maanantai 27. tammikuuta 2014

Michael Connelly; Avoin ja ratkaisematon

Avoin ja ratkaisematon on mutkatonta murhatutkintaa amerikkalaiseen tapaan, ajatusten nollausta, joka ei nouse yhtään mihinkään sfääreihin, mutta onpahan tullut taas luettua. Kyllähän näitä lukee ja kirja kirjalta myös Harry Bosch tulee tutummaksi.
Tässä Connellyn kirjasarjan puolen välin kirjassa Harry palaa eläkkeeltä avointen tapausten tutkintaan parinaan jo tuttu Kizmin Rider. Rebecca Verloren murhattiin 17 vuotta sitten, eikä tapausta koskaan selvitetty, vaikka murha-ase ja siinä ollut dna löydettiin. Rebeccan ruumiinavauksessa kävi ilmi, että tyttö oli ollut raskaana ja hankkinut abortin vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. Rebeccan murhassa on myös rasistisia piirteitä ja Harry joutuu tekeytymään itsekin valkoisen arjalaisen rodun kannattajaksi ottamalla vankilakundien hakaristitatuointeja, tosin vain poliisimeikkaajalla.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Laura Honkasalo; Eropaperit

Eropaperit oli aika ahdistava lukukokemus aiheensa takia. Niin erikoista kuin onkin, niin lähipiirissäni ei ole tapahtunut juurikaan avioeroa, ei omien vanhempieni, ei minun eikä lähimpien ystävieni. Niinpä koko eroprosessi on minulle vieras. En oikeasti voi tietää, minkälaisia ajatuksia ja minkälaista surua se mahtaa ihmisessä herättää. Siksi en osaa sanoa, miten totuudenmukaisesti avioeroa tässä kirjassa kuvattiin. Ulkopuolisena ja asiaa tuntemattomana tekisi mieleni kysyä, että voiko ero ihan oikeasti olla näin kamalaa? Voiko ihmiset, jotka ovat äsken rakastaneet toisiaan, olla tosiaan näin sotajalalla toisiaan kohtaan. Eivätkö aikuiset ihmiset osaa käyttäytyä. Käsittämätöntä.

Tämä oli hyvin kirjoitettu kirja, kieli oli muutamissa paikoissa tosi nerokasta ja kekseliästä, mutta oli tätä kyllä vähän pitkittämällä pitkitettykin. Kirjassa oli kuin monta tarinaa, oli nuoret rakastuvat -teema, anoppi-miniä -teema, avioeroteema ja sitten se kaikkein karmivin: lapsiraukat heittopusseina avioeron pelinappuloina -teema. Tästä olisi oikeastaan voinut kirjoittaa kaksikin erilaista kirjaa. Anoppi-teemasta olisi tullu hyvä oma kirjansa. Mutta en voi muuta kuin sanoa, että hirveää miten törkeästi lapsia voi kohdella. Hiukset nousivat pystyyn ja hoin mielessäni, että eihän tuollaista voi olla. Isän uusi vaimo on kuin noita. Paha paha noita, josta ei mitään hyvää sanottavaa. Lapsi-raukat!

Peter Franzen; Samoilla silmillä

Tumman veden päällä oli yksi viime vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja. Se kertoi Peter Franzenin, pikku-"Peten", lapsuudesta ennen kouluikää. Samoilla silmillä jatkaa Peten tarinaa kouluikäisenä ja murrosikäisen pojan näkökulmasta. Kirja oli hyvä, mutta vain sitä, ei enää häikäisevä ja taianomaisen koukuttava, kuten ensimmäinen osansa. Ja mikä valitettavinta; kirja oli myös tosi lyhyt. En enää löytänyt ajasta niin paljon tuttuuksia, joita kuului minun nuoruuteeni ja joita Tumman veden päällä -romaanista löysin ilahtuen. Toki vieläkin elin Peten discoilut ja salaa viinan maiselut melkein kuin omat nuoruuden päivät. Kaikesta huolimatta Peter Franzen on yllättänyt minut positiivisesti ja katselen tuota hahmoa nykyään eri silmin kuin ennen.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Henning Mankell; Rauhaton mies

Mietin kauan, vieläkö jatkan tänä vuonna lukemieni kirjoen kirjaamista ylös blogiini, mutta jos nyt vielä vähän jatkaisi, näitä listoja on niin hauska tehdä.

Rauhattomassa miehessä Kurt Wallanderin Linda-tytär on löytänyt puolison ja saa lapsen. Wallander ehtii juuri ja juuri tutustua Lindan appiukkoon, ennen kuin tämä katoaa. Håkan von Enke on entinen merivoimien upseeri. Kukaan ei tunnu tietävän mitään, mutta von Enken menneisyydestä paljastuu läheisillekin tuntemattomia tarinoita.
Tämä oli vähän surullinen kirja, Wallander alkoi olla jo vanha ja huonomuistinen. Kirjassa oli aika paljon politiikkaa ja kaikkien muistamia sukellusveneskandaaleita Ruotsin aluevesillä. Niistä en ole kauhean kiinnostunut. Kuten politiikka aina, tuntuivat nämäkin puisilta, kuivilta ja ikävystyttäviltä aiheilta. Eivät kuitenkaan ajaneet minua ärsyyntymiseen saakka.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Nora Roberts; Punainen lilja

Punainen lilja kuuluu vielä vuoden 2013 kirjasaldoon, sillä aloitin kyseisen romaanin viime vuoden puolella, vaikka nyt mennään tammikuuta jo näin pitkällä. Tässä puutarhatrilogian viimeisessä osassa Harper Housen viimeinenkin pariskunta saa toisensa ja Harpereiden sukukummituksen arvoitus ratkeaa. Plääh, aloin jo vähän kyllästyä tähän puutarhatrilogiaan, sillä kyseessä ei ole Robertsin parhaat romanttiset lohkaisut. Ääri-imelän siirappiset rakastelukohtaukset ovat ehkä pahinta, mitä kirjallisuudessa voi olla ja niitähän näissä piisaa, mutta tiettyjen suodattimien läpi kun tällaista lukee ja suhtautuu asiaan kevytmielisesti, niin kaiken voi kestää.

torstai 2. tammikuuta 2014

Nora Roberts; Musta ruusu

Musta ruusu on jatkoa edellisen postauksen Siniselle daalialle. Yhtä höttöä, ehkä vähän parempi kuin sarjan ensimmäinen. Amelia -niminen kummitus porskuttaa edelleen ja vaikeuttaa Harperien suvun elämää ja rakastumisia. En tiedä kumman kansikuva olisi kamalampi, tämän vai edellisen. Mutta antakaas olla, kun näette kolmannen...!

Nora Roberts; Sininen daalia

Heh heh, taas näitä romanttisia hömppäromaaneita. Yleensä nämä ovat kauhean viihdyttäviä, kuin makeaa jälkiruokaa, jota ei malta käsistään päästää. Sininen daalia ei uponnut ihan yhtä hyvin, vaikka kirjassa oli oma erityisviehätyksensä; Harperien sukukummitus. Kummistukirjoja en olekaan aikoihin lukenut. Tai en juuri koskaan. Yliluonnolliset aiheet eivät ole minua varten. Silti tässä kirjassa kummitus oli melkein parasta antia. Muuten sitä yhtä ja samaa pariutumisriittiä kannesta kanteen yltiöhehkutettuine lempimisineen.
Kansikuva on aivan järkyttävä, en voi sietää tuollaisia.
Vasta seuraavalla kirjastokäynnillä totesin, että Sininen daalia onkin ensimmäinen osa puutarhatrilogiaa, jonka seuraavat osat ovat Musta ruusu ja Punainen lilja. Mielenkiintoinen sarja, onpahan hakemalla haettu aihe. Täytyy jatkaa sarja loppuun.

Henning Mankell; Väärillä jäljillä

Väärillä jäljillä –romaanissa Kurt Wallander joutuu todistamaan polttoitsemurhaa viljapellossa. Nuori tyttö valelee itsensä bensalla ja sytyttää sen jälkeen vaatteensa palamaan. Viranomaiset eivät pysty edes selvittämään tytön henkilöllisyyttä.
Sitten Ystadissa tapahtuu muutama järjettömältä vaikuttava henkirikos, joissa tekijä skalpeeraa uhrinsa vieden tältä päänahan. Polttoitsemurhan tehny tyttö unohtuu. Mutta ei lopullisesti, sillä jotenkin nämä lopulta yhdistyvät toisiinsa.
Tällä kertaa juoni on jotenkin aika raaka ja irvokas, mutta ei liikaa. Ihmismieli on ihmeellinen asia. Kun se järkkyy, jäljet voivat olla kamalia.
Tykkäsin kirjasta, mutta jostain syystä lukuvauhti on nyt niin hidasta, että tavasin tätä tosi pitkään.