Kähkösen Kuopio –sarja on niin vienyt sydämeni, että ei
mitään rajaa. En osaa sanoin kuvailla, enkä tarpeeksi ihailla näitä kirjoja,
jotka mielestäni vielä paranee yksi toisensa jälkeen. Joskin mietin nyt
sitäkin, että kuinkakohan pitkään tätä sarjaa on enää syytä elätellä. Paljon
jää auki langanpäitä, joita ei edes yritetä solmia yhteen.
Jo Neidonkenkää lukiessani totesin itkeväni vähän siellä
sun täällä. Ja nyt taas sama. Kähkösen kieli on niin kaunista runoa, niin
täydellistä sielun harmoniaa ja osuvia ilmaisuja, että en voi kuin ihmetellä.
Muistaakseni ensimmäisen kerran aloin niiskuttaa sivulla 26. Että sitä rataa.
Voi tätä taikaa ja tunnelmaa!
Neidonkengästä näin jälkikäteen muuten yksi pieni huomio:
sana lounas ei ollut vielä tullut Suomeen Neidonkengän (1942) aikaan, vaikka sitä
käytettiin kerran kirjassa. Miehet saattoivat tulla töistä kotiin aamiaiselle,
ei lounaalle. Lounasta alettiin käyttää vasta sotien jälkeen ja silloinkin
sittenkin kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin sana tuli Kuopioon. Ja
muutamia muita totuudenvastaisia seikkoja sieltä löysivät ne, jotka oikeasti asuivat
Kuopiossa sota-aikana. Mutta näille nyt ei voi minkään. Minua ne eivät haittaa,
en olisi asioista edes tiennyt ilman tarkkasilmäisiä omia vanhuksiani, jotka asuivat Kuopiota kirjan aikaan.
Hietakehto olisi ruokalajina jotain ihan parasta, mitä voi syödä. Sanoisin, että kermatoffeeta. Oikein voisen kiiltävää ja niin sitkeää, että se liimaa hampaat kymmeneksi minuutiksi kiinni, kuten toffee parhaimmillaan tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti