Karin Alvtegen; Petos

Hyvä, hyvä kirja. Huu, hirveetä ja jännittävää =). Tästä ei voi muuta kuin tykätä. Mies pettää vaimoaan ja vaimo maksaa takaisin. Tästä ”viattomasta” hetkellisestä päähänpistosta kehkeytyykin jotain, mitä kukaan ei osannut arvata. Enkä tosiaan olisi osannut arvata kirjan loppuratkaisua, vaikka nyt se näyttäää hyvin selkeältä.

Tässä Alvtegenissä oli jotain Ruth Rendellimäistä ja muutenhan tällainen pettämisjuoni on ikiaikaista tavaraa. Tällä kertaa se vain oli maustettu kutkuttavan kitkerillä mausteilla.

Turkinpippureita, sitä tämä kirja oli.

Karin Alvtegen; Todennäköinen tarina

Alvtegeniltä olen tottunut lukemaan dekkareita ja psykologisia kuvauksia ihmismielen mutkista. Todennäköinen tarina on niin epä-alvtegenmäinen, että minun oli välillä hyvin vaikea suhtautua tähän mitenkään. Lähinnä tuli mieleen vaaleanpunainen amerikkalainen hömppähattara, eli nämä lindahowardit ja deborahsmithit. Rikkoutuneiden ihmismielten lovestory, jossa aina lopulta sankarit saavat toisensa. Näiden juoni on aina kovin makea ja herkullinen ja tekee sydämelle hyvää, mutta mitään korkealentoista tyyliä tai tavatonta laatua ne eivät ole. Eikä tarvitse ollakaan, näitä kirjoja lainataan ihan toisenlaisia fiiliksiä varten. Vaan toivon silti, että Alvtegen jatkaa mieluummin Häpeä-linjallaan.

Ruokana tämä oli nakkeja ja ranskalaisia. Vuodenvaihteen kunniaksi, sillä jäihän tämä nyt vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi.

Karin Alvtegen; Syyllisyys

Peter istuu kahvilassa, kun hänen pöytäänsä tulee vieras nainen ja pyytää toimittamaan paketin miehelleen Olofille. Peter on utelias ja tekee sen. Siitä käynnistyy ihmeellinen tapahtumien ketju. Peter nimeää paketin tuoneen naisen Demoniksi ja saa kuulla tästä vielä monta kertaa.

Voi pahus, miten minusta tuntuu, että minua on viilattu linssiin. Syyllisyys oli aika omituinen romaani, enkä osaa olla kuin hölmistynyt. Tämä ei ollut Alvtegenin parhaita, vaan ehkä toiseksi huonoin Tuntemattoman jälkeen, mutta ei silti aivan huono. Jotain hauskaa ja huvittavaa tässä oli. Juoni oli ihan uskomaton ja ylitseampuva. Hölmö, naiivi, idioottimainen... ja oikeastaan pidin siitä. Ainakin vähän. Ei tämä nyt mikään perinteinen salapoliisiromaani ole, vaikka takakannessa sellaiseksi onkin luokiteltu.

Läpi kirjan mietin, kuka kusettaa ja ketä. Ehkä kirjan tarkoitus olikin saada lukija epätietoiseksi ja hölmistyneeksi. Omiin vaistoihin ei ole tätä lukiessa luottamista.

Karin Alvtegen; Häpeä

Ei kyllä uskoisi, että sama kirjailija on kirjoittanut Häpeän ja Tuntemattoman, oli näissä niin uskomaton laatuero. Siinä missä Tuntematon oli heppoinen ja tunteeton läpikerronta, niin Häpeässä polveili uskomaton viidakko erilaisia psykologisia pohjavirtoja. Häpeä oli osin ihan piinaavan hirveä, osin taas salamyhkäisen pelottava. Vähä vähältä päähenkilöiden menneisyydessä paljastui suuria surullisia, häpeällisiä tai nolottavia asioita.

Häpeän päähenkilöt ovat pahasti ylipainoinen ja kotiinsa linnoittautunut Maj-Britt ja menestynyt lääkäri Monika. Maj-Britt saa kirjeen tyttöaikaiselta parhaalta kaveriltaan, Monikan arkea taas järkyttää liikenneonnettomuus. Nämä tapahtumat avaavat padot ja vanhat muistot alkavat tunkeutua tietoisuuteen. Kumpikin kärsii omaa häpeäänsä ja pelkoa. Lukijan on helppo hypätä päähenkilöiden saappaisiin ja saada näistä tunteista kiinni. Ja samalla voi ajatella, miten kauheita seurauksia lapsuuden ja nuoruuden tapahtumilla voi olla.Välillä teki mieli kirkua Maj-Brittin ja Monikan puolesta.

Häpeä on kirjoitettu niin hyvin (ja taas muistan arvostaa myös hyvää suomennosta!), että tätä on kauhean miellyttävä lukea. Tämä kuuluu siihen sarjaan, jonka kieltä ei oikeastaan tarvitse lukea ollenkaan, vaan tarina tulee sivuilta kuin itsekseen.

Myös kirjan kansi on aika kiva. Jännä. En oikein saa selvää, mitä siinä on ja siksi sitä jää tuijottamaan, mutta tavallaan tuo räikeys myös kiusaa vähän. 

Karin Alvtegen; Tuntematon

Tuntematon oli ”ihan kiva” pikku-dekkari, jonku juuri lukaisi läpi, mutta ei sitten muuta. Päähenkilö, Sibylla, on asunnoton laitanpuolenkulkija. Sattuman oikusta häntä aletaan epäillä Tukholmassa tapahtuvista murhista. Lähes kaikki kirjassa oli hieman epäuskottavaa, mutta paras kun ei liian tarkasti niitä yrittänytkään selvittää. Enpä hirveästi asunnottomuudesta tiedä, mutta jotenkin siitä puhuttiin tässä kovin kepeään sävyyn. Sibylla on kuitenkin lähtöisin erittäin rikkaasta perheestä ja saa äidiltään rahalähetyksen joka kuukausi. Rikas asunnoton siis. Hm. Oikean murhaajan Sibylla etsii teini-ikäisen  pojan kanssa pysytellen itse poliisia paossa. Hm. No, kai ne poliisitkin jotain tekevät.

Pidin enemmän Alvtegenin Varjosta. Minusta tuntuu, että tämä on jonkinlainen välikirja Alvtegenin tuotannossa, uskon että kaikki muut ovat parempia. Eikä tässäkään oikein mitään vikaa ollut, sopiihan tämmöinen ajatusten nollaamiseen.

Karin Alvtegen; Varjo

Koska minulla on näköjään pieni pakkomielle verrata kirjoja toisiinsa ja etsiä niistä yhtäläisyyksiä, niin teen sen nytkin. Karin Alvtegenin Varjossa oli jotain samaa kuin Eeva Joenpellossa. Varjo tunkeutuu Ragnerfeldtin suvun tarinaan. Alex on menestyskirjailija, Jan-Erik tämän menestyksellä ratsastava poika. Kummallakin on laiminlöyty vaimo, rakastaja ja vihamies. Sitten on löytölapsi  Kristoffer, jonka menneisyydestä lähdetään ottamaan selvää. Kuka hylkäsi pienen pojan?  Kun tarinassa edetään syvemmälle, suvun sisältä alkaa löytyä pesemätöntä likapyykkiä.

Ihan kiva kirja, mutta ei mikään huippujuttu. Juoni oli tietysti jännä; halusin kiihkeästi saada tietää suvun salaisuudet ja löytölapsen tarinan. Juonen kiemurat eivät kasvaneet aivan niin vinkeiksi, kuin olisi voinut luulla, tästä olisi voinut saada irti vielä enemmin. Ja vielä vertailun vuoksi: Joenpelto olisi kirjoittanut tämän vielä paremmin ja syvemmin.

Kirjan kansi on hirvittävän ruma. Tuollainen sotkuinen sininen talon julkisivu taustalla ja päällä siihen mahdollisimman huonosti sopivat peruspunainen ja valkoinen. Yök. Tulee mieleen sotakirjat, jotenkin maskuliininen kansi.