keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kristina Ohlsson; Nukketalo

Pieni tyttö katoaa junassa äidiltään, eikä kukaan tunnu nähneen mitään. Alex Rechtin porukka alkaa tutkia katoamista ja muualla asuvaa isää epäillään. Ryhmään kuuluvat Peder ja Fredrika. Pederin oma elämä on ihan solmussa eikä hän herätä lukijassa juuri sympatioita. Fredrika herättää taas niitä sitäkin enemmin, hänellä on omat menneisyyden traumat, mutta ne jäi jotenkin aika kaukaa haetuiksi mielestäni. Pidin silti Fredrikan hahmosta.
Kirjassa oli aika paljon väkivaltaa ja surua, mutta tämä oli taitavasti kirjoitettu. Hyvin perusdekkarimainen. Uskon, että Ohlssonin kirjat jatkossa paranevat vielä tästä entisestään.


torstai 22. elokuuta 2013

Peter Franzen; Tumman veden päällä



Herrajumala mä olen ihan järkyttynyt! Niin hyvän kirjan juuri luin ja oli kyllä aluksi ihan siinä ja siinä, että viitsinkö tuota kirjastosta edes mukaani ottaa, epäilin suunilleen tietäväni mistä se kertoo ja pelkäsin, etten kestä surullista aihetta. Mutta olipa hyvä, että kirjan lainasin. Se kiehtoi minua tuon raskaan aihepiirin ohella upealla ajankuvalla 70-luvusta. Sain tästä kirjasta irti paljon eri ulottuvuuksia.

Tumman veden päällä kertoo Peten tarinaa 70-luvulla muutaman vuoden ajalta ennen kouluikää ja ekaluokkalaisena. En voi olla miettimättä, kuinka paljon Peten tarinasta on faktaa Peter Franzenin omasta lapsuudesta. Uskoisin, että suurin osa.

Perhe on melkein idyllinen suomalainen lapsiperhe 70-luvulta, mutta isä on humalapäissään aggressiivinen ja kirjassa kuvailtu perheväkivalta on kamalaa ja järkyttävää. Tuollaista varmaan on monessa perheessä ollut ja on edelleen. Vai onko! Haluaisin uskoa, että eihän oikeasti voi olla! Siinä sai lukija olla varpaillaan ja pelätä mitä tuleman pitää, varsinkin kun asiat oli kuvattu pikku-Peten kulmasta. Pieni lapsi elää kuin pussissa, eikä näe ennalta syitä ja seurauksia pitkälle, asiat tulevat hänelle vain eteen reaaliajassa sellaisina kuin tulevat. Ei ole mahdollista sulkea silmiä ja kurkkia varovasti sormien raoista, jos televisio-ohjelma on liian pelottava. Sen sijaan asiat hyökyvät päälle.

Peter Franzen on syntynyt samana vuonna kuin minä ja kirjan pikku-Pete elää siis täsmälleen samassa iässä samaa aikaa, kuin minä aikoinani. Siksi tämä tekee ihan mielettömän nostalgisen ajankuvan, jota en voi lakata ihmettelemästä ja ihailemasta! Esimerkiksi: oliko n. vuonna 76 lastenistuimia olemassakaan? Kirjassa sellainen laitetaan Peten pikkusiskolle. Minä en koskaan muista että sellaisia olisi käytetty (tosin ei minulla ollut pikkusiskoakaan, joka sellaista olisi käyttänyt noin vuonna 1976 – muistan vain sen, että me lapset pyörimme autoissa miten sattuu etu/takapenkeillä ilman mitään turvavöitä). Voi muistan nuo muoviset keltaiset, punaiset ja siniset pikkuautot, Volvot ja Saabit. Matchboxit. Autoradat! Lakupötköt! Turkishatut, häntähatut! Enstex-haalarit! Datsun 100A:n, jollainen meilläkin oli. Kuin olisin sukeltanut omaan lapsuuteeni.

Kieli on myös aivan kiehtovaa: sana pirri, onko sellainen sana ihan oikeasti ollut käytössä! Tarkoittaa siis pojan pippeliä. En ole eläissäni kuullut tuollaista ilmausta. Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen sanamuoto, joka esiintyy mm lauseissa ”Olesta isä sitten tarkkana…” ja ”Meestä pikkujakkaralle istummaan” sekä ”Käystä sie Pete sanomasa…”. Olesta ja Meestä ja Käystä. Hyvä tavaton, eihän tuollaisia voi ollakaan =), ne ovat kai kehotuksia Olepa ja Menepä ja Käypäs. En ole ikinä ennen kuullut tuollaisesta taivutuksesta. Ihan riemastuttavan hauskaa.

Lisää mielenkiintoista: Peten perhe lähtee käymään lestadiolaisten kesäpäivillä tai jossain seuroissa olematta kuitenkaan itse lestadiolaisia. Mitenköhän tavallista tuo on ollut? Siis miksi sinne menisi kukaan muu kuin lestadiolaiset itse, minusta hyvin hyvin hämmentävää. Ja kiehtovaa. Onko oikeasti edes hyväksyttyä, että ulkopuoliset menisivät sinne syömään ilmaista hernekeittoa ja pannaria. Edelleen aivan hurmaavan kiehtovaa.

Kun Pete saa isältä piiskaa, niin äiti hoitaa piiskanjälkiä suolavedellä. Anteeksi mitä? Suolavedellä? Sehän kirvelee ihan perkeleesti ja tuskin edes hoitaa jälkiä yhtä hyvin kuin vaikka joku apteekin voide. Ja kyllä, vuonna 1977 (noin) oli apteekin voiteita vaikka minkälaisia. Mutta Peten perheessä käytettiin alkukantaisia puoskarointi-menetelmiä vielä tuohon aikaan.

Lumoava kirja, en olisi uskonut… Lapsuusmuistot ovat aina ihania, tässä tarinassa oli vielä ihan oma taikansa mukana. Melkoinen taikuri tuo Peter Franzen.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Inger Frimansson; Rotanpyytäjä

Ingridin mies makaa kuolemansairaana sairaalassa ja pyytää viimeisinä elinpäivinään edellisten vaimonsa, Rosen, paikalle. Ingrid lupaa lähteä etsimään Rosea, niin vastenmielinen tehtävä kuin se hänelle onkin. Reissusta tulee ikimuistoinen.
Rotanpyytäjä on mukavan jännittävä trilleri. Loppuun asti sai kyllä olla ihan varpaillaan siinä, mitä tulee tapahtumaan. Se selvisi oikeasti vasta viimeisellä sivulla.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Sauli Uhlgren; Seminaari



Olen lukenut aikaisemmin Sauli Uhlgrenilta romaanin Kuolema kulkee yöllä, johon ihastuin sen Kuopio-kytkentöjen takia. Sittemmin unohdin koko Uhlgrenin, kunnes viimeksi kirjastossa ilahduin nähdessäni Seminaarin.
Ilo oli ennenaikaista, sillä tämä kirja jäi kesken. En tiedä Sauli Uhlgrenista mitään, mutta raivostuin kirjan alkuvaiheilla jo kirjan kielioppivirheitä. Pelkkä kirjoitusvirhekään ei olisi niin paha. En tarkkaan muista miten tämä virheellinen lause kirjassa meni, koska se ei ole nyt käsillä, mutta omin sanoin tämä virheellinen lause meni näin:

Nainen istui takapuolellaan pöydän reunalle, joka oli saanut vuosien varrella mukavaa pyöreyttä ja pehmeyttä. 

Herrajumala anna mun kaikki kestää äläkä enää ikinä tuo silmieni eteen tuollaista rakennetta! Niin kuin se pöydän reuna olisi mitään mukavaa pyöreyttä ja pehmeyttä saanut, kuten tuossa lauseessa nyt viitataan. Pyöreyttä ja pehmeyttä oli saanut se naisen perse!!

En tiedä, ehkä olisi voinut jatkaa kirjaa tuosta pahasta kielioppivirheestä huolimatta (tosin olisin ajatellut sitä koko loppuajan - oikolukeeko näitä kirjoja kukaan?), mutta teksti ei muutenkaan häikäissyt valovoimaisuudellaan. Preesensin käyttö. Kliseiset ihmiset. Eleettömyys ja värittömyys (mieskirjailijat!). Olihan näitä häiritseviä tekijöitä.

Håkan Nesser; Carambole

Rattijuoppo ajaa nuoren pojan kuoliaaksi ja päättää paeta rikospaikalta. Yliajolle on kuitenkin silminnäkijä, joka alkaa kiristää rattijuoppoa. Sitten kiristäjä löydetään ravintolan parkkipaikalta murhattuna. Järkytyksekseen pojan yli ajanut mies saakin uuden kiristyskirjeen ja joutuu entistä syvemmälle pahuuden suohon. Miten pienistä ratkaisuista kaikki onkaan kiinni, miten niillä voikaan tuhota kokonaisen elämän, jossa ei pitänyt olla mitään moitteen sanaa.
Kirjan nimi viittaa carambole -nimiseen biljardiin, jota pelataan pussittomalla pöydällä ja kolmella pallolla. Pelissä on tärkeitä ohuet osumat pallosta toiseen, sellaiset joissa pallo vain juuri ja juuri muuttaa suuntaa. Tämä aika hyvin kuvaa kirjan tapahtumia.
Carambole oli jännittävä ja parempi kuin Nesserin moni muu. Voin suositella.

torstai 15. elokuuta 2013

Nora Roberts; Jotain uutta

No huh huh, olipas makeaa siirappia. Olen pitänyt Robertsin jännittävämmistä ja vähän vakavammista aiheista enemmin. Siinä missä ne ovat kunnon jännäreitä, niin tämä on ihan täysin romanttista hömppää. Huh huh vielä toistamiseen. Ja vielä häitä ja morsiamia, voi kauhistus. Inhoan häitä. Roberts vaan on niin hyvä kirjoittaja, että ei ollut mitään vaikeuksia selvitä edes näin makeasta kirjasta, vaikka välillä ihmettelin itseäni, että luenko nyt todella taas kerran seksillä siivitettyä romanttista hömppää.
Seksikohtaukset olisi kyllä todella saatu jättää pois kokonaan, edelleen totean, että kirjojen kiintiöseksi on pahinta mitä tiedän. Yäk. Mutta jos tästä kirjasta olisi viety kaikki seksikohtaukset, niin mitä jäljelle olisi jäänyt? Vain puolet ja kun seksikohtauksineenkin tämä oli nopea välipala, niin eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.
Tietenkin aion lukea myös morsiussarjan muut osat, täytyyhän minun tietää miten niissä käy!

tiistai 13. elokuuta 2013

Arnaldur Indriðason; Menneet ja kadonneet


Menneet ja kadonneet oli vähän erilainen dekkari. Erlendurin tutkimukset kohdistuivat tällä kertaa vuosikymmeniä sitten sattuneeseen Matthildurin katoamiseen, mutta myös Erlendurin oman lumimyrskyssä kadonneen pikkuveljen mysteeriin. Jokaisessa näistä kirjoista siihen on puututtu, mutta tällä kertaa Erlendur vieraili konkreettisesti lapsuutensa maisemissa ja muisteli perheensä menneisyyttä.

Matthildurin tunteneita ihmisiä on vielä elossa ja näitä haastattelemalla katoaminen lopulta selviää. Sen sijaan pikkuveljen mysteeriin Erlendur tuntuu yrittävän etsiä väkisin ratkaisua ja uskottelemalla itselleen tapahtumia.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Håkan Nesser; Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Jotenkin onnistuin unohtamaan tämän heinäkuun lopussa lukemani kirjan kokonaan, ehkä syynä oli kesäloma ja mökkeily. Kirjassa ei ainakaan ollut mitään vikaa, tämä oli mahdottoman mukaansa tempaava tapaus, vähän sellainen surumielinen ja alakuloinen. Mieluummin sitä, kuin tuulihattupäistä höttöä. Tykkäsin todella.

perjantai 9. elokuuta 2013

Michael Connelly; Enkelten portaat

Toistaiseksi ehkä vähiten vakuuttava Connelly tämä Enkelten portaat. Kun on amerikkalaista höttöä, niin on amerikkalaista höttöä ja siitä ei pääse yli eikä ympäri. Miljöö ja ajankuva tökkii. Rasismi tökkii, suomalaisena on niin vaikea tajuta, että Amerikassa ihan oikeasti on tuollaista rasismia vielä tänä päivänäkin! Tummaihoisen lakimiehen ja valkoisen poliisikunnan välillä ihan oikeaa skismaa, sitten Los Angelesissa väkijoukot, jotka mellakoivat, ryöstävät kauppoja ja kaikki vain hyvän ja pahan, mustan ja valkoisen, lain ja rikollisuuden vastakohtaisuudesta. Ällöttävää. Miksi laki ei voi olla hyvä ja kaikille sama. En suostu, en halua suostua uskomaan tällaista korruptoituneisuutta ja rikollisuutta. Inhottaa ajatus, että jossain oikeasti on noin. Murhajuttuna tämä dekkari oli hm... keskinkertainen ja vähän epäuskottava (kuten dekkarit aina? =))

Arnaldur Indriðason; Jyrkänteen reunalla

Jyrkänteen reunalla oli ihan huippunopea melkein välipalakirja eikä mitenkään Arnaldurin parasta antia. Kirjassa päätutkijana toimi tällä kertaa Sigurður Óli, joka on minusta vähiten mukava hahmo Erlendurin poliisitiimissä. Sellaista sillisalaattia talous- ja pankkimaailman, toisaalta huume- ja kiristysjuttujen ja vielä vuosikymmenien takaa nousseen pedofiliatapauksenkin kanssa. Jälkimmäinen oli raskainta, mutta myös kirjan parasta ainesta, tosin siihen paneuduttiin vain aivan sivujuonena. Mietin miksi nämä kaikki kolme eri "juttua" piti kirjoittaa samaan kirjaan. Jokaisesta olisi voinut saada oman kirjansa, vaikka voisin kuvitella, että kokonainen kirja vain menneisyyden pedofilia-tutkimuksena olisi ollut ehkä liian rankka. Ei tämä kuitenkaan huono kirja ollut, ehkä minua vähän kiusasi pinnallisuus ja talousasiat.