torstai 29. elokuuta 2019

Nora Roberts; Keräilijä

Keräilijä oli mielestäni Nora Robertsin vähemmän vetäviä romanttisia dekkareita. Päähenkilö on Lila Emerson, joka toimii talovahtina. Erään tällaisen keikan aikana hän sattuu näkemään ikkunasta murhan vastapäisessä talossa. Erinäisten tapahtumien seurauksena Lila ajautuu yhteen murhan uhrin velipuolen kanssa. Ja tadaa! Sitten rakastutaan. Mutta suhdetta varjostaa ilkeä murhaaja, joka ei olekaan saanut haluamaansa vielä ensimmäiseltä murhan uhrilta. Keskitason kertomus.
Kirjan kannella voisi sujuvasti osallistua kamalimman kansikuvan kisaan. 

Nora Roberts on kirjailijanuransa aikana kirjoittanut niin mielettömän määrän romaaneita, että ihmettelen miten ideoita vielä voi riittää. Tai eihän niitä riitäkään, kun kaikissa on melkein sama juoni. Mutta niinhän on tavallisissa poliisidekkareissakin tietysti. Päähenkilö, nainen, toimii aina jossain trendikkäässä ammatissa. On sisustussuunnittelijaa, taidemaalaria, kirjailijaa, villieläinpuiston johtajaa... Jos olisin Nora Roberts, minua huvittaisi keksiä jotain muuta ja huvittaa sillä lukijakuntaa. Miksei kirjan päähenkilö voisi olla supermarketin hyllyttäjä, siivooja, lähihoitaja, huoltoaseman kassa, koulunkäyntiavustaja... kyllä sellaisellekin romanttinen jännitysnäytelmä kuuluisi! Ja miksei tämä voisi rakastua levyseppähitsaajaan, autonkorjaajaan, asfalttimieheen, prosessinhoitajaan. Ilman että sellaisesta paljastuu rikas perijä tai sukudynastian pomo. 

tiistai 27. elokuuta 2019

Viveca Sten; Syvissä vesissä

Voi että meni sekaisin nämä kirjat, kun epähuomiossa valitsin äänikirjakseni Ninni Schulmania, jossa murhaa selvitellään ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja samaan aikaan normaali-kirjakseni tämän Sandhamin murhat-sarjan romaanin Syvissä vesissä!
Sandhamissa, Tukholman saaristossa, löytyy kalaverkkoon sotkeutunut miehen ruumis. Thomas Andreasson Nackan poliisista on aluksi sitä mieltä, että surma on kalastusonnettomuus. Mutta sitten kuolleen miehen sukulainen löytyy murhattuna, mikä ei voi olla sattumaa. Thomasin lapsuudenystävä, tukholmalainen juristi Nora Linde tarjoaa apuaan murhaajan selvittämiseksi. 
Mukava perusdekkari, joskin äärimmäisen samaa kaavaa noudattava, kuin Ninni Schulmanin Sandham -sarja. Eivätkä nämä kaksi ole ainoita tietenkään. Kannattaisi lukea vähän enemmän erillään toisistaan. Tein tyhmän valinnan.

torstai 22. elokuuta 2019

Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Eipä ollut tämäkään Nesser niin hyvä kuin aikaisemmat kunnon perus-dekkarit.
Erikin ja Winnien tytär Sarah kidnapataan kotitalon edestä. Tästä seuraa monenmoista tapahtumaa; perhe muuttaa New Yorkiin, Winnie käyttäytyy kummallisesti ja hokee, ettei Sarah ole kuollut. Erik vakoilee vaimoaan ja ajautuu peitellyn totuuden jäljille.
Loppu on tavanomainen ja aivan lässähtänyt! Miten niin nerokas Nesser voi tehdä näin, pilata koko kirjan. Toisaalta kirjassa ei ollut paljon pilaamista, se oli varsin tasapaksu tarina. Melkein kuin jokin ihan... jokin... tavallinen jännäri! Mutta ei ihan sitäkään.
Jos tämä olisikin ollut tavallinen dekkari, jossa poliisit etsivät kidnapattua lasta ja kidnappaajaa, homma olisi toiminut. Mutta kun päähenkilöinä oli kidnapatun lapsen vanhemmat, jotka eivät edes herättäneet minkäänlaista myötätuntoa, vaan olivat ihan tunteettomia puunaamoja koko ajan, niin nyt ei toiminut.
Erikoisen vaivaannuttavana pidin jatkuvaa kadunnimien, puistojen, talonnumeroiden ja kaupunginosien selostamista. Se saattoi pahentaa asiaa, että kuuntelin tämän äänkirjana.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Tyttö lumisateessa oli minulle neljäs koskaan kuuntelemani äänikirja ja ensimmäinen koskaan lukemani Ninni Schulmanin kirja. Pidin kirjasta paljon. Se ei ehkä anna mitään uutta ja erikoista dekkaririntamalla, mutta varmaa tavaraa eli pikkukaupunki-jännitystä senkin edestä. Tässä oli kaikki kohdallaan, mitään ei puuttunut ja mitään ei ollut liikaa.
Päähenkilö on Magdalena Hansson, joka palaa poikansa kanssa avioeron jälkeen pieneen kotikaupunkiin. Eletään keskitalven lumisia päiviä. Pikkukaupungin maakellarista löytyy teinitytön ruumis ja toimittajana työskentelevä Magdalena kirjoittaa murhamysteeristä paikallislehteen. Osa poliiseista ja osa muista kaupunkilaisista on hänen vanhoja lapsuudenystäviään. Magdalena tietenkin toivoo saavansa poliiseilta salassa pidettäviä tietoja vähän aikaisemmin, kuin muut toimittajat. Toimittajan ja poliisien yhteistyö on aika kliseinen juoni näissä jännäreissä, mutta ei yhtään huono sellainen.
Magdalenan ja poliisityön rinnalla seurataan mitä tapahtuu ihmiskauppiaiden asunnossa, jonne epäonninen Sonja kumppaneineen on joutunut vangiksi. 
Sarja jatkuu sitten romaanilla Poika joka ei itke.

tiistai 20. elokuuta 2019

Kristiina Lähde; Joku on nukkunut vuoteessani

Joku on nukkunut vuoteessani on kiva pikku kirjanen ihmisistä arjessa. Osa ihmisistä katoaa toisilta, osa itseltään ja jotkut ilmestyvät esiin, mutta vääriin paikkoihin.
Rosa herää siihen, että aamulla hänen vieressään nukkuu vieras mies. Tässä kirjan lähtökohta. Mukavia ja osuvia pieniä ajatelmia. Muutaman kerran naurahdin ääneen lukiessani. Parasta antia oli terveyskeskuslääkäri, jolla Rosa kävi valittamassa ongelmastaan, kun vieras mies oli ilmestynyt taloon. Ja Laura, joka kävi lääkärillä valittamassa, että huomasi viime viikolla miehen kadonneen jo vuosia sitten.

Ja sitten, kun olen kieli-addikti: onko kukaan koskaan kuullut sanaa lepettäminen!? Minä en ollut. Se on ilmeisesti vaatteiden viikkaamista ja laskostamista, sillä "vaatteiden uudelleen lepettämiseen kului aikaa, mutta pian pinot näyttivät yhtä siisteiltä kuin aiemmin". Kylläpä oli sana. Jotain murretta ehkä?

Löysin Kristiina Lähteen kirjan vahingossa. Etsin kirjastosta hauilla "muistihäiriöt" ja "dementia". Harmillisesti noista tärkeistä aiheista on kirjoitettu hyvin vähän. Mikä tappio! Tämä oli kuitenkin kategorisoitu niillä tageilla.

maanantai 19. elokuuta 2019

Håkan Nesser; Cafe Intrigo


Cafe Intrigossa on yli viisi ja puolisataa sivua, mutta ne ovat niin lyhyitä sivuja, että koko teos on hyvin kevyt kokemus. Myös luonteeltaan. Kansien välissä on 5 novellia, joista kaksi on kohtalaista, yksi (se pisin) huono ja kaksi vähän vähemmän huonoa. Onneksi oli luettu nopeasti. Harmi, että Nesser, yksi lemppareistani, petti näin pahasti. Novellien on tarkoitus olla ilmeisesti puoliksi satiireja, eräänlaisia veijari-romaaneja ja puoliksi trillereitä. Nääh, metsään meni. Osa tästä negatiivisuudestani johtuu ehkä siitäkin, että en vain pidä novelleista. Jonain toisena päivänä voisin olla armollisempi, mutta nyt tuntuu tältä. TAI! Tai sitten olen niin ihastunut Nesserin koko muuhun tuotantoon, että tämä vähän erilaisempi tuotti sen takia pettymyksen. Kun ei ollutkaan sitä samaa vanhaa tavaraa.

Peter James; Täydellisyyden hinta


Muistaakohan kukaan enää vanhaa kuuluisaa Ira Levinin kirjaa Rosemaryn painajainen (Rosemary’s baby). Minä muistan. Hyvin. Se oli ensimmäinen englanniksi lukemani kirja. Luin sen joskus teini-ikäisenä. Sittemmin romaanista tehtiin kaikkien kauhuelokuvien äiti, ohjaus Roman Polanski. Tämän jo moni ehkä muistaakin.

Peter Jamesin Täydellisyyden hinnasta tuli mieleen tämä Rosemaryn painajainen, totesin huvittuneena. Kirja on mielestäni Jamesin paras! Ei enää tylsää, kesyä ja samaa toistavaa Roy Grace –sarjaa, vaan nyt kaivetaan syviä eettisiä virtauksia eugeniikasta ja siitä, onko mahdollista saada mittatilauslapsi. Minkälaisen sinä tilaisit? Pitkäikäisen? Terveen? Pitkän? Hoikan? Nerokkaan? Pitäisikö vauvalla olla matikkaneron geeni, mitkä sairaudet pitää ainakin suodattaa pois, entä mitä tehdään empaattisuuden geenille, onko se hyvä vai paha olla olemassa...? Sävelkorva? Hyvä näkö? Pisamia? Hyvät hampaat? Isot kädet? Hykerryttäviä ajatuksia. Mitäpä jos tämä on jonain päivänä mahdollista? Pitääkö olla helpottunut, kun vakavat taudit saadaan karsittua perimästä pois, vai pitäisikö olla peloissaan?

John ja Naomi turvautuvat geenien manipulointiin kohu-tohtorin hoidossa. He ovat menettäneet lapsensa äärimmäisen tuskallisen ja harvinaisen sairauden takia eivätkä halua kokea samaa enää uudelleen. He haluavat vain terveen lapsen. Tohtori Dettore pyytää vanhempia valitsemaan listasta piirteitä, joita he lapseensa haluavat.

Siitäpä se sitten lähtee, huikea matka mittatilauslasten vanhempana. On eräs taho, joka uskontoon vedoten haluaa tuhota tämän luonnonvastaisen järjestelmän tulokset. Taattua herkullista kauhua. Vau, sanon vaan.

perjantai 16. elokuuta 2019

Arttu Tuominen; Verivelka


Arttu Tuomisen Verivelkaa on kehuttu somessa ihan hirveästi. Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Arttu Tuominen ja vasta kolmas kuuntelemani äänikirja, joten en ole ihan varma, miltä olisi tuntenut lukea kirjaa oikeasti. Mielestäni Verivelka oli hyvä, mutta ei älyttömän hyvä tai mahtavan hyvä tai uskomattoman hyvä. Vain hyvä.

En tahtonut kestää kirjassa kuvailtua väkivaltaa, osalta koulukiusaamista ja osalta perheväkivaltakohtauksia. Ehkä lukien ne olisi siedettävämpiä? Mutta kuunneltuna niiden kuvailut tuntuivat kestävän ikuisesti! Poikien tappelua kuvailtiin minuuttikaupalla, tuntui että varmaan monta aukeamaa, jos edessäni olisi ollut kirja. Onko järkevää kirjoittaa aukeamatolkulla sitä, miten kaksi nuorta pahoinpitelee avutonta alkoholistia tai kiduttaa koulutoveriaan? Veri lensi, nenät murtuivat, potkittiin, löytiin, väännettiin. Yök sentään. Ja minä en ihan pienestä väkivallasta dekkareissa hätkähdä. Mutta jospa se kuunneltuna tulee liian hyökkäävänä, kun ei voi itse säädellä vastaanottonopeutta. En yhtään osaa sanoa.

En pitänyt päähenkilöstä, Jari Paloviidasta poliisina. En pitänyt siitä, miten hän menee rajan yli. Haluan dekkaripoliisini ihanteellisina, kirkasotsaisina ja jalustalle nostettuna. Vaikka olisivat juoppoja, tökeröitä, sosiaalisesti kömpelöitä (koska monet kirjoissa ovat) tai mitä tahansa, niin haluan heillä olevan kunniantunto. Mutta pidin Jari Paloviidasta lapsena. Kuten hänen ystävästään Antistakin. Lapsuuskuvailuissa oli lämpöä ja lempeyttä. Lapsuus on ihanaa aikaa.

Yksi asia jäi ihan ihan älyttömän hirveästi painamaan. Kirjan loppupuolella käsitellään traagista tapahtumaketjua mökillä. Pojat Jari ja Antti joutuvat uhkaavaan tilanteeseen rantaan, jossa tapahtuu pahoinpitelyä ja pyssyllä uhkaamista. Siis siten, että nyt tietää ruumiita tulevan. Miksi neljän muun aikuisen seurue jää mökkipihaan (okei – yhtä heistä oli ammuttu haulikolla jalkaan), eivätkä tule auttamaan poikia! Siellä on kolme aikuista, sukulaista, jotka tekevät… mitä? samalla kun kivenheiton päässä käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta ja paikalla on lapsia. Porukka on tietenkin vähän päissään, mutta kunnollisia, sillä ovat tähän asti toppuutelleet muutenkin joukossa riehunutta sukulaismiestään. Mutta kukaan ei tule auttamaan lapsia.


Kirjan lopussa itkin. Olihan se koskettavaa. Nämä tällaiset jutut ovat.

Mielelläni jatkan tätä alkanutta Delta -sarjaa, mutta pitänee tutustua myös Tuomisen aikaisempaan kolmen rikosromaanin tarinaan.

Jussi Adler-Olsen; Selfiet


Jussi Adler-Olsen paransi vähän otettaan tähän osasto Q –sarjan 7. osaan. Nimittäin nyt ei ollut määrättömäsi alaluokan vitsailua, ainakin pahimmista kamelinpieruvitseistä oli päästy eroon. Ylilyöntejä on mielestäni edelleen Rosen pahat mielenterveysongelmat. Mietin, voiko ihminen, jolla on on noin paha skitsofrenia, olla oikeasti poliisi. Voiko suorittaa poliisikoulua hyväksyttävästi läpi, jos tulee eri päivinä eri ihmisenä töihin. Kun kuvittelee olevansa milloin Rose, milloin Vicky tai joku muu sisarus. Ja tämän kohtauksen laukaisee mitä ilmeisimmin se, että pomo pyytää tekemään jonkun työtehtävän. Töissähän kuitenkin kuuluu tehdä jotain tehtäviä. Vähän epäuskottavaa. Tässä kirjassa Rose oli vajonnut psykoosiin.

Jäljelle jäänyt osa Q-ryhmästä tutkii murhaa menneisyydestä ja murhaa nykypäivästä.

Kolme nuorta tyhjäpäistä bimboa yrittää huijata sosiaalitoimistoa ja saada vähän lomarahaa, etuuksia, asumistukia… mutta ei tietenkään tehdä mitään töitä. Sosiaalitoimiston työntekijä saa tarpeekseen. Olisiko niin suuri menetys maailmalle, jos tällainen heitukka jäisi auton alle? Hemmetti, maailmahan kiittäisi. Ja veronmaksajat. Oikein mainio tarina.

tiistai 13. elokuuta 2019

Pajtim Statovci; Bolla


Tämä toinen äänikirja-kokemukseni oli aivan erilainen kuin ensimmäinen (Eleanorille kuuluu ihan hyvää, joka oli vain keskinkertainen). Nyt oli niin ihana lukija, että olisin kuunnellut vaikka puhelinluetteloa hänen lukemanaan! Ja sitten kun siihen vielä yhdistää Pajtim Statovcin suunnattoman kauniin kuvailevan kirjoitustyylin, niin tämähän menee päähän kuin häkä.

Vaikka ei Bolla pelkkää kauneutta ollut. Se oli myös hirveän raakaa, repivää, inhottavaa ja rivoa realismia. Väkivaltaa. Rujoutta. Kuuntelijana ärsyynnyin ja vihastuin, inhosin ja halveksin. Sitten taas keinuin kauniin sadun aalloilla, se oli kuin hunajaa sielulle. Statovci on melkoinen velho.

Romaanin päähenkilö oli Arsim. En pidä hänestä. Arsim on albaani, joka menee naimisiin naisen kanssa. Saa lapsen, lapsia, on isä.. ja rakastuu sitten kauniseen mieheen, Milosiin. Pristina, Kosovo; albaanit, serbit…  Arsim on inhottava siitä syystä, miten hän kohtelee vaimoaan ja perhettään. Ja silti; kerronnan keveys, leijuvuus! Ihan uskomaton tarina. Ihan uskomaton kirjailija.

Olen lukenut aikaisemmin Statovcilta romaanin Tiranan sydän ja arvasin, että tässä on nyt yksi tulevia lempikirjailijoitani.
Vähän harmittaakin; olisi ehkä ollut kiva lukea tämä ihan itse oikeana kirjana. Kyllä minusta äänikirja on vain kalpea haamu oikeaan kirjaan verrattuna. Lukija tekee kuitenkin näköjään paljon.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Elizabeth George; Elenan tähden


Kuuro ja raskaana oleva Cambridgen opiskelija, Elena, murhataan. Kun rikoskomisario Lynley ja ylikonstaapeli Barbara Havers saapuvat tutkimaan murhaa, selviää sotkuinen suhdevyyhti. Kaiken keskipisteessä tuntuu olevan Elenan isä, joka odottaa professuuria Cambridgessa. Elena on elänyt isänsä holhouksen alla, mutta hänellä on ollut tapansa taistella sitä vastaan. Poikaystäviä ja suhteita on ylläpidetty niin opiskelijatovereihin, kuin opettajiinkin.

 Kirja oli dekkarina mukava ja viihdyttävä aivot narikkaan –jännäri, kuten pitääkin.


Se, mikä jäi kaivertamaan, on omituinen kieli (suomennos?). En voinut olla takertumatta yhdessä lauseessa esiintyneeseen termiin ammatillinen likinäköisyys. Käyttääkö sellaista muka kukaan? Ei käytä.

Toinen esimerkki huonosta lauserakenteesta, sotkuinen, liian pitkä, rönsyilevä ja käsittämätön:

Useimmat ihmiset antoivat poikkeuksetta yhteiskunnan tuomion vaikuttaa siihen mitä he tekivät, sallivat syyllisyydentunteen ohjata heidän käytöstään, elivät elämäänsä juutalaiskristillisen perinteen määräysvallassa, perinteen joka opetti, ettei heillä ollut oikeutta onneen eikä mihinkään muuhun kuin elämään, jossa oman minän huomioon ottaminen oli toissijaista verrattuna täydelliseen muille ihmisille omistautumiseen.
Siis mitä? Mitä minä oikein luin? Eikö tuota olisi voinut sanoa vähän yksinkertaisemminkin ja jakaa edes muutamaan lyhyempään lauseeseen. Ja mikä ihme on juutalaiskristillisen perinteen määräysvalta? Kyllä nyt sanon, että kyseinen lause jäi ärsyttämään. Sen rakenne, sen monimutkaisuus. Kirjassa oli hyvin paljon vastaavaa.

Tämä solahti viimeiseen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Eleanorille kuuluu ihan hyvää –romaanin luin ensimmäisenä äänikirjanani. En tykännyt formaatista hirveästi, mutta se oli siedettävä. Koska minulla on on nyt kuukauden ilmainen kokeilujakso Bookbeatia, niin aion kokeilla tänä aikana lisää äänikirjoja ja niin monta kuin ehdin, että saan hyödyn koko ajasta. En kuitenkaan aio ottaa maksullista jatkoa, se on aivan liian kallis. Kuunnellessani romaania minulle tuli ajatus, että ”voi kun tämä olisi pian ohi, että pääsisin lukemaan”. Odotin aina kovasti sitä, että pääsen istumaan sohvalle kirja käsissäni tai illalla sänkyyn peiton alle mahallaan maaten ja kirja vinosti tyynyä vasten. Kuunnellulle romaanille ei tuntunut millään löytyvän aikaa. Tähän meni viikko ja yksi päivä, kuuntelu on vielä paljon hitaampaa, kuin itse lukeminen.


Eleanorin tarina oli hyvin, hyvin omituinen. Aivan kuin chick litiä ja raskasta psykologista selviytymistarinaa sekaisin. Yleensä näitä kahta ei yhdistetä näin vallattomasti. Opin kuitenkin tuntemaan Eleanorin ja pitämään hänestä kovasti kirjan pituisella tuttavuudellamme. Tuli halu kuulla, mitä hirveää Eleanorin lapsuudessa oli tapahtunut ja miten kaikki korjattaisiin. Yllätyksiä juonessa ei kuitenkaan ollut, vaikka siihen suuntaan kirja ehkä oli tarkoitettu luettavan. Aika alusta lähtien lukija jo tiesi mitä on tapahtunut ja mikä on Eleanorin ja äidin jokaviikkoisten puhelujen salaisuus.


Jos antaisin kirjoille tähtiä yhdestä viiteen, tämä olisi ehkä kolmonen.

torstai 8. elokuuta 2019

Ian Fleming; Timantit ovat ikuisia

Helmet -haasteessa oli kohta 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Haasteen pahin kohta, lähes mahdoton. En juurikaan katso elokuvia, ja jos katson, niin se on ainakin pilannut kyseisen kirjan siten, etten ainakaan sen jälkeen voi enää ikinä lukea kirjaa. Poikkeuksen tekevät Bondit. Olen (kai? - luulen ainakin?) nähnyt joskus nuoruudessani joka ikisen Bondin, eivätkö kaikki ole? Nehän ovat eräänlainen instituutio ja kuuluu jo yleissivistykseenkin. Kuitenkaan en muista enkä tiedä niistä mitään, joten pystyn sitten lukemaan ainakin yhden tällaisen. Timantit ovat ikuisia -kirjaa lukiessani olisin voinut vannoa, etten ikimaailmassa ole nähnyt tätä elokuvaa, mutta ehkä kuitenkin olen, pakkohan minun on. 
Kirja oli hämmentävä kaikessa vanhanaikaisuudessaan ja siinä, että se on James Bond -tarina. Niin erilainen kirjana kuin elokuvana. Vai voisiko Roger Moore tai Sean Connery Bondina muistella omaa lapsuuttaan? Sitä, miten hän lapsiserkkujensa kanssa ilakoi ja pelasi venttiä? Ei. Elokuvien Bond ei ole koskaan ollut lapsi. Kirjojen Bond on. Elokuvissa Bond ei koskaan joudu pelon ja epätietoisuuden vastaan pahiksia vastaan taistellessaan. Kirjan Bond joutui. 
Kirjan naishahmo Tiffany oli vajaa kolmekymppinen. Silti hänestä sanottiin tyttö
En tiedä mitä ajatella. Olen sanaton. Voisin, jos jää aikaa, tutustua lisää Bond-kirjoihin, jotta tietäisin paremmin, mitä ajatella.
Timantit ovat ikuisia on kirjoitettu vuonna 1956.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Lee Child; Kaukolaukaus

Kaukolaukaus ei ollut mielestäni muutaman aikaisemman Jack Reacher -sarjan dekkarin veroinen. Tässä Reacher ja ystävänsä sotapoliisi neiti Neagley pestataan selvittämään, kuka uhkaa varapresidentti Armstrongin henkeä. 
Romaanin naissuhteen muodostaa tällä kertaa Froelich, jonka kanssa Reacher pääsee muhinoimaan ja taustasuhdetta ylläpitää Neagley, jonka kanssa ei päästä muhinoimaan. Koko kirjan ajan minua häiritsi Froelich -nimi, sillä ajattelin joka kerta Frolic -nimistä koiranruokaa.
Pikantti erikoisuus: pahikset käyttävät suomalaista Oy Vaimennin Metalli Ab: n äänenvaimenninta, kauppanimellä Vaime ja tästä erikoisesta aseesta romaanissa riittää juttua useaan otteeseen. Oy Vaimennin Metalli Ab oli suomalainen firma, joka tosin on vaihtanut ilmeisesti nimeä sitten vuoden 2005 tai jotain. Juonen kannalta on tärkeää se, miten pahikset ovat saaneet käsiinsä Vaime mk2 -asetta, vaikka sitä Amerikassa käyttää vain salainen palvelu.

John Irving; Ystäväni Owen Meany

Ystäväni Owen Meany oli hyvin erikoinen, mielenkiintoinen, kaunis, haikea ja suuri romaani. Tyypillistä John Irvingiä. En muista mitä Irvingejä olen aikaisemmin lukenut, ainakin Garpin maailman, jota en varmasti aio lukea uudelleen, Kaikki isäni hotellit.. jonka uudelleen lukemista voisin ehkä harkita... ja joitain muita pakostakin, mutta en kyllä muista niistä paljoa. Täytyy aloittaa varmaan uusintakierros ilman Garpin maailmaa. Se oli niin hyvä, että muistan siitä liikaa. Parhaita kirjoja ei voi lukea kuin kerran (eikä paljon muitakaan - ihan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta).  Garpin maailma yli yksi niitä suuria kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet minuun todella. En voi muuta kuin suositella.
Owen Meany on kirjailijan minä-kertojan omituinen ystävä. Pieni, hintelä, terävä, eriskummallisella äänellä varustettu poika, jota kaikki haluavat nostella. Joka vetoaa jostain kumman syystä tyttöihin. Joka on saanut päähänsä, että hän on Jumalan työkalu. Kirja seuraa kaverusten kasvua pikkupojista aikamiehiksi muutaman vuosikymmenen ennen Vietnamin sotaa, sen aikaa ja jälkeisiä aikoja. 
Ihan pikkuisen liikaa oli mielestäni käsitelty Vietnamia ja Amerikan presidenttipeliä ja politiikkaa, mutta tavallaan nekin kuuluivat Owenin tarinaan. 
Olen vaikuttunut. 

Kirja napsahtaa Helmet -lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.