Arttu Tuomisen Verivelkaa on kehuttu somessa ihan hirveästi. Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Arttu Tuominen ja vasta kolmas kuuntelemani äänikirja, joten en ole ihan varma, miltä olisi tuntenut lukea kirjaa oikeasti. Mielestäni Verivelka oli hyvä, mutta ei älyttömän hyvä tai mahtavan hyvä tai uskomattoman hyvä. Vain hyvä.
En tahtonut kestää kirjassa kuvailtua väkivaltaa, osalta koulukiusaamista ja osalta perheväkivaltakohtauksia. Ehkä lukien ne olisi siedettävämpiä? Mutta kuunneltuna niiden kuvailut tuntuivat kestävän ikuisesti! Poikien tappelua kuvailtiin minuuttikaupalla, tuntui että varmaan monta aukeamaa, jos edessäni olisi ollut kirja. Onko järkevää kirjoittaa aukeamatolkulla sitä, miten kaksi nuorta pahoinpitelee avutonta alkoholistia tai kiduttaa koulutoveriaan? Veri lensi, nenät murtuivat, potkittiin, löytiin, väännettiin. Yök sentään. Ja minä en ihan pienestä väkivallasta dekkareissa hätkähdä. Mutta jospa se kuunneltuna tulee liian hyökkäävänä, kun ei voi itse säädellä vastaanottonopeutta. En yhtään osaa sanoa.
En pitänyt päähenkilöstä, Jari Paloviidasta poliisina. En pitänyt siitä, miten hän menee rajan yli. Haluan dekkaripoliisini ihanteellisina, kirkasotsaisina ja jalustalle nostettuna. Vaikka olisivat juoppoja, tökeröitä, sosiaalisesti kömpelöitä (koska monet kirjoissa ovat) tai mitä tahansa, niin haluan heillä olevan kunniantunto. Mutta pidin Jari Paloviidasta lapsena. Kuten hänen ystävästään Antistakin. Lapsuuskuvailuissa oli lämpöä ja lempeyttä. Lapsuus on ihanaa aikaa.
Yksi asia jäi ihan ihan älyttömän hirveästi painamaan. Kirjan loppupuolella käsitellään traagista tapahtumaketjua mökillä. Pojat Jari ja Antti joutuvat uhkaavaan tilanteeseen rantaan, jossa tapahtuu pahoinpitelyä ja pyssyllä uhkaamista. Siis siten, että nyt tietää ruumiita tulevan. Miksi neljän muun aikuisen seurue jää mökkipihaan (okei – yhtä heistä oli ammuttu haulikolla jalkaan), eivätkä tule auttamaan poikia! Siellä on kolme aikuista, sukulaista, jotka tekevät… mitä? samalla kun kivenheiton päässä käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta ja paikalla on lapsia. Porukka on tietenkin vähän päissään, mutta kunnollisia, sillä ovat tähän asti toppuutelleet muutenkin joukossa riehunutta sukulaismiestään. Mutta kukaan ei tule auttamaan lapsia.
Kirjan lopussa itkin. Olihan se koskettavaa. Nämä tällaiset jutut ovat.
Mielelläni jatkan tätä alkanutta Delta -sarjaa, mutta pitänee tutustua myös Tuomisen aikaisempaan kolmen rikosromaanin tarinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti