Jaana Lehtiö; Uutta auringon alla

 Juho Muhosen tutkimukset jatkuu. Uutta auringon alla on sarjan toinen dekkari, joka sijoittuu Porvooseen ja tällä kertaa Porvoossa toimivan uskonnollisen lahkon Valtakunnan toimintaan. Lahkon tiloissa on tapettu nainen. Ruumis löytyy talikolla lävistettynä. Poliisin apuna, tai ehkä vähän kiusanakin, häärii jälleen Hilkka Alitupa. Miten tuo rouvashenkilö onnistuukin työntämään nenänsä lähes joka paikkaan.

Helmet-haasteessa kohtaan: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo 

Hanne Örstavik; Pappi

Meidän kirjastossa ei ollut yhtään Ä-kirjailijaa, joten jouduin jättämään sen aakkoshaasteeni välistä pois ja hyppäämään suoraan tähän Örstavikiin. Jos en olisi tarvinnut Pappia haastekirjakseni, niin tämä olisi saattanut jäädä kesken. Ei ollut nimittäin ollenkaan kirja minun makuuni.

Mielestäni tällä kirjalla ei ollut mitään tarinaa kerrottavanaan, ei mitään juonta tai johtotähteä.

Kirjan päähenkilö on pappi Liv, joka muuttaa Saksasta Norjan vuonoille. Menneisyydessä on trauma ystävättären itsemurhasta. Pohjoisessa saamelaiskylässäkin tapahtuu itsemurha. Liv haahuilee tuntemuksiensa kanssa tahdottomana ja pateettisena.

En pidä myöskään kirjan kielestä, vaikka suomentaja on varmasti tehnyt hyvää työtä. Teksti on kovin runollista, mutta menee minun mielestäni taiteellisuudessaan yli hyvän maun rajan. Jonkin verran on sopivaa kirjoittaa kielioppisääntöjä vastaan, kun se on pikantti tehokeino muun teksti ohessa. Mutta kun siitä tulee itse tarkoitus, niin se on minusta turhaa kikkailua. Näinhän on käynyt mm. Stephen Kingille, joka villiintyi kingimäisyydestään käyttämällä ihan liikaa kursiivia, katkonaisia lauseita, yhden sanan kappaleita, toistoja ja kolmia pisteitä.

Ja sitten tämä, mikä minua ärsyttää aina ihan suunnattomasti kirjoissa: dialogissa ei ole lainausmerkkejä tai sitä viivaa lauseen edessä, josta tietää, että nyt kirjan henkilö sanoo jotain. Kaikki on yhtä tasaista pötköä, josta pitää vain arvata, sanooko joku kyseisen lauseen.  Kirjassa ei ole myöskään lukuja tai osia, pelkkää yhtä kyytiä alusta loppuun.

Jotain hyvää Papissa täytyy olla, ei se muuten olisi saanut Brage-palkintoa vuonna 2005, mutta se nyt vaan ei auennut minulle.

Ja mikä ruokalaji Pappi olisi, jos ei olisi kirja? No, hm.. uskoisin että tillilihaa. Joo, sitä minä en syö.

Robert Åsbacka; Torin laita

Olipas merkillinen opus kerrassaan. Mietin kauan, tykkäänkö tästä vai en. Ehkä kuitenkin tykkäsin, loppuaan kohden muuttui aina vaan mukavammaksi. Toisaalta tällä tarinalla ei ollut mitään kerrottavaa.

Kirja esittelee kourallisen pikkukylän asukkaita ja heidän elämänvaiheitaan aikahyppyjä hyväksikäyttäen. En ole koskaan ollut mikään aikahyppyjen ystävä, kun ne usein vain sekoittavat, mutta onneksi tässä oli ilmoitettu luvun alussa melkein aina, mikä aika oli kyseessä.

Epäjärjestystä ja hämäännystä minusta aiheuttaa myös se, että välillä käytetään minä-muotoa ja välillä taas kolmatta persoonaa. Ja milloin kukakin on se minä tai kolmas persoona. Ja se, että asioita pitää lukea rivien välistä.

Jokin ihan pieni taianomainen vivahde kirjassa oli mukana, sellainen omanlaisensa kiehtova tunnelma. Vähän niin kuin kesäpäivänä, kun helteisen päivän päätteeksi alkavat ukkospilvet nousta taivaanrannasta. Ja tietenkin, kun puhutaan ruuasta, niin tämä tykkää! Kun aihe pyörii grillin ympärillä (todella) niin mikäpä sopivampaa, kuin tuoda sieltä näytille sämpyläresepti. Kanttarellien paistaminenkin oli kuvailtu kivasti. Suuntuntumaa, jes, sitä pitää olla.

Kansikuva on vielä merkillisempi kuin tarina. Ihan ihmeellinen, asiaan kuuluva ja silti niin irrallinen. Pohdin vielä, miten tuohon suhtautua. Huvittuneesti ja myönteisesti kaiketi.

Tämä oli aakkoshaasteeni Å ja samalla sika säkissä -kirja.

Helena von Zweigbergk; Rakkaus viiltää syvältä

Helena von Zweigbergk on minulle ihan uusi tuttavuus, en ollut edes kuullut kirjailijan nimeä koskaan ennen. Ja tietenkin hän on tukholmalainen dekkarikirjailija =). Mikähän noissa pohjoismaalaisissa dekkareissa on, kun ne haluavat tulla kirjastosta luokseni kylään… Koska en löytänyt Zweigbergkin esikoisromaania Kun Jumala sulki silmänsä, niin otin sitten tämän kakkosen  Rakkaus viiltää syvältä –romaanin kaivatessani Z-kirjaa.

Päähenkilö on niinkin erikoinen tyyppi, kuin vankilapappi Ingrid. Hm, erikoista, erilaista. Hyvä. Vankilaan tuodaan heroiinin salakuljetuksesta kiinni jäänyt Tanja, joka takertuu Ingridiin pyytääkseen apua. Hän haluaa yhteyden poikaystäväänsä, hän haluaa pois vankilasta, koska onhan tapahtunut kauhea erehdys! Ingrid joutuu keskelle psykologista kauhistuttavaa peliä eikä lopulta tiedä kuka on hyvä ja kuka paha. Lukijakin saattaa sitä vain arvailla. Jännityksen ohessa saadaan seurailla Ingridin omaa haparoivaa romanttista suhdetta. Eipä ole seurustelu helppoa, ei!

Vankila-aiheestaan huolimatta Rakkaus viiltää syvältä ei onneksi kuvaa elämää vankilassa, mitä pelkäsin aluksi. Vankilat ovat ikäviä, rumia ja kuivia paikkoja, tuskin jaksaisin lukea sellaisesta kovinkaan pitkään. Kirja ei myöskään sisällä uskonnollista paatosta, vaikka Ingrid joskus puhuukin Jumalalleen, lähinnä pyytääkseen anteeksi omaa inhimillistä vajavaisuuttaan kun ei yksinkertaisesti löydä mitään myötätuntoa tai lähimmäisenrakkautta jotain ihmistä kohtaan. Tähän tottui ja lopulta se oli jopa virkistävää. Mikäs yli-ihminen se pappikaan nyt on, samanlaisia vihan, raivon, rakkauden ja jopa kostonhimon tuntemuksia hänelläkin voi olla.

Zweigbergk on kirjoittanut vajaa puoli tusinaa romaania ja toivonpa tosiaan, että jatkossa niitä tulee vielä lisää.

T. Lennart Yrjänä; Kuolema routarajalla

Tarvitsin aakkoshaasteeseeni Y –kirjaimen ja valitsin siksi Kuolema routarajalla –romaanin täysin tietämättä mitä saisin (nimen perusteellahan tämä voisi olla vaikka dekkari =)). Kirjastossa yytä tuntui olevan vain jokunen metrin pätkä ja tämä oli sopivan ohut. Ajattelin, että olipa kirja millainen hyvänsä, niin näin lyhyen opuksen aina jaksaa lukea. Tämä olettamus osoittautui kyllä melkoisen vaikeaksi toteuttaa.

Kuolema routarajalla kertoo iäkkään miehen rimpuilusta avioliitossaan, seksikokemuksista, syrjähypyistään, seksikokemuksista, suhteesta ehkä vähän uskontoonkin ja seksikokemuksista. Ja muistinko mainita seksikokemukset… Myös hieman tulee juttua kullista ja pillusta ja sitten taas vähän seksikokemuksista. Aihe oli luotaantyöntävä. Olikohan tämä tarkoitettu enemmin mieslukijoille? Haluavatko he lukea runkkauksen anatomiasta ja siemennesteestä? Haluaako kukaan? Alkoi jo tällainen alapäätyyli kyllästyttää ja inhottaa.

Meillä oli kauppaoppilaitoksen aikana opettaja, joka kiroili luokassa. Joka lauseeseen tuli vittu tai paska. Ensin se kuulosti hupaisalta, olimme ihmeissämme opettajasta, joka kiroilee estotta.Olimmehan tuolloin jo aikuisia ja täysi-ikäisiä ja tuollainen estottomuus tuntui niin päätä huimaavalta. Kohta jatkuva kiroilu alkoi kyllästyttää ja inhottaa. Sitten nolottaa tämän opettajan puolesta. Mitä hän yritti osoittaa tällaisella suorastaan lapsellisella tavalla päästellä tuhmia sanoja. Katsokaa, minä uskallan! Katsokaa, kukaan ei voi minua kieltää! Olen kapinallinen enkä häpeä yhtään kiroilla teidän edessänne! Valtaa ja vapautta. Hm... niinpä niin. Samanlainen fiilis minulle tulee kirjoista, joissa jokaiseen lauseeseen saadaan ahdettua pillu ja kyrpä. 

Ai niin, jouduin jättämään X-kirjaimen pois aakkoshaasteesta. Meidän kirjastossa ei ollut yhtään X:llä alkavaa kirjailijaa.

Minette Walters; Kameleontin varjo

En tykkää Waltersista ehdoitta, mutta tietyn suodattimen takaa näistä nauttii melkein kuin mistä tahansa dekkareista. Muistan muutamista aikaisemmin lukemistani, että jotkut sisältävät kuvottavia, väkivaltaisia ja luotaantyöntäviä asioita. Kameleontin varjo ei sisältänyt sellaisia, mutta aika turha tarina tämä silti oli.
Amerikkalaissotilas haavoittuu ulkomaankomennuksellaan, palaa kotimaahansa ja esiintyy kovin aggressiivisesti. Näin hän on sopiva syntipukki murhasarjaan, joka sopivasti alkaa kaupungissa. Päähenkilön ex-tyttöystävä on kirjan ällöttävin hahmo ja näiden kahden suhde on ihan toiselta planeetalta. Aivan epäuskottavaa, että sellaista suhdetta olisi voinut olla.
Oman aika kuivakkaan lisänsä romaaniin tuo sinne ujutetut poliisin kuulustelupöytäkirjat ja psykologien raportit tarinan seassa.
Waltersissa on jotain samaa kuin Ruth Rendellissä: he kummatkin tekevät päähenkilöistään inhottavia. Tai ainakin osittain inhottavia. Minä haluan pitää päähenkilöistäni ja nostaa heidät jalustalle enkä ruveta inhoamaan ja halveksimaan heitä =).
Aakkoshaasteen W.

Jussi Valtonen; Vesiseinä

En ole mikään novelli-ihminen, mutta tätä kirjaa lukiessa voi onnellisesti unohtaa, että luvut ovat eri novelleja. Koska ne ovat oikeastaan mahdollisia eri maailmoja ja tämän voi lukea kuten normaalin romaanin. Pidin kovasti Valtosen tavasta kirjoittaa, mutta en ihan varauksettomasti tykännyt kaikista luvuista (novelleista). Parhaat olivat kaksi ensimmäistä: Mahdollisia maailmoja (Antin tarina alkoholisti-isän perheessä) ja Aleksander (Antin ukrainalaissyntyisen koulutoverin koulukiusaus-tarina, voi raukkaa...)
Aakkoshaasteen V. Arvatkaas olenko löytänyt X-kirjaa. Murr.

Sauli Uhlgren; Kuolema kulkee yöllä

Olin vaipua epätoivoon etsiessäni aakkoshaasteen U-kirjainta. Otin Kuolema kulkee yöllä –dekkarin ihan silmät sokkona. Yllätyin iloisesti, kun Uhlgren (siilijärveläinen kirjoittaja) kirjoittikin dekkarinsa sijoittumaan Kuopioon! En ole kuopiolainen, mutta Kuopio on minulle tärkeä kaupunki ja ehdottomasti Suomen paras kaupunki =). Uhlgren kuvaa niin autenttisesti keskikaupunkia, mainitsee kadut, kauppahallit, Anttilan talot, torit ja tuomiokirkot, Väinölänniemen, Itkonniemen… hän siis tuo Kuopion minulle kuin lahjan syliin. Pidin siitä. Kirjan murhamysteeri on muuten tositapahtumiin perustuva (!?) ja siksi kaikkein ylitseampuvimmat juonenkäänteet tietenkin puuttuvat. Ihan mukavaa, ehkä vähän latteaa tarinaa. Taisi olla tämäkin jonkun sarjan keskimmäinen, täytyypä tsekata onko Kuopio-kirjoja enemmänkin.

Johan Theorin; Hämärän hetki

Hämärän hetki aloittaa ilmeisesti Öölantiin sijoittuvan dekkarisarjan. Olen huomannut, että juonta ja taidokasta tarinaa tärkeämpänä pidän miljöötä, kun se vaan on tehty eläväksi ja kiinnostavaksi. Tämä oli sellainen. En ole ikinä ennen lukenut mitään Öölannista. Ja nyt tunnustan: ensimmäistä kertaa eläissäni kohtasin sanan alvari. Siis tietenkin olen kuullut sellaisen nimen ja tottunut alvariinsa –käyttötapaan, esim. ”nuo koiratkin haukkuvat alvariinsa” tarkoittaen, että aina. Mutta! Alvari tarkoittaakin luontotyyppiä, maaperää, jossa vain ohut maakerros peittää kalkkikiviperustaa ja kasvillisuus on lähes olematonta, maanviljelys mahdotonta. Tyypillinen öölantilainen maaperä. Näin vanhaksi piti elää, ennen kuin opin tuon! Wikipedia tuntee alvari -luontotyypin, mutta esim. Microsoft Word 2010 ei osaa sanaa vaan yrittää ilmoittaa sen virheelliseksi sanaksi. Miten mielenkiintoista!! Tällaiset havainnot ovat minusta riemastuttavia.

Kirjana Hämärän hetki ei ehkä kohoa edes dekkareiden keskivertoryhmään, mutta toisaalta pidän dekkareista niin paljon, että huonoimmatkin ovat jo hyviä. Tai ainakin melkein. Tämä oli ok ja aion lukea sarjassa seuraavatkin opukset.

Aakkoshaasteen T.

Deborah Smith; Risteävien polkujen kahvila

Deborah Smithit on aina aika taattua tavaraa, ei mitään ihan täyttä bullshittiä, jos ei korkealentoista laatukirjallisuuttakaan. Tällaista jälkiruokatavaraa. Sanoisinko... hm... lettuja mansikkahillolla. Lämpimiä lettuja ja makeaa mansikkahilloa. Risteävien polkujen kahvilassa suuri diiva menettää kauneutensa onnettomuudessa. Ja perheenisä menettää perheensä WTC -iskussa. Nämä kaksi omalla tahollaan vammautunutta sitten rämpivät eteenpäin yhdessä ja erikseen.

Kirjan erikoisuutena on keksit. Sen täytyy olla jotain amerikkalaista sisäpiirijuttua, mutta kirjassa puhutaan suurena herkkuna kekseistä, joita syödään kastikkeen kanssa... ja sitten kun lopulta sanottiin, että tuossa kastikkeessa on kinkunpalasia (vai oliko ne nyt makkaran?), niin minä olin tiputtaa silmät päästäni. Vatsani oli kääntyä ylösalaisin. Mitä ihmeen paskaa siellä siis syödään (etelävaltioiden alue). Kirjan lopussa palataan keksiresepteihin. Suomalaisena minun on nyt vaikea tajuta tätä juttua. Kyseessä täytyy olla siis suolainen ruoka? Jotain laivakorppua kinkkukastikkeen kera? Vai niinkuin paahtoleipää? En voi tajuta. Ei se nyt voi mitään Marie-keksiäkään olla: siihen kun lyttää makkarakastikkeen päälle, niin voi YÄÄÄK.  Olen ruokafriikki ja haluaisin lisää tietoa tällaisista eri maiden ruokakulttuureista, nämä kun tuppaavat olemaan niin epäinhimillisiä ruokia usein =). Haluaisin oikeaa faktaa, jotta voin kauhistella niitä asiallisesti.

Tämä oli aakkoshaasteen S.

Ruth Rendell; Hepokatti

Ruth Rendellin uudempaa tuotantoa komisario Wexfordien jälkeen ovat nämä tiiliskivimäiset psykologiset trillerit, joista olen aiemmin lukenut Kerro, kerro kuvastin ja Veden lumo. Varsinkin noista tuo ensin mainittu oli jotenkin kuvottava ja jälkimmäinenkään ei minua vakuuttanut. Kuten ei tämä Hepokattikaan. En ymmärrä mikä näissä minua kiusaa. Ja kuitenkin luen jokaisen loppuun ja lainaan lisää. Ehkä Rendell vaan on niin hyvä kirjoittaja, että hän saa tällaisista ohuistakin ja olemattomista juonista aikaiseksi käyttökelpoista tekstiä.

Rendell kuvaa jotenkin mynnähtäneitä ihmismieliä. On psykopaattia ja muuta pakkomielteistä kulkijaa tai ties mistä traumoista ja paniikkihäiriöistä kärsivää ihmispoloa. Yleensä nämä ovat kyllä mielenkiintoisia aiheita, mutta jostain syystä näissä trillereissä ne tuntuvat ”vääriltä”. Voisiko johtua siitä, että kirjailija ei yksinkertaisesti voi hypätä psykopaatin tai paniikkihäiriöisen pöksyihin, kun ei ole omakohtaista kokemusta ja silti hän kirjoittaa tällaisista jopa minä-muodossa.  

Varsinkin Veden lumoa lukiessani minulle tuli monta kertaa mieleen hokea ”ei voi olla totta…!” kun oli niin epäuskottavaa. Hepokatti oli ehkä vähän parempi, mutta mikä tämän yli 600-sivuisen tarinan tarkoitus oli? Kuka tässä oppi ja mitä ja mitä lukija tästä sai itselleen? Ai niin, sen lukukokemuksen, onhan Rendell oikeasti todella taitava kirjoittaja.

Yksi asia, mitä en kirjoissa oikein voi sietää: kirjan minä-hahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Ja toiseksi se, että minä-hahmo paljastaa jo ennalta jotain tapahtuvan tulevaisuudessa, mutta ei vielä kerro mitä. Esimerkiksi: "Ja uskokaa minua, että minä todella yritin [...tehdä jotain...], mutta kuten myöhemmistä tapahtumista tulette huomaamaan, kaikki yritykseni olivat turhia". Tämä on siis vain minun oma lauseeni, eikä Rendelliä, mutta Rendellillä oli käytetty paljon juuri tätä keinoa puhutella lukijaa ja kertoa "ennalta jälkikäteen tapahtuvista asioista".