Sirpa Kähkönen; 36 uurnaa: väärässä olemisen historia

 36 uurnaa: väärässä olemisen historia. Tässäpä niin hämmentävä kirja, Finlandia-voittaja 2023, että en oikein vieläkään tiedä pidinkö kirjasta vai en. Tai mitä mieltä siitä olen. Kirja on ehdottomasti kirjoitettu älyttömän hienosti ja taitavasti. Sirpa Kähkönen on ehkä taitavin suomalais-kirjoittaja, mitä tällä hetkellä on olemassa. Vai kuka olisi parempi? Mutta pidinkö kirjasta? En tiedä, osasta pidin, osasta en.

Sirpa kertoo äitinsä tarinan, äitinsä vaikeasta lapsuudesta, oman tarinansa omasta vaikeasta lapsuudesta ja sukupolvien perinnöstä. Taiteellisella tajunnanvirtamaisella otteella. Ja isoisä Lauri Tuomesta, joka oli kommunisti ja joutui jo nuorena miehenä Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Niin monta tuhottua elämää ei voi olla jättämättä jälkiä. Tämä on kyllä hyvin, hyvin eriskummallinen kirja. Mutta lukekaa, hyvät ihmiset, ja ajatelkaa itse!

Helmet-haasteessa: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 

Sirpa Kähkönen; Vihreä sali

 Tämäkin vielä jatkaa Kuopio-sarjaa, mutta nyt 60-luvulla ollaan ihan toisenlaisessa maailmassa. En oikein muistanut näitä henkilöitä, olivatko jo osallisina aikaisemmissa romaaneissa? Irene, Leo, Jaakko... no, vanhat tutut Anna ja Lassi Tuomi esiintyivät tässäkin romaanissa pienessä sivuosassa.

Kirjassa melkein kaikilla oli paha olla. Oli mielen sairautta ja epäsosiaalista käytöstä. Paljon surua ja olisinkin halunnut tietää vielä enemmin, mistä se kaikki kumpusi. Kirjan tarina oli vaatimaton eikä missään nimessä parasta Kähköstä, mutta kirjoitettu kieli oli taas aivan napakymppiä. Kyllä taisi jossain kohtaa taas itku päästä. Voimaannuttava itku kaikesta siitä haikean kauniista kuvailusta. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä Leo teki. Leon kohtalo ja koko nuori elämä oli surullinen. Kaksi muuta päähenkilöä olivat Irene ja Jaakko. Irene työskenteli kukkakaupassa lähettinä, mutta kärsi kotioloissa mielisairaan äitinsä kourissa. Jaakko taas oli maailmanpelastaja, Ireneen ihastunut ja Leosta huolta kantava kirjan ainoa "järjen ääni". 

Helmet-haasteessa kohtaan: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana

 

Sirpa Kähkönen; Muistoruoho

Kähkönen teki sen taas. Olen ihan sanaton. Aivan alkuun kirja lähti hitaanpuoleisesti matkaan, meni aikaa ennen kuin muistin hahmot (kaikkia en edes muistanut) ja sain kiinni tästä taikuudesta, mutta sitten se lähtikin niin, että jalat meni alta. Puoli kirjaa luin itkemättä kertaakaan. Sitten kyynelehdin siellä täällä vähän väliä ja jarruttelin lukemista, sillä aina ei ole oikea aika itkeä. Sitä pitää saada olla yksin ja maistella ja olla muiden asioiden ulkopuolella.

Muistoruohon kieli on taas niin kaunista, että ei mitään rajaa. Miten kukaan voi kirjoittaa näin? Eikä pelkästään kaunista, vaan myös oivaltavaa ja hauskaa. Ihailen sitä, miten Anna rupesi tökistäytymään tai miten itku voi tirsuta. Ja sitten kiehtova termi pullapitkosta: Kuopiosta kotoisin oleva Lassi käytti siitä sanaa leetta, Kaavilta kotoisin oleva Anna sanoi eltta! Pariskunta vinoili toisilleen näiden sanojen takia. Rakastan tällaisia sanoja. Tunnistan kummankin sanan, mutta en ole koskaan käyttänyt niitä. Mielestäni niillä on hieman koominen vanhanaikainen leima. Eltta ja leetta, voi hyvänen aika sentään!

Ja sitten sydän heitti voltin, kun Hilla kuvaili Partasen lelu- ja muovikauppaa. Muistan itse tuon kaupan. Se oli tämän universumin, mahdollisesti myös muiden universumeiden, paras kauppa koskaan. Mitä sieltä saikaan! Simpukkarasioita, kumilutkuisia krokotiileja, avaimenperä-luurankoja, hajukumeja, maailman parhaita nalleja... Vietimme aina kesät Kuopiossa jo 70-luvun puolesta välistä alkaen ja ainakin 80-luvulla kaupunkireissulla kävin pienine taskurahoineni Partasella ostamassa lelun muutaman kerran kesässä.

Muistoruohossa sodan satuttamat aikuiset; Anna, Siiri, Ida ja Helvi, ja näitä seuraavat lapset elävät kesää vuonna 1972. Muistoissa palataan Laatokan rannoille ja Sortavalaan, tai eletään tätä päivää Kuopiossa ja Pioneerileireillä. Elämä itsessään on kipeää ja kaunista. 

En ollut tiennyt tuollaisista lasten pioneerileireistä mitään. Enkä kyllä mistään muustakaan tällaisesta vasemmistolaisesta ja kommunistielämästä. Piti ottaa selvää googlella. Mielenkiintoinen seikka: 1970-luvulla pelkkä vilkaisu vihreään pioneeripaitaan paljasti, kumpaan leiriin sen kantaja kuului. Jos paita oli trikoota ja siinä oli yksi tasku, lapsen vanhemmat olivat maltillisia kommunisteja; jos paita oli kankainen ja kaksitaskuinen, lapsukainen oli todennäköisesti äärikommunistikodista.

Olipas upea kirja! Ihan vähän ajattelin, pitäisikö lukea koko sarja uudestaan alusta alkaen, jotta muistaisin paremmin nämä henkilöt... mutta olen aina ollut vähän sitä mieltä, että parhaita ei voi lukea kuin kerran. Jotta voin haalia sitä muistikuvaa, joka minulla niistä on, enkä mene pilaamaan sitä... ja toisaalta; ovathan nämä rankkoja, tunteet ovat kovilla lukiessa. Asiaa pitää nyt punnita tarkkaan.

Sirpa Kähkönen; Tankkien kesä

Ja sitten asiaan. Ihana ihana Sirpa Kähkönen. Kuopio-sarjassa ollaan päästy jo kauas sota-ajasta (vuoteen 1968), mutta edelleen sodan muistot elävät kirkkaina ja ahdistavina monien ihmisten pään sisässä. Tämä kirja herätti kauheasti tunteita, mielenkiintoa ja janoa saada tietää lisää. Olen pikkuisen liian nuori tietääkseni mitään Biafran nälänhädästä tai Neuvostoliiton tankkien hyökkäämisestä Prahaan. Mielenkiintoista oli, miten kovasti ne vaikuttivat kuopiolaisystäviemme arkeen. Oliko Neuvostoliiton pelko niin kova, miten ihmeessä Prahan valloitus vaikutti noin paljon ihmisiin täällä Suomessa!? Tästä olisi kiva kuulla aikalaisten kokemuksia. Aivan kiehtovaa, en olisi uskonut! Kirjassa esiintyy edelleen Anna ja Lassi Tuomi, Hilla-lapsenlasi, Hilda, Juho Tiihonen… nämä niin tutuiksi tulleet ystävät vuosien takaa. Ihan kaikkia en muistanut hyvin. Kirjan lopusta löytyi sitten se henkilöluettelokin.

Voi herttinen sentään, mikä taideteos taas maalattu näille sivuille. Vieläkin jaksan eläytyä tähän, vaikka nyt olen vähän eri tavoin herkistynyt kuin aikaisemmissa sarjan kirjoissa. Tankkien kesässä aika on lähes pysähtynyt, se valuu eteenpäin minuutti minuutilta verkalleen, rauhaisasti.

Kirjassa ei ole yhtä pääkertojaa, vaan päähenkilö-kertoja vaihtuu luku luvulta. Ja oman taianomaisen, aivan kylmiä väreitä ja kyyneleitä nostattavan lisän tuo se, että muutamalla luvulla on hieman erilainen kertoja: yhdessä se on Valkeisenpuro, toisessa tankki, kolmannessa purkutuomion saanut talo, jonka seinän tapetteja on ajan kuluessa useat kädet hyväilleet ja lattialankkuja monet jalat polkeneet. Voi Kuopio! Voi lehtikuuset!

Sirpa Kähkönen; Graniittimies

Luin Graniittimiehen jo heinäkuussa lomalukemisina, mutta nyt edelleen puran osittain kesäistä satoa ja tämä ihan unohtuikin sieltä välistä. En kyllä ymmärrä miksi, vuoden vaikuttavin kirja sentään…

Graniittimies oli ihan huikea. Ei mikään hyvän olon kirja, ei kevyt eikä leppoisa. Graniittimies oli rankka ja ahdistava kuvaus niistä suomalaisista, jotka lähtivät 20-luvulla Venäjälle Petrogradiin (sittemmin Neuvostoliitto ja Leningrad) etsimään utopiaa tuntien vain aatteellista tunteenpaloa. Kirja kertoo Iljasta, Klarasta ja Lavrista. Kaikki jo Kuopio-sarjasta tuttua Tuomen sukua. Tärkein päähenkilö on kuitenkin Klara.

Kyllä maailma on hullu sirkus.Tätä lukiessa tekisi mieli vain puistella päätään ja hengittää syvään. 

Kirja päättyy vuoteen 1935, jolloin yksi jää kertomaan tarinaa.

Mielestäni tämä on kirja, joka on pakko sekä kirjoittaa ja että lukea, jotta mikään ei unohtuisi.Sirpa Kähkönen on ihan velho.

Sirpa Kähkönen; Hietakehto

Kähkösen Kuopio –sarja on niin vienyt sydämeni, että ei mitään rajaa. En osaa sanoin kuvailla, enkä tarpeeksi ihailla näitä kirjoja, jotka mielestäni vielä paranee yksi toisensa jälkeen. Joskin mietin nyt sitäkin, että kuinkakohan pitkään tätä sarjaa on enää syytä elätellä. Paljon jää auki langanpäitä, joita ei edes yritetä solmia yhteen.

Jo Neidonkenkää lukiessani totesin itkeväni vähän siellä sun täällä. Ja nyt taas sama. Kähkösen kieli on niin kaunista runoa, niin täydellistä sielun harmoniaa ja osuvia ilmaisuja, että en voi kuin ihmetellä. Muistaakseni ensimmäisen kerran aloin niiskuttaa sivulla 26. Että sitä rataa. Voi tätä taikaa ja tunnelmaa!

Neidonkengästä näin jälkikäteen muuten yksi pieni huomio: sana lounas ei ollut vielä tullut Suomeen Neidonkengän (1942) aikaan, vaikka sitä käytettiin kerran kirjassa. Miehet saattoivat tulla töistä kotiin aamiaiselle, ei lounaalle. Lounasta alettiin käyttää vasta sotien jälkeen ja silloinkin sittenkin kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin sana tuli Kuopioon. Ja muutamia muita totuudenvastaisia seikkoja sieltä löysivät ne, jotka oikeasti asuivat Kuopiossa sota-aikana. Mutta näille nyt ei voi minkään. Minua ne eivät haittaa, en olisi asioista edes tiennyt ilman tarkkasilmäisiä omia vanhuksiani, jotka asuivat Kuopiota kirjan aikaan.

Hietakehto olisi ruokalajina jotain ihan parasta, mitä voi syödä. Sanoisin, että kermatoffeeta. Oikein voisen kiiltävää ja niin sitkeää, että se liimaa hampaat kymmeneksi minuutiksi kiinni, kuten toffee parhaimmillaan tekee.