Kuten arvelinkin jo ennalta, niin Veljeni vartija oli
Marttisen kirjoista raskain lukea aihepiirinsä vuoksi. Narkkaritarinat ovat
viittä vaille sitä, pystynkö niitä lukemaan vai en.
Mutta. Kirja oli hyvä ja sai minut itkemään. Taas kerran
Marttinen jättää paljon kysymyksiä, miksi joku teki jotain, miksi kukaan ei
tehnyt sitä tai tätä tai miksi se ja se tehtiin siten, kuin tehtiin.
Marttisella on ihan omanlaisensa ote kirjoittaa, hauska
sanajärjestys ja maanläheinen lähes tajunnanvirtamainen vauhti käsitellä
asioita. Nyt kun luen sitä jo neljännen romaanin verran, niin hetken kyllä
mietin, jaksaisiko tätä samaa vielä viidettä kertaa peräkkäin. Koska nämä ovat
kaikki niin samalla tavalla kirjoitettuja ja toistavat rakenteeltaan toisiaan.
Veljeni vartija –kirjassa koskettavinta oli se, miten
sisko muisti narkkariveljensä ikuisesti pienenä poikana, lapsena joka leikki
pikkuautoilla saunan lauteilla, kulki kiikarin kanssa bongaamassa metsän
lintuja ja hymyili töyhtöpäisenä luokkakuvassa. Ja niistä ajoista ei jäänyt
jäljelle muuta kuin kysymys Miksi. Eikä siihen ole mitään vastausta. Ihan sydäntä
särkevää.
Jos nyt oikein ymmärsin, niin Marttisen tarina
on omakohtainen kokemus. Hänen oma veljensä kuoli 45-vuotiaana huumeisiin. Se
on minusta jo aika kunnioitettava ikä huumeidenkäyttäjälle.
Uskon, että tämä kirja antaa paljon lukijalleen,
suosittelen. Ei tarvitse olla kiinnostunut huumemaailmasta, sillä kirja kertoo
nimenomaan läheisen ja omaisen huolesta, tuskasta, vihasta ja epätoivosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti