Arttu Tuominen; Alec

 Alec aloittaa Arttu Tuomisen uuden dekkarisarjan. Miljöönä Lappi ja Sallan tunturit. Tässä oli kansainvälisen vauhtidekkarin tunnelmaa. Paljon ruumiita, isoja käänteitä, rikollisjärjestöjä rajan takaa ja vauhtia. Poliisi-isä Sami ja teini-ikäinen Liina-tytär päähenkilöinä joutuvat tapahtumien keskelle. Vähitellen koko perhe on vaarassa. Kirjassa edetään kahta aikakautta. Oikein vetävä tapaus tämä.

Arttu Tuominen; Lavastaja

 Dekkareihin suhtautuu kahdella tapaa. On tavalliset dekkarit, joissa alkaa ärsyttää ja epäilyttää liian korkealentoiset epäuskottavat tapahtumat. Ja sitten sellaiset dekkarit, joissa niitä aivan kuin katsoo läpi sormien. Joissa murhaaja vaikkapa nyt lavastaa aivan uskomattomia asioita esittääkseen fiksua tai hakeakseen huomiota. En tiedä miksi toisissa asia ärsyttää ja toisissa ei. Jos nyt oikeasti ajatellaan, niin eihän tällainen ole mahdollista. Ei vaan ole. Nämä kirjan lavastukset ja asiat, joita lavastaja teki lavastetuilleen. Mutta en tiedä, en tiedä... Lavastaja, sarjamurhaaja, murhaa ihmisiä ja perheitä ja lavastaa vainajat idylliseksi perhekuvaksi. 

Sarjan viimeinen dekkari paketoi tämän kyllä aivan käsittämättömään kääreeseen. Loppu jää tavallaan lukijalle auki, tavallaan ei. Niinhän siinä sitten kävi, että... 

Äärettömän hyvä kirja, äärettömän hienosti kirjoitettu hienoa kieltä käyttäen. Ja loppu nyt oli sellainen, josta en niin kamalasti nauttinut, vaikka arvasin sen olevan tulossa.

Arttu Tuominen; Vapahtaja

 Vapahtaja on viides osa Poriin sijoittuvaa Delta -sarjaa. Nyt Poria kuohuttaa murhaaja, Vapahtaja, joka saa laitapuolenkulkijat juomaan bensiiniä ja valelemaan sillä itsensä ennen kuin sytyttävät itsensä tuleen. Kirja oli armoton ja piinaava. Tutkinnanjohtaja Susanna Mannerilla on myös oma henkilökohtainen sotansa, sillä hänen poikansa on sotkeutunut pahoin äärimmäisen vaaralliseen rikollisjärjestöön, josta ei pääse eroon. Manner joutuu kiristyksen kohteeksi. Hitsi, yleensä vältän murhaajan arvailua etukäteen, mutta nyt alitajunta yritti syöttää minulle yhtä tekijää. Ja kuinka ollakaan, olin väärässä! 

Arttu Tuominen; Leipuri

 Karmiva ja huippujännä Leipurin tarina, johon sarjan aikaisemmissa osissa on viitattu. Nyt se jatkuu. Poltettuja ruumiita, piparkakkujen tuoksua ja leipomisaiheita runoja kirjoitettuna seiniin. Myös yksi poliisi jotuu Leipurin uhriksi ja aiempien leipuri-murhien tutkinnanjohtaja Janne Rautakorpi pyydetään poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Loppu oli... ällistyttävä. Arttu Tuominen on kyllä aivan huippu-kirjoittaja.

Arttu Tuominen; Häväistyt

 

Ihan huippu-hyvä jatko Delta-sarjaan. Arttu Tuominen se vain osaa. 13-vuotias Laura katoaa koulumatkalla, ja käy ilmi ettei vanhemmilla ole oikeasti hajuakaan, minkälaista kaksoiselämää tyttö on viettänyt. Valitettavasti Lauraa ei löydetä ajoissa. Netissä nuoria vaanii hahmo Peter Pan. Vanhempi konstaapeli Linda Toivonen on syystäkin ahdistunut: Laura oli hänen oman tyttärensä koulutoveri.

Arttu Tuominen; Silmitön

 

Ihan huikeaa menoa ympäristöaktivismin ja merenpohjan saastuttavan ruoppauksen tiimoilta. Merestä löydetään silmättömiä kaloja ja lopulta silmätön miehen ruumis. Onko ympäristömyrkyt saaneet aikaiseksi tämän? Vai kuka kostaa ja kenelle. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi palkataan avustamaan poliisia. Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen puolestaan auttaa Rautakorpea. Ja tiimin kolmas on jo aikaisemmista kirjasarjan osista tutuksi tullut poliisi Liisa Sarasoja. Pidin tästä osasta vielä enemmin kuin edellisestä.

Helmet-haasteessa:11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

KM-haasteessa: 66. Kirjan kirjoittanut on kaimasi.

Arttu Tuominen; Murtumispiste

 Ihan valtavan laaja romaani. Mentiin muukalaislegioonasta liivijengeihin ja Afrikkaan saakka. Mielenterveysongelmista kärsivä Janne Rautakorpi avustaa Porin poliisia Veljeskunta -nimisen liivijengin väkivaltarikoksissa. Erittäin hyvin kirjoitettua dekkaria, ei voi kuin ihmetellä. Mutta väkivaltaakin sitten oli. Tiesin odottaa alun eläinrääkkäyskohtauksia, minua oli varoitettu, ja tällä kertaa päätin silti lukea kirjan. Olivat ne inhottavia, todella. Yleensä jätän kirjan lukematta, jos niissä on eläimiin kohdistuvaa pahoinpitelyä. Muutakin väkivaltaa, silpomista, verta ja suolenpätkää kyllä ja siitä huolimatta hyvä kirja.

Arttu Tuominen; Vaiettu

 Joskus ärsyttää kirjojen ympärille kasaantunut hypetys. Some sekoaa uutukaisista ja kaikki vuoroin kehuvat tuoretta kirjaa. Silloin tekee mieli lykätä kirjan lukemista entisestään. Mutta tosiasia on, että eihän se hypetys turhasta synny. Niin myös Vaiettu kertoo aivan tavattoman kiinnostavan tarinan. Se kertoo suomalaisista ss-miehistä, vaietusta menneisyydestä ja tehdyistä pahoista teoista. 

Vaiettu on Delta-sarjan kolmas osa, jonka voi ihan hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Tässä romaanissa Jari Paloviita, poliisi, ei todellakaan ollut pääosassa vaan 97-vuotias Albert Kangasharju, joka joutuu murhayrityksen kohteeksi vanhainkodissa. 

Kirja on mahtava, en voi tarpeeksi kehua. Kirjan osat joissa kerrottiin 40-luvun tapahtumista, olivat aivan hiuksia nostattavia. Arttu Tuominen on tehnyt uskomattoman hienon työn tuodessaan tapahtunutta historiaa kirjan kansien väliin.

Helmet 2021-haasteessa kohtaan: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä  

Arttu Tuominen; Hyvitys

Hyvitys on toinen osa Delta-sarjaa. Ensimmäinen osa Verivelka oli hyvä. Tämä oli ainakin puolet parempi. Siis sanoisinpa, että huikean hyvä! Ei tosiaan mikään kevyt ja heppoinen, vaan kirjan aiheet ovat raskaita ja aina ajankohtaisia, mutta raskaudestaan huolimatta ei ankeita lukea. Vaikeinta oli lukea Oksmanin perheen koiranhoidon tasoa, siinä perheessä ei juuri eläinten arvostus ja asiallinen kohtelu kukoista. Mutta jos joku nyt pelästyy, että kirjassa on eläinrääkkäyskohtauksia, niin sellaisesta ei ole kyse. Vaan ennemminkin kyseessä on huoli koiran puolesta ja siitä, miten koiria on kohdeltu kun ne ovat tulleet "mielenvikaisiksi" ja käyttäytyvät kuten kirjassa kerrotaan. Toivon, että jatkossa siinäkin oikeus voittaa. Kuuntelin alkupuolen äänikirjasta autoillessa ja kyllä taas nautin lukijankin äänestä suunnattomasti, sopii tälle kirjalle kuin nyrkki silmään. Loppuosan sitten luin e-kirjana, kun ei ollut enää tarvetta autoilla.

Edellisen osan poliisit Paloviita ja Oksman ovat päähenkilöitä tutkinnassa, joka alkaa siitä, kun homojen suosimaan yökerhoon tehdään pommi-isku. Sitten julkaistaan video, jossa Lähettiläs pitää vihapuheen homoja, transvestiitteja ja kaikkia muita uskonnon vastaisesti käyttäytyviä vastaan. Poliisilla on vakava paikka turvatessaan kynttiläkulkuetta. Tapahtuu hyökkäyksiä, pidetään vihapuheita ja jäljet johtavat White Order -nimisen rasistijengin pakeille. Nyt pääosaan nousee  enemmän Oksman, jolla on omat salaisuutensa, niin kotona kuin työelämässä. Paloviidan vastoinkäymiset tuntuvat tapahtuvan enemmän perhe-elämän puolella.

Nautin kirjasta suunnattomasti. Olisikohan tämä nyt sitten ehkä ollut kesän paras dekkari? Ehkä näin juhannusaattona sitä on liian aikaista vielä sanoa.

Arttu Tuominen; Muistilabyrintti

Huraa, ihan huippu-jännittävä dekkari Arttu Tuomiselta. Komisario Janne Rautakorpi on menneisyyden onnettomuudesta toipuva kirjan päähenkilö. Tutkittavaksi tulee viemärikaivosta löytyneen nuoren naisen ruumiin arvoitus. Kaikki liittyy jollain tapaa myös saastuneeseen jokeen, jota terveystarkastaja Jarkko Kokko selvittää. 

Tällaista lisää, ihanan suoraviivaista, helppoa ja sujuvaa kerrontaa.

Vanhassa 2017 -Helmet haasteessa laitan tämän kohtaan: 

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Arttu Tuominen; Verivelka

Arttu Tuomisen Verivelkaa on kehuttu somessa ihan hirveästi. Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Arttu Tuominen ja vasta kolmas kuuntelemani äänikirja, joten en ole ihan varma, miltä olisi tuntenut lukea kirjaa oikeasti. Mielestäni Verivelka oli hyvä, mutta ei älyttömän hyvä tai mahtavan hyvä tai uskomattoman hyvä. Vain hyvä.

En tahtonut kestää kirjassa kuvailtua väkivaltaa, osalta koulukiusaamista ja osalta perheväkivaltakohtauksia. Ehkä lukien ne olisi siedettävämpiä? Mutta kuunneltuna niiden kuvailut tuntuivat kestävän ikuisesti! Poikien tappelua kuvailtiin minuuttikaupalla, tuntui että varmaan monta aukeamaa, jos edessäni olisi ollut kirja. Onko järkevää kirjoittaa aukeamatolkulla sitä, miten kaksi nuorta pahoinpitelee avutonta alkoholistia tai kiduttaa koulutoveriaan? Veri lensi, nenät murtuivat, potkittiin, löytiin, väännettiin. Yök sentään. Ja minä en ihan pienestä väkivallasta dekkareissa hätkähdä. Mutta jospa se kuunneltuna tulee liian hyökkäävänä, kun ei voi itse säädellä vastaanottonopeutta. En yhtään osaa sanoa.

En pitänyt päähenkilöstä, Jari Paloviidasta poliisina. En pitänyt siitä, miten hän menee rajan yli. Haluan dekkaripoliisini ihanteellisina, kirkasotsaisina ja jalustalle nostettuna. Vaikka olisivat juoppoja, tökeröitä, sosiaalisesti kömpelöitä (koska monet kirjoissa ovat) tai mitä tahansa, niin haluan heillä olevan kunniantunto. Mutta pidin Jari Paloviidasta lapsena. Kuten hänen ystävästään Antistakin. Lapsuuskuvailuissa oli lämpöä ja lempeyttä. Lapsuus on ihanaa aikaa.

Yksi asia jäi ihan ihan älyttömän hirveästi painamaan. Kirjan loppupuolella käsitellään traagista tapahtumaketjua mökillä. Pojat Jari ja Antti joutuvat uhkaavaan tilanteeseen rantaan, jossa tapahtuu pahoinpitelyä ja pyssyllä uhkaamista. Siis siten, että nyt tietää ruumiita tulevan. Miksi neljän muun aikuisen seurue jää mökkipihaan (okei – yhtä heistä oli ammuttu haulikolla jalkaan), eivätkä tule auttamaan poikia! Siellä on kolme aikuista, sukulaista, jotka tekevät… mitä? samalla kun kivenheiton päässä käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta ja paikalla on lapsia. Porukka on tietenkin vähän päissään, mutta kunnollisia, sillä ovat tähän asti toppuutelleet muutenkin joukossa riehunutta sukulaismiestään. Mutta kukaan ei tule auttamaan lapsia.


Kirjan lopussa itkin. Olihan se koskettavaa. Nämä tällaiset jutut ovat.

Mielelläni jatkan tätä alkanutta Delta -sarjaa, mutta pitänee tutustua myös Tuomisen aikaisempaan kolmen rikosromaanin tarinaan.