Jussi Adler-Olsen; Vartija

Edellistä Adler-Olsenia lukiessa ilmoitin, että alan olla kyllästynyt tähän vaivaannuttavaan huumoriin, joka puskee kirja kirjalta enemmin pinnalle näissä osasto Q-aiheisissa dekkareissa. No, kyllä se on edelleen minusta hyvin vastenmielistä, mutta aion lukea vastedeskin kaikki sarjan kirjat. Itse rikostarinan juoni näissä on aina erinomainen. Niin tässäkin.
Tämän kirjan ensimmäinen murhattu on Alberte, jonka tapausta tavallinen järjestyspoliisi yrittää selvittää ja juuri ennen eläkkeelle jäämistään hän soittaa Carl Morkille toivoen, että tämä jatkaisi tutkimusta. Carl Mork ei ota aluksi innostuakseen. Mutta pian koko osasto Q on jutun pauloissa. Jäljet johtavat uskonnollisen hippikultin juurille. Kultin johtaja on tehnyt todella taitavan katoamistempun.
Mutta miksi, oi miksi, kirjaan pitää tunkea sitä näennäistä vitsikkyyttä. Yksikään vitsi tai muka-hauska lauseenparsi ei naurattanut, päinvastoin; aiheutti suunnatonta myötähäpeää, noloutta ja kyllästymistä. Vähän niin kuin lasten kakka-huumori. Ei jatkoon.