torstai 28. marraskuuta 2019

Jenny Rogneby; Kortit on jaettu

No huh. Leona-sarjan aloitus Kortit on jaettu on ainakin aivan poikkeuksellinen dekkari. En ole ikinä lukenut mitään tällaista! Olen täysin pöllämystynyt ja ihmettelen vielä, mitä oikein luinkaan. Kylläpä on kirjailija ollut kierolla päällä kirjoittaessaan tämän.
Kirjan esittelyhän oli aivan huikea: alaston ja verinen 7-vuotias tyttö tulee pankkiin keskellä kirkasta päivää ja onnistuu ryöstämään miljoonan. Jo tuon lauseen takia kirja on aivan pakko lukea, koska sehän nyt häiritsee aivan tavattomasti. Miten tuollainen voi onnistua?
Leona on rikostutkija, joka tiimeineen alkaa tutkia ryöstöä. Ihan aluksi kaikki näyttää suoraviivaiselta ja jämptiltä. Mutta sitten lukijalle paljastuu juoni, joka alkaa suorastaan hengästyttää. Ja harmittaa, pakko myöntää. 
Kirja oli nopealukuinen ja mukana oli myös vähän kurjia ja surullisia vivahteita. Loppu jäi mietityttävään kohtaan, seuraava osa on lainattava ja pian!



keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Ann Rosman; Sukellus syvyyksiin

Sukellus syvyyksiin oli mielestäni tähän astisista Ann Rosmaneista paras. Kirja oli paksu, mutta nopealukuinen, luvut olivat sopivan pituisia. Siksi tämän lukemisessa tuli sellainen flow, jota usein toivookin. Oikeastaan yllätyin siitä, miten kovasti kirjasta pidin.
Päähenkilö on ylikonstaapeli Karin Adler, jonka seikkailuja seurattiin jo aikaisemmissa sarjan romaaneissa. Tässä hän on raskaana, mutta perhe-elämää ei nyt kuvata, sillä ruotsalaispoliisit lähtevät Orkneysaarille tutkimaan mysteeriä. On ajelehtiva purjevene, kadonnut sukeltaja ja toinen varastettu vene. Kohta rannikolle huuhtoutuu ruumis.
Taas käsitellään aikahyppyjä menneisyyteen. Aikaan, jolloin sukeltajaryhmä tutkii ja etsii uponneen hylyn kulta-aarretta.
Kirjassa kerrotaan hyvin paljon sukeltamisesta ja sen käytännöistä ja siinä esiintyy vaikeita termejä; on saturaatiosukeltamista, paineistamista, sukelluskaasuja, sukeltajantautia, sukellusvälineistöä ja dekompressiota… kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta, mutta nämä kaikki oli kirjoitettu niin helppotajuisesti, ettei tällaisen ummikonkaan ollut vaikea pysyä kärryillä.
Miljöö oli valloittava, Orkneysaaret kiehtoivat historiallaan, suorastaan rakastuin siihen.
Kirjan lopussa on iso tietopaketti kirjailijan tekemästä taustatyöstä ja yllättävästi monilla kirjan hahmoilla oli vastineensa todellisuudessa, osa taas oli lainannut nimensä kirjaan. 



lauantai 23. marraskuuta 2019

Miika Nousiainen; Vadelmavenepakolainen

Kuinka monta kertaa voi kertoa saman vitsin yhä uudelleen ja uudelleen? Vadelmavenepakolaisessa sitä ainakin yritettiin yli pari sataa sivua. Idea on ihan hauska ensimmäisen kolmenkymmenen sivun verran. Siinä ehtii jo kertoa saman vitsin (suomi on ikävä, ruotsi on paras) tarpeeksi monta kertaa. Luetella eri sanoin sama juttu, uudestaan ja taas uudestaan. Tässä vaiheessa olin mielestäni lukenut kirjaa jo ihan tarpeeksi ja olin vähällä luovuttaa. Mutta halusin tietää, mitä lopussa päähenkilölle Mikko Virtaselle tapahtuu. No tylsäksihän se meni sitten sekin, ei tapahtunut mitään hauskaa.
Yhden kerran, vähän ennen lopun alkua tein havainnon, että tässä olisi ollut saumaa nyt todella häijylle kunnon trillerille, jos kirja olisi kirjoitettu toiselta kantilta. Jos se olisikin ollut trilleri siitä, mihin epätoivoisiin yritelmiin päähenkilö joutuu turvautumaan säilyttääkseen salaisuutensa! Miten pienistä sattuman oikuista käykin niin, että joku vanha tuttava tunnistaa ja sitten puhuu itsensä pussiin. Ja sitten kohde pitää vaientaa. Ja päähenkilö sotkeutuu koko ajan syvemmälle ja syvemmälle omaan valheen verkkoonsa ja vauhti kiihtyy ja lopulta häntä ei pelasta enää mikään. Tälle pohjalle olisi saanut rakennettua hyvän tarinan, ilman tällaista väkinäistä huumoria. Sellaisen, missä lukija olisi sydäntään pidellen jännittänyt, että ei kai se nyt jää kiinni valeistaan ja paljastu.
Kirjassa hyvää on nimi. 

perjantai 22. marraskuuta 2019

George R.R. Martin; Lohikäärmetanssi 1

Tätä sarjaa on nyt luettu sinnikkyydellä jo 5. osaan asti. Tai paremminkin viidennen osan ensimmäiseen niteeseen. Alkaa olla takki tyhjä ja mitta täysi. Jos ei olisi näin monta osaa takana ja tuntu niiden menemisestä hukkaan, niin olisin lopettanut sarjan tämän kirjan puoleen väliin. Se makasi hyllyllä puoli vuotta avaamattomana ja tunsin suorastaan pahoinvointia kun silmä sattui siihen. Sitten päätin, että luen tämän kirjan vuoden loppuun mennessä, vaikka mikä olisi. Otin aikataulutuksen: joka aamu kahvipöydässä yksi luku. Lopulta kirjan päättyminen alkoi olla niin ihana ajatus, että luin kolme viimeistä lukua samana päivänä. Huh. Mutta loppu häämöttää jo! En voi enää tässä vaiheessa antaa periksi. Hyllyssä odottelee osan toinen nide, joka on sarjan toistaiseksi viimeinen julkaistu osa. Kaksi on tulossa sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.
Ihan liikaa väkivaltaa, raiskauksia, kuvottavuuksia, raatelua, rääkkäystä, kidutusta, taistelua, verta, suolia, vihaa, paskaa, repimistä, alistamista, orjuuttamista, nylkemistä ja kaikkea mahdollista. Kuinka monta monta kirjaa ja sivua siitä voi kirjoittaa?
Lukiessani tätä kirjaa en muistanut enää puoliakaan sen hahmoista. Osa nimistä oli tuttuja, mutta en yhdistänyt heitä mihinkään menneiden osien tapahtumiin. Daenerys edelleen kokoaa joukkojaan ja esittelee rintojaan puvussa, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Tämä muistetaan aina mainita. Tyrion-kääpiö on edelleen sarkastinen ja ruma kuin perkele. Jon on kirkasotsainen ja hyveellinen Muurin ylikomentaja. Muilta on nyljetty ruumiinosia, leikattu korvia tai nännejä. Naiset on kaikki raiskattu. Eläimiä poltetaan elävältä. Eiköhän sama touhu jatku sitten seuraavassa osassa.

Kirjalla vastaa Popsugar 2020 -haasteen kohtaan 9. A book with a map.

torstai 21. marraskuuta 2019

Anna Jansson; Pelon vangit

Anna Janssonin Pelon vangeista tuli erinomainen vertailukohde edelliselle ruotsi-dekkarille Sarenbrantin Avoimille oville. Nyt taas muistan, miksi pidin Janssoneista. Vaikka olen mielessäni näitä vähän kyllästyneenä ajatellut itseään toistaviksi. Ja toki, eivät ole täydellisiä. Mutta jotenkin niin varmoja. Sivu toisensa jälkeen kääntäen saan olla ihan varma, että taso on laadukasta, ei tarvitse pelätä että kirjailija kirjoittaa itsensä pussiin tai vetää ihan alta riman. Asiantuntevaa ja vakavasti otettavaa, ei minkäänlaista hapuilua. 
Tässä romaanissa Marian ja Björnin uusiperheeseen tulee uusi jäsen, nuorisorikollisenakin tuomittu Hampus, Björnin biologinen poika vuosien takaa. Maailmanlopun elkeitä enteilevät sääkatastrofit piiskaavat heinäkuisia päiviä ja maailmanloppuun uskova kultti saa vain vettä myllyynsä. Vain pieni osa on pelastettuja. Tämän saa kokea Hampus, joka ajautuu tietämättään kultin piiriin. Ja poliisit tekevät varmaa työtä selvittääkseen, kuka murhaa kaksi naista, varastaa elintarvikkeita, aseita, kasvattaa huumeita...
Kirjan loppu oli muuta tasoa huonompi. Olisin kaivannut enemmin lankojen päättelyä ja asioiden loppuun viemistä. Nyt se loppui kuin seinään.




maanantai 18. marraskuuta 2019

Sofie Sarenbrant; Avoimet ovet

Avoimet ovet on ensimmäinen suomeksi käännetty Sarenbrantin dekkari. Harmi ettei kahta (?) aikaisempaa ole suomennettu. Tai toisaalta ei. Tämä oli jotenkin hätäisen tuntuinen, vaikka nautin siitä, miten kevyt ja helppo tämä oli lukea. 
Päähenkilö on poliisi Emma Sköld. 
Mies, perheenisä, löytyy murhattuna asuntonäyttelyn jälkeisenä aamuna. Kirjassa liikutaan ja etsitään murhaajaa kiinteistövälitystoimistojen maailmasta.
Sitten ne seikat, jotka minua häiritsi kielessä. Kysymys ja vastaus, jotka menivät näin:

"Mieleesi ei pälkähtänyt, että talossa olisi voinut olla vielä jäljellä joku...?"
"En. En edes hurjimmissa kuvitelmissa".

Ja lauserakenteet:
"Me on ymmärretty, että sinä ja Hans olitte hyviä ystäviä" ja: "Me otetaan yhteyttä kaikkiin Hansin tuttavapiirissä". 
Puhekieli on ihan ok, jos kirja halutaan kirjoittaa siten, että kaikki dialogi on puhekielistä tai tehokeinona jonkun tietyn henkilön puhe ilmaistaan puhekielellä (vaikka en itse siitä pidäkään). Sillä saa vaikka erilaisia romaanihenkilöiden sivistystaustoja esille. Mutta tässä kirjassa muutoin asiallinen kirjakieli vaihtui yhtäkkiä kesken kaiken kieliopillisesti väärään puhekieleen ja takaisin. 

Lopussa: " Vapauden tunne, raitis ilma ja tietoisuus tapaamisesta pt-ystävien kanssa lennättivät häntä yli asvaltin." Pt-ystävät? Olen nyt yrittänyt miettiä pääni puhki, mikä tuo lyhennys pt olisi, mutta en osaa edes arvata. Se esiintyy kaksi kertaa kirjan sivuilla. Cornelialla oli pt-ystäviä.

Ehkä tartun sarjan seuraavaankin kirjaan, nämä kieliseikat olivat aika mielenkiitoisia!

torstai 14. marraskuuta 2019

Kaari Utrio; Katarina

En tiedä pystynkö kirjoittamaan Kaari Utriosta yhtään mitään objektiivista, sillä hänen kirjoillaan oli niin suuri merkitys minun koko nuoruuteeni, että olen ihan liian asenteellinen sanomaan mitään. Luin kaikki vanhat Utriot yläasteaikanani, sukelsin ihanaan järisyttävään keskiaikaan enkä koskaan sen jälkeen palannut ennalleni. Utrio sai minut tutkimaan Suomen keskiaikaista historiaa, luin ja opiskelin ja olin ihan sekaisin siitä hurmasta. Utrion kirjat kasvattivat minusta sellaisen, kuin nyt olen. Näillä oli ihan hirveän suuri merkitys koko kehittyvään persoonaani. Luin kaiken keskiaikaisista käsityömenetelmistä, ruuanlaitosta ja -säilömisestä, kauppalaivoista, elintarvikkeiden kuljettamisesta, vaatekappaleiden nimityksistä, kankaiden kutomisesta, kirjailuista, pellavasta, viljasta, villasta, vuohista, perhedynamiikasta, kuninkaista, politiikasta, rajaseuduista, pakanoista, ristinmerkkien tekemisestä, sudentaljoista, vuodeoljista, uskonnon merkityksestä ja kirkkojen rakentamisesta. Vanhempani ostivat minulle synttäri- ja joululahjoiksi kaikkia keskiaikaa käsitteleviä tietokirjoja (joista rakkaimmat ovat tietenkin Kaari Utrion kirjat naiskauneuden tarinoista ja muodista, perheistä ja naisen asemasta). Tänäkin päivänä, jos kuulen jossain sanan keskiaikainen, on kuin saisin sähköiskun ja minun on höristettävä korviani.
Katarina -kirja on alun perin ilmestynyt kahtena kirjana: Neidontanssi ja Katarinan taru, jotka kuuluvat Halvast -sarjaan. Eli onhan nämä kaikki luettu silloin joskus 80-luvulla (lähes keskiajalla siis). Ja siksi en nyt aloittanut sarjan ensimmäisestä romaanista (taisi olla Pirkkalan pyhät pihlajat). Mutta ehkä jatkan näitä herkullisia Utrioita muiden lukemisten seassa.
Katarina syntyy 1309 Äyräpäälle Soilaan kartanoon, viettää neitoaikansa perheen huomassa ja sitten elämä vie eteenpäin. Sydäntä riipivän herkullisia kohtaloita, helppolukuista, nautinnollista. Erikoisesti minua huvitti ja hauskutti kuvaus omasta kotikaupungistani, tai kylästäni, johon tuolloin oli vasta muuutama savupirtti noussut, mutta olipahan jo olemassa 1300-luvulla. Utrio osasi taitavasti luoda kartalle Saksalan, Tavastilan, Ankkapurhan, Hevossaaren, Neuvitten, Pampyölin ja Salmenkylän. Minun maailmani. 
Kirjan lopussa eletään hätkähdyttäviä aikoja, kun rutto, Musta surma, saapuu Suomeen. Se on ollut myös yksi tutkimistani herkullisista asioista. Kouluaikana tein siitä historian esitelmän ja esitin sen nuoruuden innolla ja paatoksella. Mikä osuva hetki lukea tämä kirja juuri nyt; tänään luin Iltalehden sivuilta artikkelin, jossa sanottiin, että Kiinassa on jälleen tavattu keuhkoruttoa.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Liisa Nevalainen; Kultainen riikinkukko

Olen saattanut joskus nuorena lukea näitä Liisa Nevalaisia, mutta en ole ihan varma. Tunnistan nimen ja nyt tiedän senkin, että Nevalainen oli myös näyttelijä ja edesmenneen näyttelijä Hannes "Hanski" Häyrisen vaimo. Kultainen riikinkukko on sieltä Nevalaisen tuotannon keskivaiheilta, vuodelta 1980. Yhteensä kirjoja on vajaa kymmenen. Nämä ovat suoraviivaisia perusdekkareita. Niin agathachristiemäisiä, kuin vain voi olla. Jopa christiemäisempiä kuin Christie itse.
Tässä oli tyypillinen suljetun paikan mysteeri. Hotelli, jossa tapahtuu kaksi murhaa. Paikalla rajattu joukko ihmisiä, jotka kaikki esitellään hyvin huolellisesti ja lukijalle jää tehtäväksi arvuutella, kuka heistä on se murhaaja. Samaa tulee ratkaisemaan ulkopuolinen poliisikomisario, Karpalo. Sattumoisin hänen oma vaimonsa on yksi hotellin asiakkaista. Leppoisa kiva pikku tarina. Prototyyppi. Dekkari, jossa murhaaja ei ole vain punatukkaisia nuoria naisia murhaava sarjamurhaaja, joka syö uhriensa vasemman munuaisen tämän vielä eläessä ja piirtää astronomisen symbolin hiilellä vasempaan olkaan, koska on joutunut lapsuudessa kuuntelemaan liikaa Nessun dormaa,  ja joka jättää poliiseille joka kerta vihjeen, sillä haluaa houkutella pääetsivänkin satimeen. Tai ainakin tämän viattoman tyttären, joka pelastetaan viime hetkellä ennen hengen menetystä. Tai jotain sellaista monimutkaista...

Koin kirjassa ahaa-elämyksen, jota jäin miettimään. Siinä hevostamma varsoi ja varsan sanottiin imevän emän utareista. En ole ikinä ennen kuullut, että utareita käytettäisiin minkään muun, kuin lehmän, tisseistä. Hevosen utareet jotenkin häiritsevät. Mutta kun googletin, niin wikipedia kyllä oli sitä mieltä, että vaikka yleensä utareet ovat lehmillä, niin taidetaan sitä harvakseltaan käyttää muidenkin eläinten kohdalla. Silti.. kamoon hei, hevosen utareet?

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Katja Kallio; Yön kantaja


Yön kantaja kertoo tarinan Amanda Fredrika Aaltosesta, joka on ollut ihan oikeasti olemassa. Vuonna 1891 hänet suljettiin Seilin saarelle, jonne mielisairaat naiset vietiin ja josta ei ollut paluuta. Nykyään koko sana mielisairas ja mielisairaala ovat pahasti vanhentuneita ja useat Seilin saaren asukkaat olisivat ihan normaaleiksi luokiteltuja naisia.

Mutta kirja alkaa kuitenkin siitä, miten Amanda matkustaa kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten viettää siellä lyhyen hetken nuoruudestaan. Lukijalle ei tarjota varmaa tietoa siitä, onko tämä kirjan Amandalle totta vai ei. Haavetta? Harhaluutoa? Tarina, jonka Amanda ajattelee tapahtuneeksi paetakseen totuutta?  Oikealle turkulaiselle Amandalle tämä todennäköisesti ei ollut totta, vaikka noina vuosina Turussa kävi kuumailmapalloilija. Asiasta olisi ollut sen ajan lehdissä enemmin uutisia.

Tarina saa varsinaisesti potkua sitten, kun siirrytään Seilin saarelle. Sen naisilla on kiehtovia ihmiskohtaloita, niin potilailla kuin hoitajilla. Minua hämmästytti monesti, miten inhimillistä potilaiden kohtelu oli. Aikaisemmin olen lukenut kirjallisuutta, jossa on aivan brutaaleja hoitomuotoja, suorastaan kidutusta. No, tässäkin oli jääkylpyjä ja pakkopaitaa toki. Mutta hoitajat eivät esiintyneet kuitenkaan sadisteina. Heille syntyi jopa lämpimiä melkein ystävyyttä lähestyviä suhteita potilaisiin.

Terveimmät mielisairaat olivat ns. vapaakävelijöitä, joilla oli kävelyoikeus saarella. Kaikki tekivät töitä. Kehräsivät, paikkasivat kalaverkkoja, marjastivat, sienestivät, ompelivat liinavaatteita. Elämä kuulosti melkeinpä leppoisalta, kun ulkomaailman kiihdyttävät tapahtumat eivät rasittaneet herkistyneitä mieliä.

Mikä olisi muuten mahtanut olla kohtalo lapsenmurhaajalle. 15-vuotiaan tytön, joka raiskattiin, sai lapsen ja kuristi sen? Tai prostituoidun? Tällainen laittaa miettimään, miten vähän vaihtoehtoja yhteiskunnalla on ollut tarjota naisille. Ja miten erilaista olisi nykyään! Kenenkään ei tarvitse pitää ei-haluttua lasta tai myydä itseään saadakseen leipää. Ajatella näitä naiskohtaloita…

Kyllä, kirja oli todella ajatuksia herättävä.
En pidä kirjan kansikuvasta. Se on mielestäni liian lastenkirjamainen. Tai ainakin mieleen tulee Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä. Seilin saariston maisemakuva olisi ollut ihan pop.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Kazuo Ishiguro; Me orvot

Ja nythän minä vasta huomasin (tätä kansikuvaa katsoessani), että Kazuo Ishiguro on nobelisti. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pitää Me orvot -kirjasta enemmin, jos olisin tiennyt, että tämä on palkittu? Sanotaan näin, että pidin kirjasta, mutta en hirveästi. 
Kirjan minä-muotoinen päähenkilö Christopher Banks elää kolmikymmenluvun Englannissa, jossa hän toimii tunnettuna rikospoliisina. Muistot vievät hänet kuitenkin takaisin maailman metropoliin Sanghaihin ja lapsuuteen, leikkimään toverinsa Akiran kanssa. Ja aikaan, jolloin Christopherin vanhemmat katosivat. Nyt vanhempana hän päättää selvittää, mitä vanhemmille oikein tapahtui ja etsiä nämä käsiinsä.
Tähän asti pidin kirjasta kohtalaisesti. Sitten, kun mentiin takaisin Sanghaihin, tarina muuttui "arvoitukselliseksi" ja "unenomaiseksi" takakansitekstin mukaan. No, tahtooko se sanoa yliluonnollista ja epäuskottavaa? Koska sellaisia piirteitä tekstissä oli ja niistä en pitänyt.
Ishiguroa on ylistetty paljon. Saattaa olla, että luen vielä joskus lisää hänen kirjojaan, mutta saattaapi myöskin olla, että en. Ainakaan en jää mistään paitsi, jos jätän lukematta.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Eppu Nuotio; Loppu

Pii Marin -sarjan viimeinen osa Loppu oli minulle vähän pettymys. En oikein osaa sanoa mitään tästä kirjasta, se oli niin tasapaksu ja mitäänsanomaton. Vähän kerrattiin edellisen kirjan tarinoita, uutena tuli hometalo-helvettiin joutunut pariskunta ja eno, joka haluaa vain tehdä hyvää. Voin vain sanoa, että hyvä kun nyt sarja on luettu.

torstai 7. marraskuuta 2019

Pirjo Tuominen; Hiljaiset huvimajat

Kirja, jonka kansi tavallaan häiritsevällä tavalla kiehtoo ja ärsyttää. Onko kuvan nainen valokuva ja vaatetus puolestaan piirros, en tiedä. Mutta naisella on ainakin nykyaikainen ehostus kasvoillaan; varjostukset, silmänrajaus, luomet sekä muotoillut kulmat, mikä olisi ehdottomasti out of question 1900 -luvun alun säätyläisneidolle. Ja toinen seikka: hieno nainen ei koskaan liikkunut ilman käsineitä! Kuvan neidolla on vieläpä geelikynnet (näkyy ainakin kirjan kantta katsomalla, ei ehkä tässä netissä =)). Että siis kyllä nyt ahdistaa, osuu johonkin kohtaan tuolla hermoston puolella. En toki suutu kyseisistä epäkohdista, mutta huvittuneena haluaisin käydä rakentavaa keskustelua siitä, miten tämä kuva on tehty ja miksi se on päätynyt kirjan kanteen.
Hiljaiset huvimajat on Maria Mannerin tarina Lappeenrannasta Viipurin kautta Tampereelle. Säätyläisneiti, orpo tyttörukka, joka kokee monta erilaista roolia kasvaessaan lopulta itsenäiseksi naiseksi. Osa näistä rooleista tuntui irrallisilta ja mietin, että kustakin olisi saanut aivan oman kirjansa, mutta tämä nyt oli tämän kirjan ratkaisu. Aika mukava kirja, historialliset naiskohtalot ovat aina herkullisia ja Pirjo Tuominen taitava kirjoittaja. 
Tällä kertaa aloitin kirjan äänikirjana kuuntelemalla siitä n. 75 % ja sitten kirjaston äänikirjan 2 viikon laina-aika (!!) meni umpeen ja jouduin lainaamaan loppukirjaa varten fyysisen kappaleen. On kyllä epämiellyttävä tapa tuo kirjaston oma äänikirja-toiminto. Mutta joskus on pakko saada kuunneltava versio vaikkapa pitkille automatkoille.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Markku Ropponen; Kuhala ja vapaa pudotus

Kuhala ja vapaa pudotus on Kuhala-sarjan kolmanneksi viimeinen romaani. Lopun alkua, ihan selvästi sitä. Kuhala alkaa olla valmista kauraa. Tulee lääkettä unettomuuteen, rauhattomuuteen ja mielialan kohotukseen, hiippaläppä vuotaa ja kremppaa on vähän siellä sun täällä... ei ole Kuhala entisensä. En tiedä minkälainen identiteettikriisi siitä seuraa, kun Kuhalan taival päättyy. Ainakin tulee järjetön ikävä.
Vapaa pudotus on sitä, kun Kuhalan tuttu vasikkanakin toiminut Hinku putoaa taivaalta Kuhalan jalkojen juureen. Hinkun veli palkkaa Kuhalan selvittämään, mitä tapahtui. Ennen kun se selviää, murhataan vielä kolme muuta onnetonta ja joka kerta Kuhala on paikalla. Ei ihme, että Saimi Kaakonkulmakin, poliisi ja Kuhalan rakastettu, alkaa ihmetellä.
Tasalaatuinen dekkari, samaa turvallista sarjaa kuin edelliset. Mutta todella, loppu häämöttää jo ja kyllä se alkaa tuntua.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Lee Child; Painostaja

Painostaja on seitsemäs Lee Child -dekkari. Umpitieteellisen "Reacherin naiset" -tutkimukseni tuloksena tässä romaanissa Jack Reacherilla oli valloitukset numero 9: takautumien sotilaspoliisi-kollega Dominique sekä 10: nykyhetkeen sijoittuva agentti Duffy. Aivan ensimmäisten kirjojen laskelmat saattoivat heittää naisella tai kahdella ja saattaapa olla, että olen nyt lukenut yhden sarjan kirjan jo liian aikaisin, mutta kirjasarjan jatkuessa naismäärä oikenee ja virheprosentti pienenee.
Tällä kertaa Jack Reacher soluttautuu rikollismaailmaan voidakseen kostaa jotain omassa menneisyydessään tapahtunutta pahaa. Toisaalta hän haluaa auttaa Duffya. Duffy on ohjannut alaisensa soluttautumaan rikolliseen alamaailmaan, mutta kadottanut sittemmin yhteyden tähän. Tehtävä ei ole helppo, sillä rikolliset eivät saa epäillä mitään.
Ruumiita tulee ja väkivaltaa riittää.
Kirjan nimi on suomennettu Painostajaksi. Alkuperäinen englanninkielinen nimi The Persuader tarkoittaa myös asetta: katutappeluun tarkoitettua haulikkoa (?) ilman lapaa.
Jonain päivänä luettelen kaikki nämä aseet, niiden panosten läpimitat, lähtönopeudet, painot, materiaalit ja ilmanvastukset, lentokulmaukset, jakautumisprosentit, läpimitat ja vääntövastukset kuin vettä vaan.
Lee Childit ovat ihania kirjoja! Aina tietää saavansa samantasoista tavaraa, joka ei koskaan ole mitään luokattoman huonoa, jos ei mestariteoksiakaan. Luottokirjoja.