Hanne Örstavik; Pappi

Meidän kirjastossa ei ollut yhtään Ä-kirjailijaa, joten jouduin jättämään sen aakkoshaasteeni välistä pois ja hyppäämään suoraan tähän Örstavikiin. Jos en olisi tarvinnut Pappia haastekirjakseni, niin tämä olisi saattanut jäädä kesken. Ei ollut nimittäin ollenkaan kirja minun makuuni.

Mielestäni tällä kirjalla ei ollut mitään tarinaa kerrottavanaan, ei mitään juonta tai johtotähteä.

Kirjan päähenkilö on pappi Liv, joka muuttaa Saksasta Norjan vuonoille. Menneisyydessä on trauma ystävättären itsemurhasta. Pohjoisessa saamelaiskylässäkin tapahtuu itsemurha. Liv haahuilee tuntemuksiensa kanssa tahdottomana ja pateettisena.

En pidä myöskään kirjan kielestä, vaikka suomentaja on varmasti tehnyt hyvää työtä. Teksti on kovin runollista, mutta menee minun mielestäni taiteellisuudessaan yli hyvän maun rajan. Jonkin verran on sopivaa kirjoittaa kielioppisääntöjä vastaan, kun se on pikantti tehokeino muun teksti ohessa. Mutta kun siitä tulee itse tarkoitus, niin se on minusta turhaa kikkailua. Näinhän on käynyt mm. Stephen Kingille, joka villiintyi kingimäisyydestään käyttämällä ihan liikaa kursiivia, katkonaisia lauseita, yhden sanan kappaleita, toistoja ja kolmia pisteitä.

Ja sitten tämä, mikä minua ärsyttää aina ihan suunnattomasti kirjoissa: dialogissa ei ole lainausmerkkejä tai sitä viivaa lauseen edessä, josta tietää, että nyt kirjan henkilö sanoo jotain. Kaikki on yhtä tasaista pötköä, josta pitää vain arvata, sanooko joku kyseisen lauseen.  Kirjassa ei ole myöskään lukuja tai osia, pelkkää yhtä kyytiä alusta loppuun.

Jotain hyvää Papissa täytyy olla, ei se muuten olisi saanut Brage-palkintoa vuonna 2005, mutta se nyt vaan ei auennut minulle.

Ja mikä ruokalaji Pappi olisi, jos ei olisi kirja? No, hm.. uskoisin että tillilihaa. Joo, sitä minä en syö.