Heidi Köngäs; Siivet kantapäissä

 Siivet kantapäissä kertoo Radioteatterissa työskennelleen Marja Rankkalan (1918 - 2002) tarinan. Marja valitsee elämältään uran ja miesseikkailut, ei perhettä, lasta ja aviomiestä. Miesseikkailut eivät kuitenkaan ole kovin onnellisia. Epäsuhtainen rakastuminen kirjan Janus-hahmoon, joksi Olavi Paavolaista siinä nimitetään, on hyvin epätyydyttävä. Köngäs on hyvä kirjoittaja, teksti vaivatonta lukea. Minulle Olavi Paavolainen oli kirjan tärkeintä antia. Olen ollut huvittuneen kiinnostunut Olavi Paavolaisesta aina sen jälkeen, kun luin joskus muinoin Helvi Hämäläisen romaanin Säädyllinen murhenäytelmä. Hyvät ihmiset, lukekaa se, jos ette mitään muuta.

Heidi Köngäs; Hertta

Olen tähän asti pitänyt älyttömästi Heidi Köngäksen romaaneista, joista Dora Dora oli ehdottomasti paras. Vieläkin se nostattaa kylmät väreet iholle. Mutta Herttaa en kyennyt lukemaan. Tämä jäi kesken. Niin olisin halunnut pitää Hertasta!
Se alkoi jo alusta, kun totesin että tämä on kirjoitettu minä-muodossa. Hertta vaan oli minusta epämiellyttävä ihminen. Tai romaanin ote liian rakkausromaanimainen. Romanttiset tarinat eivät ole suosikkejani, mutta pystyn lukemaan niitä, kun kyseessä on joku Nora Robertsin tyyppinen höttökirjailija, jonka ei ole tarkoituskaan kirjoittaa muuta kuin romantiikkaa. Roberts ei kirjoita historian kipeistä kohdista, aatteista, sodista, traagisista sukukohtaloista... Hertta oli sellainen, mutta rakkaushömpällä sotkettu.
Ja aate, hmph. Kun en tykkää mistään aatteista mihinkään suuntaan. Hertallakin olisi ollut paljon helpompaa, jos ei olisi ollut niin aatteellinen. Olisi jäänyt poika kuolematta, vankilat käymättä ja moni suru surematta. Hemmetin Hertta.
En tiennyt Hertta Kuusisesta oikeastaan mitään, en ollut aikaisemmin edes googlettanut häntä. Tämä nyt ei ole minun aihe eikä minun kirja.

Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Hyväntekijä oli minusta Köngäksen välikirja. Luin ensin tuon edellisen postauksen Jokin sinusta -romaanin ja tämän Hyväntekijän vasta paljon myöhemmin. En millään olisi voinut kuvitella, että nämä ovat kirjoitettu päinvastaisessa järjestyksessä. Kummassakin esiintyy yksi sama pieni thing, joka jäi kilkuttelemaan epäsointista kelloaan päähäni: kummankin tarinassa esiintyy esiintyy lapsi, joka "oppii jo varhain tekemään itselle ruokaa sotkemalla talkkunajauhoja ja hilloa tai mustikkaa ja sokeria". Minusta olisi riittänyt, että tämä esitetään vain toisessa romaanissa. Toistoja ei voi välttää, mutta jokin tekee tästä toistosta alleviivaavaa. Sen täytyy olla kirjailijan itsensä lapsuusmuisto, miksi se muuten olisi näin tärkeä, että pitää kirjoittaa kahteen perättäiseen kirjaan. Ja aina kun romaanin sivuilla puhuu kirjailija, niin  jotenkin se vain... paljastaa liikaa. Soisin romaanin sivuilla puhuvan vain kyseisten romaanihenkilöiden.
Hyväntekijän hahmot eivät olleet ihan luontevia, mutta Alman äiti oli aivan mainio. Tykkään vanhuksista ja höperöistä erikoisesti. Niistä jaksaisi lukea vaikka kuinkta. Rakkaustarinoita ei niinkään.

Heidi Köngäs; Jokin sinusta

Jokin sinusta oli aivan loppua lukuunottamatta kiehtova paketti lapsuusmuistoja, 60-luvun ajankuvaa ja elämänmenoa, äitiyttä, isyyttä, Ruotsiin muuttoa ja mustikka-talkkunahyvettä. Margan lapsuudessa on suuri salaisuus, johon liittyy Äiti ja Soili. Vanhempana Marga kaivelee lapsuutensa salaisuudet auki ja jostain syystä silloin kirja vähän lässähtää. Vaan on Köngäs aivan mestari kirjoittamaan kaunista tekstiä, tätä on niin ilo lukea. Ihan pikku-pikku-hippuisen rakenteessa oli jotain rikkonaista.

Heidi Köngäs; Dora, Dora

Olen ajatellut, etten lue enää yhtään natsi-, holokausti- tai juutalaiskirjoja. Se on vähän sama kuin elokuvan Schindlerin lista kanssa; sen pystyy katsomaan vain kerran. Natsijulmuuksista on kirjoitettu ja kuvattu niin paljon. Se on jotenkin liian hirveää ollakseen totta, mikään inhimillinen ihmisen käsityskyky ei riitä venymään sellaisiin mittakaavoihin, joihin juutalaistuhot menevät.

Hyvä että luin Dora, Doran. Mikä kirja! Lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja!

Heidi Köngäs on ihastuttanut minut jo Luvatulla ja Vieraalla miehellä, mutta ne ovat aivan alkusoittoa Dora, Doran rinnalla. Tämä kirja meni luuytimeen ja hampaanjuuriin. Kirjoitettu kieli oli kuin veitsenterävää myrkkyä ja osin tummanpehmeää taikaa.

Hitlerin lähipiiriin kuuluva pääarkkitehti Speer matkustaa Suomen Lappiin Saksan miehittämille alueille. Kylmässä autossa ajetaan 500 kilometriä lumisia maanteitä joulukuisessa pakkasessa. Aurinko nousee vain seitsemäksi minuutiksi horisontin ylle. Arvokkaat nikkelikaivokset pitää tarkistaa ja turvata. Suomen kansa pokkuroi, sotavangit lakaisevat pakkasessa teitä puhtaaksi. Ja matkaseurueen jalkoja palelelee. Mukaan on lähtenyt Speerin sihteeri Annemarie, kaksi viihdetaiteilijaa; taikuri muhvista tehty turkishattu päässään ja viulisti, jonka soitto saa sielun itkemään.  Ja tulkiksi suomalainen nuorukainen. Seurue on täysin absurdi, se on aivan kuin sota itse: mieletön, järjetön ja epäinhimillinen. Kärsimys on mieletöntä! Sen näkeminen kauhistuttaa. Mutta onneksi ravintolassa voi tilata poronkäristystä, leipäjuustoa lakkahillolla ja liköörit ja konjakit. Oikeaa kahviakin on, saksalaisille. Ja suklaata. Suomalaisia ei päästetä sisään. On joulu. On juhlan aika. Talvi ja pakkanen. Kaiken yllä merkillinen Lapin taika.

Kirsikkana kakun päällä googletin Albert Speerin luettuani kirjan. Ei ennen kirjaa, ei ennen (tämä vinkki kannattaa laittaa korvan taa). Olen vielä vähän mykistynyt, niin suuren vaikutuksen kirja teki.

Heidi Köngäs; Vieras mies

Heidi Köngäs oli minulle viime vuonna ihan uusi tuttavuus, kun luin silloin Luvatun. Nyt jatkoi Vieraalla miehellä ja tykkäsin tästä melkein yhtä paljon, kuin Luvatusta. Jotkut asiat olivat tässä paremmin ja jotkut huonommin. Rampa Iiris harjoittaa valokuvaajan ammattia sodanjälkeisessä Suomessa ja saa apumieheksensä nuoren Vasaman. Näiden kahden rujon ihmisen välille syntyy ihmeellinen side. Iiriksen koko elämää on varjostanut epämuodostunut jalka, Vasama taas on sodan rujouttama. Ja kummallakin on vielä omat lapsuusajan traumat.

Vieraassa miehessä pidin eniten siitä, miten Iiriksessä herää ihan uusi luovuuden pakko. Hän alkaa kuvata särkyneitä ihmismieliä, rujoutta, vammaisuutta ja kaikkea sellaista, mikä on valokuvista piilotettu. Olisin halunnut lukea tämän oikeastaan luomistarinana ja selviytymistarinana. Iiriksen varalle olisi voinut kehitellä juonen siitä, miten hän tekee ammatillisen läpimurron. Oikeastaan odottelin sitä vähän.

Vasama sen sijaan ei saanut minun sympatiapisteitäni. Tuo nuori mies puhui rumasti ja halveksivasti kaikista elämänsä naisista. Oli ilkeä, vastenmielinen ja paha. Toivoin todella, että ainakin Iiris olisi turvassa Vasamalta. Ja kuinka sitten kävikään… 

Ajankuvaus oli tässä ihanaa, joskin aika pienimuotoista. Sota-ajasta on kirjoitettu vaikka kuinka ja ne ovat aina yhtä kiehtovia. Sota-ajan jälkeisestä ajasta taas paljon vähemmin. Siksi tähän jäi oikeastaan vähän nälkä, lukisin mielelläni lisää siitä, miten tuosta suosta noustiin.

Heidi Köngäs; Luvattu

Luvattu oli mukaansatempaava pikkutarina. Maijan kohtalo pistää ajattelemaan ja mikä parasta; se ei ole se ihan tavallinen tarina. Ei ainakaan sellainen tavallinen, joita me olemme tottuneet lukemaan ja jota voisi kirjaa aloittaessa arvailla.

Maijan naimapuuhat eivät mene ihan niin kuin Strömsössä. Ne menevät kamalalla tavalla pieleen. Olin jokaisella solullani ja myötätunnollani mukana Maijan kohtalossa. Kirjan ainoa vika oli se, että tämä oli niin lyhyt, olisin lukenut vielä paljon pitempäänkin.

Näitä historiallisia naistarinoita Suomen mennävuosista tulee aina silloin tällöin vastaan. Ne ovat melkein kaikki hyviä ja kiehtovia, mutta kovin usein niissä paneudutaan talollisten elämään, talon tyttären naimakauppaan tai kiellettyynkin rakkauteen. Harvemmin päähenkilö on pikkuinen piika. Siitä plussaa. Ja siitä, että tämä ei ollut ihan sitä pelkkää romantiikkaa ja rakkautta, vaikka takakansitekstin ja kaikkien mainoslauseiden perusteella niin voisi kuvitella.

Heidi Köngäksen kieli on kaunista, tätä haluan lukea lisää. Kirjan kansi on hyvä!