Marian Keyes; Naura, Clare, naura

Voi apua tätä paskaa. Kyllä nyt homman nimi on niin, että melkein kaikkea minä olen pystynyt lukemaan, huonojakin kirjoja vaikka väkisin hampaat irvessä, mutta Naura, Clare, Naura -romaanissa olen kohdannut voittajani. Tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää, olen aikaisemmin lukenut yhden Keyesin, mutta kuvittelin tämmöisen löyhäpäisen kesähötön sopivan lomapäiviin. Ainahan romanttinen rakkaustarina naisen kesään mahtuu? No nyt ei mahtunut. En ole varmaan kymmeneen vuoteen jättänyt kirjaa kesken, joten tämän täytyy olla huonoin kirja ainakin kymmeneen vuoteen.

Ja mikä kirjassa ärsyttää?

Pahin kaikista on Keyesin tapa kirjoittaa ns. nokkelasti. En inhoa mitään muuta niin kovasti, kuin nokkelaa, viisastelevaa ja nopeaa ilkikurista tekstiä. Se on niin kuvottavaa lukijan kosiskelua ja itsensä esille tuomista, että alan voida pahoin. Kirjoittaja tekee itsestään nolon ja säälittävän. Minulle tulee sellainen tunne, että kirjoittaja kuvittelee olevansa jotenkin ainutlaatuisen terävä sukkelasanaisuudessaan. Mitä hän ei mielestäni ole. Tosin tämä on Keyesin ensimmäinen romaani, mahdollisesti jälkimmäiset ovat parempia.

Toinen vastenmielinen seikka on kirjailijan tapa puhutella lukijaa, tämä onnistuu minä-muodossa (joka jo itsessään on yksi turn-off) tyyliin: ”olin ollut Hirmuvalta-Clare, mutta kerron siitä teille joskus toiste”.

Kolmas häiritsevä asia on epäuskottavuus. Clare on juuri synnyttänyt vauvan ja sitten aviomies jättää hänet. Clare vauvoineen muuttaa vanhempiensa luokse suremaan. Vauva on siis vastasyntynyt, mutta tästä huolimatta vauva unohtuu arjesta kokonaan. Perhe laittaa ruokaa keittiössä, käy kaupassa, juopottelee, riitelee yms, mutta vauvasta ei puhuta mitään. Vauva jää jonnekin toiselle puolelle taloa yksin nukkumaan (!) kun muu perhe kestitsee päivällisvieraita. Onkohan Keyes itse äiti, onko hän hoitanut vastasyntynyttä vauvaa...

En jaksa. Aloitin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten ja jätin sen kesken lukeakseni ensin Matti Rönkää, sitten Ihmeiden kabinetin … nyt kun kolmannen kerran tartuin keyesiin, niin pääsin sivulle 130. Enempään en kykene.

Tsekkasin nopeasti jonkun muun blogin läpi ja totesin, että jossain tätä kirjaa on ihan oikeasti kehuttu. Niin erilaisia lukijoita meitä on, mikä on tietenkin rikkaus! Olisikin tylsää ja yksitoikkoista, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Mitä ruokaa tämä kirja sitten olisi? No silliä ja perunaa tietysti. Kuulostaa varmalta ja turvalliselta kotiruualta ilman temppuilua, mutta sillihän on ihan kamalan makuista!!