tiistai 31. tammikuuta 2017

Erik Axl Sund; Lasiruumiit



Tiedättekö mitä; tämä on aivan jäätävää: luin tämän kirjan kahteen kertaan. En muistanut tästä aluksi yhtään mitään, mikä on todella omituista, kun kyseessä on kuitenkin poikkeuksellinen dekkari. Ei mitään tusinamättöä. No, ensimmäiset sivut meni ihan mitään tajuamatta, kansikuvakin on unohtunut (miten voi olla?!). Sitten noin sadan sivun jälkeen aloin ihmetellä, että ”ei hitto tää on kyllä tullut telkkarista!”. Muistin Nälkä-nimisen artistin, itseään viiltelevät ja itsetuhoiset teinit, silmäpuolen musliminaisen ja tämän kissan jopa nimeltä. Ja silti olin tuolloin vielä 110 –prosenttisesti varma, etten ole opusta lukenut. No niin vaan on minun täytynyt siinä erehtyä, sillä pakkohan minun on ollut lukea tämä aikaisemmin. Lopulta muistin murhaajankin. Ja ihan kaiken. Eikä kyseessä ole edes vanha kirja, vaan minun on täytynyt lukea tämä viime vuosina, sillä kirja on kirjoitettu 2014. En vaan ole kirjoittanut tästä mitään blogiini. Ei sikäli, että se olisi kovin vakavaa, mutta kuinkakohan muuta kirjaa olen näin jättänyt bloggaamatta!

Lasiruumiit oli ehkä parempi kuin Sundin aikaisempi Varistyttö-trilogia. En pitänyt sen lesbotutkijasta lainkaan, mutta nyt puikoissa oli Jens Hurtig. Hurtigin huolena oli teini-ikäisten itsemurha-epidemia. Nämä ovat kuunnelleet Nälkä-artistin tuottamaa itsemurhamusiikkia tappaessaan itsensä. Melkein kuin yhteisöllistä harhaa. Aika ovelaa. Hyvin jännä kirja, mukavat lyhyet luvut. Erittäin nopealukuinen.Sen verran verta ja kipua, että vähän myös vastenmielinen.

Karin Slaughter; Rikollinen



Rikollinen jatkoi kivasti edellisesessä Yli rajan –romaanissa alkanutta kuviota. Nyt mentiin ajassa taaksepäin niihin vuosikymmeniin, kun Evelyn Mitchell ja Amanda Wagner olivat nuoria poliiseja. Nuoria ja kovin syrjittyjä naispoliiseja miesten maailmassa. Will Trentin pomo Amanda sai näin vähän syvyyttä.
Ja Will Trent se vasta syvyyttä saikin, kun menneitä rikoksia, prostituoitujen murhia, tutkittiin. Siellä päästiin aina Willin biologisiin sukulaisiin saakka. Näistä asioista ei tähän mennessä ole paljon pukahdettu, Will oli vain orpokodissa kasvanut poika. Mutta nyt Willin isä päästetään vankilasta vapaalle jalalle…
Willin vaimon, Angien, varalle oli tosiaan varattu jotain, jonka saattoi arvata kun kirjassa vähän vihjailtiinkin siihen suuntaan. Tätä aavistelin edellisessä osassa.

Oli kyllä niin mukaansatempaava dekkari tällä kertaa, että olin aivan myyty. 

Erikoisen mielenkiintoista oli todella nuo menneet vuosikymmenet, jolloin Evelyn ja Amanda joutuivat taistelemaan kynsin ja hampain tietään eteenpäin miehisessä maailmassa. Eikä kuitenkaan ollut sen vanhempi aikakausi kuin vuosi 1975. Kirjan mukaan poliisilaitoksella miespoliisit ahdistelivat naiskollegoitaan ruumiillisesti käymällä näihin käsiksi ja myös mustien ja valkoisten poliisien välillä oli oikeita kahakoita. Esimerkiksi valkoiset eivät vastanneet radiopuhelimella mustien lähettämiin avunpyyntöihin ja toisinpäin. Antaa jotenkin aika epäluotettavan kuvan koko poliisilaitoksesta ja vaikea uskoa todeksi. Siis uskomatonta rasismia ja sovinismia. Suomalaisena vaikea uskoa tällaista, mutta Amerikkahan nyt on aika kehitysmaa.

Kännykkä oli jälleen älypuhelin eikä kännykkä =).

tiistai 24. tammikuuta 2017

Karin Slaughter; Yli rajan




Vuoden ensimmäistä romaania luin näin pitkään. Lukuvauhti on selvästi vähän hidastunut. Onneksi. Mutta pitäydyn edelleen paljolti dekkareissa. Kuinkahan paljon lukemattomia dekkareita kirjastossa vielä on, kuinka pitkään niitä riittää. Vau, ihana ajatus.
Eipä ollut huono tämä Slaughterin Will Trent/Sara Linton –sarjan jännäri. Ei tosin ”Slaughterin paras”, kuten kansiteksti väittää. Monet aikaisemmista ovat olleet parempia ja nyt näyttää että sarjan seuraavakin on parempi, vaikka olen vasta ensimmäisen luvun sitä lukenut. Hyvä kuitenkin tämäkin.

Yli rajan (engl. Fallen – langennut kuvaa paremmin juonta, vaikka tavallaan langetessaan menee yli jonkun rajan) sisälsi aika vaikeita rikollisjengikuvioita, joista en oikein millään pysynyt kärryillä. Oli mustien amerikkalaisten, aasialaisten, valkoisten jengejä ja Los Texicanosia ja Mexicanosia… sitten kun nimet olivat vielä jotain niin käsittämätöntä kuin Ricardo ja Choo, niin tällaisen putkiaivon on vaikea muistaa kuka vihaa ketä, ketä ammuttiin ja miten tämä piiri pyörii.
Vaan ei hätää, sillä ei oikeasti ollut väliä. Kidnauppausteemaisessa dekkarissa riitti vauhtia ja jännitystä. Eläkkeelle jääneen ja kidnapatun poliisin perässä ovat niin tämän tytär Faith, (poliisi hänkin sekä Will Trentin työpari), sekä Willin pomo Amanda ja ihastus Sara Linton. Vanha tuttumme lastenlääkäri Linton.
Willin ja Saran suhteessa ollaan tultu jo ihan uuteen vaiheeseen. Kiehtova lisäpiirre. Ja inhottava inhottava Angie! Willin ns. vaimo, joka on ilkeä ja irvokas. Mitähän Angien varalle vielä tulevissa romaaneissa varataan...
Kirjassa oli jonkin verran karmeita pahoinpitelykuvauksia ja raakuutta, mutta ei mitään sellaista, mitä ei lukien kestäisi.

Pisti silmään: kirja on kirjoitettu vuonna 2011. En tiedä miten Amerikassa älypuhelimet ovat yleistyneet, mutta joka kerta, kun tekstissä esiintyi puhelin, se oli ÄLYpuhelin (smartphone?). Nykykielessä ei erikseen sanota, että ”se-ja-se kaivoi esiin älypuhelimensa taskusta” tai ”Amanda tarkasti viestit älypuhelimestaan”. Tässä on tekstin piirre, joka ei kestä ajan hammasta. Meidän ajan puhelin on aina älypuhelin. Harmi kun olen vähän kieli-invalidi, enkä tiedä miten englanniksi arjessa kännyköistä puhutaan. Ovatko ne cell phone vai smartphone, suomeksi se on aina kännykkä, kummassakin tapauksessa.