdottomasti muurinpohjalettuja. Ne pelastavat kesäisen päivän kuin päivän. Tuttua ja turvallista ja maalaisromanttista nautintoa nostattavaa.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Karin Alvtegen; Varjo

Koska minulla on näköjään pieni pakkomielle verrata kirjoja toisiinsa ja etsiä niistä yhtäläisyyksiä, niin teen sen nytkin. Karin Alvtegenin Varjossa oli jotain samaa kuin Eeva Joenpellossa. Varjo tunkeutuu Ragnerfeldtin suvun tarinaan. Alex on menestyskirjailija, Jan-Erik tämän menestyksellä ratsastava poika. Kummallakin on laiminlöyty vaimo, rakastaja ja vihamies. Sitten on löytölapsi  Kristoffer, jonka menneisyydestä lähdetään ottamaan selvää. Kuka hylkäsi pienen pojan?  Kun tarinassa edetään syvemmälle, suvun sisältä alkaa löytyä pesemätöntä likapyykkiä.
Ihan kiva kirja, mutta ei mikään huippujuttu. Juoni oli tietysti jännä; halusin kiihkeästi saada tietää suvun salaisuudet ja löytölapsen tarinan. Juonen kiemurat eivät kasvaneet aivan niin vinkeiksi, kuin olisi voinut luulla, tästä olisi voinut saada irti vielä enemmin. Ja vielä vertailun vuoksi: Joenpelto olisi kirjoittanut tämän vielä paremmin ja syvemmin.
Kirjan kansi on hirvittävän ruma. Tuollainen sotkuinen sininen talon julkisivu taustalla ja päällä siihen mahdollisimman huonosti sopivat peruspunainen ja valkoinen. Yök. Tulee mieleen sotakirjat, jotenkin maskuliininen kansi.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Enni Mustonen; Jääleinikki

Miten onnistunkin aina näin kovin nauttimaan näistä Mustosen romaaneista! Tähän asti olen ollut eniten ihastunut Järjen ja tunteen tarinoita –sarjaan sekä Koskivuori –sarjaan, mutta nyt nämä Pohjatuulen tarinoiden kaksi ensimmäistä osaa on vienyt minut ihan mukanaan. Ensin oli Lapinvuokko, jonka luin viime vuonna ja nyt sitten tämä jatko Jääleinikki.
Hämmästyin saadessani kirjan käteeni, tämähän on painettu isolla tekstillä kuin huononäköisille vanhuksille ja muutenkin kun kieli on niin naivistista, että se melkein pelottaa… Mutta sitten tarina vain vie mukanaan. Ja tuo äärimmäisen hyvän mielen lukijalleen. Kukaan muu ei kirjoita samoin, kuin Mustonen. Tämä on joku ihan oma tapansa käyttää kieltä; kaikesta ylimääärisestä riisuttua ja hyvin opettavaista, lyhyet päälauseet, minä-muoto, lapsenomainen raikkaus. Nämä tekevät siitä jotenkin hyvin kevyen ja helppolukuisen ja samalla sellaisen, että näitä pystyy ahmimaan ihan hetkessä suihinsa. Voi kun seuraava osa tulisi pian!
Jääleinikki -kirjassa kaikilla ihmisillä on hyvä olla, aurinko paistaa, elämä on ihanaa ja helppoa ja avioliitot onnistuvat. Ajankuvaus, 60-luku oli aivan ihanaa, joskin siitä olisi voinut saada paljon paljon enemmin irti. Mutta niin Mustosella aina; hän vain raapaisee, mutta ei irroittele.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Johan Theorin; Verikallio


Verikallio oli Theorinilta kolmas lukemani kirja, jossa eläkkeelle jäänyt merikapteeni Gerlof  ”seikkailee”. Gerlofin seikkailu tosin on enemmin pyörätuolissa istumista ja kepin kanssa köpöttelyä ja oikeastaan päähenkilöinä ovat aivan muut ihmiset. Tällä kertaa se on Per Mörner, jonka pornokeisari-isän hallitseman pornoimperiumin ympärillä sattuu ja tapahtuu. Per joutuu itsekin vaaraan.
Perinteisissä dekkareissa päähenkilönä ovat poliisit, joiden asiakkaina olevat murhaepäillyt ja todistajat näyttelevät ihan sivuosaa.  Theorinin kirjat ovat virkistäviä poikkeuksia, jossa kirjasta toiseen onkin ihan eri päähenkilöt, joiden elämää seurataan tarkemmin ja mysteerien ratkojana Gerlof on vain sivuosassa. Poliisit ovat sitäkin kasvottomampia taustahahmoja.
Toisaalta minusta oli vähän turhaa sivujuonta tunkea tähän kirjaan Perin oman tyttären, Nillan, syöpähoitoja ja leikkauksia. Niillä ei ollut tarinan kanssa mitään tekemistä, kunhan kuvasivat Perin arkea.
Kovasti odotan jo Theorinin tulevai kirjoja.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Annamari Marttinen; Ero

Vaikka en ole kokenut eroa, niin voin kuvitella miten asiaa Marttinen tässä kirjoittaa. Aivan mielettömän oivaltavia ajatuksia ja tunteita. Niin paljasta totta. Niin oikein. Ja niin kauniisti kirjalliseen muotoon saatettua. Ihan uskomatonta, miten aitoa asiaa joku voi kirjoittaakin. Nyt taas muistan, miksi Marttinen on yksi lempikirjoittajistani.
Ero herättää kyllä ihan hirveästi tunteita lukijassa. Minä en voi olla pohtimatta, minkälaista olisi itse erota ja se on ehkä kirjan tarkoituskin.  Minusta on hämmästyttävintä se, että ainakin tämän kirjan mukaan eronneet ihmiset huolestuvat siitä, jäävätkö he yksin ja löytävätkö he uutta kumppania. Ihanko oikeasti eronneet ihmiset haluavat uuden kumppanin? Kirjan eronneet etsivät sitä baareista ja yhden yön jutuista. Se on aika säälittävää ja varmasti kuluttavaa. Kirjan eronnut päähenkilöhahmo Ellen taas puolestaan ihmettelee niitä, jotka eivät sanojensa mukaan kaipaa miestä eron jälkeen. Vai muuttuuko ihminen ja mielipiteet eron jälkeen. Kiehtova aihe!
Joku oli maininnut, että Eron aihe on rankka, mutta minä en kokenut tätä rankaksi. Päinvastoin; tämä oli mukavan viihdyttävää ja helppoa lukemista. Mutta seuraava jonossa oleva Marttiseni saattaa olla jo paljon rankempi, en tiedä. Hämmästyttävää, miten Marttinen venyy näin erilaisiin aiheisiin ja todella asiantuntevasti.

Camilla Läckberg; Saarnaaja

Kohtuullisen mukava murhatutkimus ennen lukemattomalta Läckbergiltä. En tiedä miksi minusta oli jotenkin vaikeaa pysyä kärryillä siitä, kuka on Gabriel, kuka Jakob, Johannes tai Robert… ja kenen vaimo oli Maritta, Laine tai Solveig. Höh, kuka nyt olikaan kenen isä ja kuka kenenkin poika. Jouduin takomaan näitä sukulaisuussuhteita omaan päähäni samalla kuin luin tarinaa eteen päin.  Tämä vähän häiritsi tarinaan uppoamista, mutta ihan ok dekkari silti.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Sarah Waters; Silmänkääntäjä

Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvun Lontooseen ja sen maalaiskuntiin, taskuvarkaiden paratiisiin ja vanhan herraskartanon lohduttomaan rappioon. Ihanaa historiaa. Varkaana kasvanut orpo Susan lähetetään seuraneidiksi Maud-neidille. Kenenkään tarkoitusperät eivät ole ihan puhtaat. Mutta kuka petkuttaa ja ketä?  
Olihan tämä aika tiiliskivi yli 600 sivunsa ansiosta, mutta kun vaan tarina pääsi käyntiin, niin pitkästyminen ei tullut mieleen. Ihan loppua olisi voinut tiivistää. Ja oikeastaan oletin, että sielläkin olisi ollut vielä joku ”silmänkääntötemppu” lukijalle.
Hyvä kirja vähän erilaisen juonensa ansiosta. Näiden kartanoromaanien ei tarvitse aina olla romanttista hömppää ja rakkaustarinoita. Sarah Waters kulkee lukulistallani mukaan kirjastoon jatkossakin.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Robert Åsbacka; Torin laita

Olipas merkillinen opus kerrassaan. Mietin kauan, tykkäänkö tästä vai en. Ehkä kuitenkin tykkäsin, loppuaan kohden muuttui aina vaan mukavammaksi. Toisaalta tällä tarinalla ei ollut mitään kerrottavaa.
Kirja esittelee kourallisen pikkukylän asukkaita ja heidän elämänvaiheitaan aikahyppyjä hyväksikäyttäen. En ole koskaan ollut mikään aikahyppyjen ystävä, kun ne usein vain sekoittavat, mutta onneksi tässä oli ilmoitettu luvun alussa melkein aina, mikä aika oli kyseessä.
Epäjärjestystä ja hämäännystä minusta aiheuttaa myös se, että välillä käytetään minä-muotoa ja välillä taas kolmatta persoonaa. Ja milloin kukakin on se minä tai kolmas persoona. Ja se, että asioita pitää lukea rivien välistä.
Jokin ihan pieni taianomainen vivahde kirjassa oli mukana, sellainen omanlaisensa kiehtova tunnelma. Vähän niin kuin kesäpäivänä, kun helteisen päivän päätteeksi alkavat ukkospilvet nousta taivaanrannasta. Ja tietenkin, kun puhutaan ruuasta, niin tämä tykkää! Kun aihe pyörii grillin ympärillä (todella) niin mikäpä sopivampaa, kuin tuoda sieltä näytille sämpyläresepti. Kanttarellien paistaminenkin oli kuvailtu kivasti. Suuntuntumaa, jes, sitä pitää olla.

Kansikuva on vielä merkillisempi kuin tarina. Ihan ihmeellinen, asiaan kuuluva ja silti niin irrallinen. Pohdin vielä, miten tuohon suhtautua. Huvittuneesti ja myönteisesti kaiketi.

Tämä oli aakkoshaasteeni Å ja samalla sika säkissä -kirja.