Jussi Adler-Olsen; Uhri 2117

 Uhri 2117 on jo kahdeksas osa osasto Q:n tutkimuksia. Mielestäni tämä oli sarjan vähiten kiinnostava osa, sillä kirja käsitteli kaikkea sellaista, jota pidän mahdollisimman vastenmielisenä ja epämielenkiintoisena: pakolaisia ja Lähi-Itää. Kyllä vaan kunnon skandi-dekkarit kertovat skandinaaveista =). Mutta toki taitavasti kirjoitettuna tarina oli ihan mukiinmenevä. Kirjassa avattiin nyt tuon salaperäisen Assadin henkilöä vähän enemmin ja se oli ihan kiva. Olen aina pitänyt Assadista, joskin nyt kun osa salaisuuksista paljastettiin, hahmo saattoi hieman lässähtää. Mutta ei paljoa, ei paljoa.

Helmet-haaste: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

KM-haaste: 70. Kirjan nimessä on numero.

Jussi Adler-Olsen; Selfiet

Jussi Adler-Olsen paransi vähän otettaan tähän osasto Q –sarjan 7. osaan. Nimittäin nyt ei ollut määrättömäsi alaluokan vitsailua, ainakin pahimmista kamelinpieruvitseistä oli päästy eroon. Ylilyöntejä on mielestäni edelleen Rosen pahat mielenterveysongelmat. Mietin, voiko ihminen, jolla on on noin paha skitsofrenia, olla oikeasti poliisi. Voiko suorittaa poliisikoulua hyväksyttävästi läpi, jos tulee eri päivinä eri ihmisenä töihin. Kun kuvittelee olevansa milloin Rose, milloin Vicky tai joku muu sisarus. Ja tämän kohtauksen laukaisee mitä ilmeisimmin se, että pomo pyytää tekemään jonkun työtehtävän. Töissähän kuitenkin kuuluu tehdä jotain tehtäviä. Vähän epäuskottavaa. Tässä kirjassa Rose oli vajonnut psykoosiin.

Jäljelle jäänyt osa Q-ryhmästä tutkii murhaa menneisyydestä ja murhaa nykypäivästä.

Kolme nuorta tyhjäpäistä bimboa yrittää huijata sosiaalitoimistoa ja saada vähän lomarahaa, etuuksia, asumistukia… mutta ei tietenkään tehdä mitään töitä. Sosiaalitoimiston työntekijä saa tarpeekseen. Olisiko niin suuri menetys maailmalle, jos tällainen heitukka jäisi auton alle? Hemmetti, maailmahan kiittäisi. Ja veronmaksajat. Oikein mainio tarina.

Jussi Adler-Olsen; Vartija

Edellistä Adler-Olsenia lukiessa ilmoitin, että alan olla kyllästynyt tähän vaivaannuttavaan huumoriin, joka puskee kirja kirjalta enemmin pinnalle näissä osasto Q-aiheisissa dekkareissa. No, kyllä se on edelleen minusta hyvin vastenmielistä, mutta aion lukea vastedeskin kaikki sarjan kirjat. Itse rikostarinan juoni näissä on aina erinomainen. Niin tässäkin.
Tämän kirjan ensimmäinen murhattu on Alberte, jonka tapausta tavallinen järjestyspoliisi yrittää selvittää ja juuri ennen eläkkeelle jäämistään hän soittaa Carl Morkille toivoen, että tämä jatkaisi tutkimusta. Carl Mork ei ota aluksi innostuakseen. Mutta pian koko osasto Q on jutun pauloissa. Jäljet johtavat uskonnollisen hippikultin juurille. Kultin johtaja on tehnyt todella taitavan katoamistempun.
Mutta miksi, oi miksi, kirjaan pitää tunkea sitä näennäistä vitsikkyyttä. Yksikään vitsi tai muka-hauska lauseenparsi ei naurattanut, päinvastoin; aiheutti suunnatonta myötähäpeää, noloutta ja kyllästymistä. Vähän niin kuin lasten kakka-huumori. Ei jatkoon.

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Kyllä nyt pikkuhiljaa taitaa olla minun Adler-Olsen -mittani täynnä. Tai ainakin melkein olisi, mutta olen vähän koukussa aina näihin tarinoihin, joissa päähenkilöidenkin oma elämä etenee omia kiemuraisia teitään.
Osasto Q:n murharyhmä etsivä Carl Mørck on niin omituinen hahmo, ettei kyllä mitään rajaa. En pidä tavasta, millä hänen kuvaillaan ajattelevan kollegoitaan. Carl nimittää näitä tolloiksi ja haukkuu päin naamaa. Kirjailija kirjoittaa ne huumorilla, kuin lukijan pitäisi naurahtaa tollolle ja tohelolle poliisikollegalle. Vaikka oikeasti kyseisen kollegat eivät olisi edes olleet mitenkään tolloja, epäystävällisiä tai toheloineet mitään. Tekstissä on olevinaan muka hullunhauskoja sanailuja. Ensimmäisten kirjojen aikana tämä ei ollut vielä näin selvää, vaan rivien välistä luettavaa vaivihkaista huumoria. Nyt se on mennyt rajan yli.
Poika varjoista on Marco, joka on laiton maahanmuuttaja ja rikollisjärjestön jäsen. Marco ei kuitenkaan halua jatkaa rikollista elämää, vaan haluaa opiskella ja hypätä kaidalle polulle. Pian hänellä on perässään lukuisia tappajia. Jotenkin kaikki liittyy Afrikan pygmi-alueille suunnattuun kehitysapuun, joka ei ole koskaan mennyt perille.
Luin kirjaa mahdottoman hitaasti. Marcon kurja elämä tuntui välillä niin ahdistavaltakin, että piti lukea toista kirjaa samaan aikaan.

Jussi Adler-Olsen; Tapaus 64

Carl Mørckin johtama osasto Q saa tutkittavakseen vanhan tapauksen, jonka jäljet johtavat äärioikeistolaiseen puolueeseen. Kymmeniä vuosia sitten katosi useita ihmisiä, joilla tuntuu olevan osittain jotain tekemistä keskenään ja tämän puolueen kanssa. Menneisyydessä on harjoitettu epäkelvon aineksen pakkosterilisaatiota, holtittomasti käyttäytyvien nuorten tyttöjen pakkoabortteja ja näiden sulkemista laitoksiin.

Nete Hermanson on yksi tällainen tapaus.

Neten elämä on kuvattu mielenkiintoisella tavalla traagiseksi ja monen yhteensattuman kautta melkein katastrofiksi. Miten näin onkaan saattanut tapahtua…

Vähän ihmeellinen kirja taas. Hyvä kyllä, erittäin jännittävä ja koukuttava trilleri. Osasto Q:n dynamiikka on sen sijaan jostain ihan toiselta planeetalta. Onhan tämä varmasti kieli poskessa kirjoitettua, onhan? Ei näin epäaitoja käyttäytymismalleja voisi oikeasti tapahtua. Melkein yhtä absurdia, kuin  Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi –romaanissa. Yhtä artopaasilinnamaista meininkiä. En ihan varauksettomasti pidä siitä romaanissa, jonka oletan olevan asiallinen dekkari. Niin ja ne ripulikohtauskuvaukset nyt ei myöskään oikein istu. Minun romaanihenkilöni eivät käy vessassa, paitsi korkeintaan etsimässä peilikaapista paljon paljastavia huumelääkkeitä, hammasharjoja, pestyä verta tai löytämässä kylpyammeista ranteensa auki viiltäneitä vainajia.

Mutta trillerinä niin hyvä, että ehdottomasti nautin tämän lukemisesta.

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Nyt oli ihan toista sarjaa, kuin edellinen yrittämäni Adler-Olsen. Aivan laatutavaraa, joskin en aina ymmärrä päähenkilöiden tutkijoiden ratkaisuja. Jotain vähän outoa heidän persoonissaan, ajattelussaan ja tavassaan toimia =). Tässä kirjassa ei ehkä ollut niin paljon rivien väliin kätkettyä huumoria, kuin jossain Adler-Olseneissa, vaan eipä aina tarvitse ollakaan. Tai sitten se, mikä yritti olla huumoria, oli niin osoittelevaa, ettei siihen oikein pystynyt suhtautumaan mitenkään. Viittaan tällä erään avustajan skitsofreeniseen henkilöllisyyteen...
No mutta tässä kaksi jehovantodistaja-poikaa kidnapataan eikä heillä ole muuta mahdollisuutta hakea apua, kuin kirjoittaa pulloposti. Joka löytyy sitten 20 vuoden kuluttua. Tarinassa kulkee myös hyytävä sadisti mies/alistuva vaimo -teema, yök sentään. Sanoisin, että tämä tarina menee sinne ihan Adler-Olsenin asteikon yläpäähän. Mahdottomasti tykkäsin.

Jussi Adler-Olsen; ...ja hän kiitti jumalia

Pitkästä aikaa kirja, joka jäi kesken. Mutta kyllä minä yritin, aina sivulle 230 saakka. Kirjassa olisi ollut 745 sivua.

En tiedä miten Jussi Adler-Olsenin toinen romaani saattoi olla näin tuskastuttava, olihan ensimmäinenkin (Aakkostalo) ihan luettava ja jälkimmäiset (Vanki, Metsästäjät) sitäkin enemmin. Adler-Olsenilta on ilmestynyt vielä kaksi uudempaa kirjaa, mutta en nyt ole ihan ensimmäisenä tarttumassa niihin tämän …ja hän kiitti jumalia jälkeen.

Kirjan päähenkilö on Nicky, joka on syntynyt ja elää Amsterdamin slummissa punaisten lyhtyjen alueella. Nickyn perhe on ku-vot-ta-va. Siis yököttävä. Kaksi nuorempaa pikkusiskoa (16 – 20 v) käyttävät huumeita, huoraavat kaduilla, myyvät huumeita, ovat raskaana ja juopon isän hyväksikäyttämiä. Vain Nicky on ilmeisesti säästynyt tältä. Naapurusto on täynnä sekarotuista trash-luokkaa. Nickyn äiti on indonesialainen. Joten tähän sekoitetaan iloisesti myös Indonesian alkuasukkaiden taikauskoisia satuja. Nickyn juoppo isä puhuu vain nyrkeillään, parittajat kadulla hakkaavat ja lyövät. Yök hyi saatana. Kun juoppo isä hakkaa äidin kuoliaaksi, se on ihan normaalia. Romaanin perheessä ei ole mitään hyvää, ei mitään. Jos joskus kuvittelenkin, että ihmiskunnalla on vielä toivoa, niin tämän romaanin ansiosta mokomat harhaluulot kyllä karisevat.

Toisaalla Peter de Boer, suuryrityksen johtaja, ottaa kolme työharjoittelijaa, joista Nicky on yksi. Aivan käsittämättömiä ratkaisuja, sekavaa kerrontaa, epäuskottavia käänteitä. Tässä kirjassa ei ollut juuri mitään, mitä olisin voinut sietää. Onkohan kukaan oikeasti lukenut tätä kirjaa… Oi tuskaa.

Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät

En pitänyt Metsästäjistä läheskään yhtä paljon, kuin Adler-Olsenin aiemmasta ryhmä Q:n tutkimuksesta Vangista. Metsästäjissä oli kapeakatseisesti luotu rikas kultalusikka suussaan syntynyt jengi, jonka pahuutta oli vaikea kuvitella. Porukka aloitti pahat tekonsa jo kouluaikoina ja tämä jatkui aikuiselämään asti. Jotenkin kliseistä. Pitääkö rikkaiden penskojen olla väistämättä aina pahoja ja väkivaltaisia... metsästäjiä. No metsästys oli ainakin astetta vakavampaa metsästystä, hyvinkin inhottavaa sellaista.
Rikoskomisario Carl Mørck oli oma itsensä ja ihana avustaja Assad, mutta mitään uutta heidän luonteestaan ei käynyt ilmi, ei kehitystä, ei salaisuuksia. Kaksikko sai avustajakseen Rosen, joka ei ollut kelvannut mihinkään muuhun yksikköön. Jotain huumoria tässä sentään oli, mutta ei edes puolta prosenttia siitä, mitä ensimmäisessä kirjassa.
Näin eilen kirjastossa tämän sarjan neljännen kirjan, mutta valitettavasti kolmas loistaa poissaolollaan, joten jäi sitten se neljäskin poimimatta.

Jussi Adler-Olsen; Aakkostalo

Brittilentäjät tekevät pakkolaskun Saksan maaperälle ja pakenevat henkensä edestä takaa-ajajia. Paikalle sattuu sopivasti juna, joka kuljettaa sotatrauman vahingoittamia ss-upseereita mielisairaalaan. Bryanin ja Jamesin on sulauduttava joukkoon tekosairaina. James ymmärtää sentään saksaa, mutta Bryan ei sanaakaan.

Tästä alkaa kaksikon hurja selviytymistarina vihollismaassa ja sen mielisairaalassa. Kun olin lukenut ensimmäiset 200 sivua järkyttävää mielisairaankohtelua ja väkivaltaa, alkoi tuntua siltä, että eihän tästä mitään tule. Jatkuvasti veri lentää ja iskuja ja lyöntejä tulee sieltä sun täältä. Kuinka paljon ihmistä voi lyödä, ennen kuin henki lähtee? Kuinka monta kertaa voi kallo kolahtaa betonilattiaan ilman että vieläkään kuolee. Aina mennään tajuttomaksi ja kylkiluita menee poikki. Miten tuollaisissa oloissa kukaan pysyy hengissä! Sähköshokkeja, verensiirtoja, likaisia tatuointineuloja, pillereitä, joilla potilas saadaan vihannekseksi, jäätävää pakkasta, huonoa ruokaa ja jälleen pahoinpitelyä. Huh! Mutta ei tämä pelkkää mielisairaalakertomusta ollut. Oli myös hurja pakomatka ja sitten hypättiin vuosikymmenien päähän ja siellä alkoi uusi tapahtumaketju.

Aihe oli mielenkiintoinen, todella. Loppu oli ihan käsittämättömän hengästyttävää kilpajuoksua. Ja jälleen väkivaltaa. Tästä aiheesta olisi saanut ehkä vieläkin paremman kirjan, vaikka ei tämäkään huono ollut. Kirjan hahmoista Laureen-vaimo jäi minusta tosi ohueksi ja huonosti kirjoitetuksi, häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Jussi Adler-Olsen; Vanki

Tässäpä vasta hauska tuttavuus, olen ihan myyty!

Murharyhmän etsivä Carl Mørck palaa sairausloman jälkeen työmaalleen haavoituttuaan vakavasti työtehtävässä. Hän kärsii traumoista ja motivaation puutteesta ja työkaverit saavat tuta sen. Niinpä  Mørckia varten perustetaan poliisitalon kellariin, tarpeeksi kauas, oma osasto.  Q-osaston on tarkoitus tutkia vanhoja selvittämättömiä juttuja. Työntekijöitä on tasan yksi, Carl. Mutta avustajakseen hänelle osoitetaan syyrialainen työhönohjattu maahanmuuttaja Assad. Ihana, hurmaava, hupaisa Assad, jonka avut eivät jääkään vain kahvinkeittoon ja siivoukseen.

Sattuman oikusta ja Assadin ansiosta ensimmäiseksi Q-osaston jutuksi valikoituu viitisen vuotta aiemmin kadonnut valovoimainen, kadehdittu, karismaattinen, vihattu ja rakastettu poliitikko Merete Lynggraad. Kirjassa käytetään aikahyppyjä ja osin seurataan sitä, miten Merete katoaa. Nämä aikahypyt ovat minulle aika vastenmielisiä, mutta kestin sen tässä kuin nainen.  

Merete Lynggraadin katoamistapaus ei ole kirjan parasta antia ja varsinkin lopun "miten kaikki selviää"-huipennus on minusta sekava. Mutta Carl ja Assad ovat ihania! Kirjan kieli ja sanailu on osuvaa ja hauskaa (ja jälleen kerran: pointsit suomentajalle!). Monta kertaa laittaessani kirjaa pois en voinut kuin hymyillä itsekseni. Parasta on huumori, jota ei tehdä tarkoituksella, vaan hienostunut, melkein salainen, rivien välistä pirskahteleva huvittuneisuus.

Valitettavasti kirjan kansi ei ollenkaan anna oikeutta kirjalle. Voi kun siinä olisi siivouskärry ja turkoosit muovihanskat. Ja sitten ehkä.. ehkä salkku.