Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

 No niin, uusi yritys. Tätä kirjaa yritin lukea vuonna 2016, koska Susan Fletcher oli yksi lempikirjailijoistani ja olin pitänyt kaikista muista hänen kirjoistaan. Mutta tämä jäi kesken, ja muistan pitäneeni tätä hitaana ja raukeana pikkukylän kuvailuna. En vaan saanut luettua kaikesta kauniista luontokuvailusta huolimatta. Edelleen tämä oli kyllä raskas luettava. Ihmisiä oli niin paljon, että koko ajan piti palata alkusivujen sukupuuhun enkä silti pysynyt oikein kärryllä. Ja tarina oli omituinen. Annetaan ymmärtää vähän yliluonnollista, mikä ei sitten kuitenkaan ollut yliluonnollista. Kirjan henkilöillä oli menneisyydessä traumoja ja kaikkea pahaa. Sitä helpottamaan tulee kalamies. Rannalle huuhtoutunut kalpeaihoinen mies, jolla on mustat silmät. Tämä oli jotenkin vastenmielinen kuvailu, ajattelin jatkuvasti sellaisia alien-silmiä. Kirjassa palataan menneisiin kuolemantapauksiin ja väkivaltaisuuksiin ja kirja on monen henkilön matka eheytymiseen ja selviytymiseen. Mutta ääh, vieläkään en siis ihan kauheasti pitänyt kirjasta. Mutta onneksi sain sen nyt luettua, olisi muuten jäänyt painamaan.

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

Nyt oli huono onni kirjojen kanssa. Heti perään toinen, jota en saanut luettua. En, vaikka Susan Fletcher on yksi ihan lempikirjailijoitani, olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut edellisiä fletchereitä. Mikähän tässä nyt oli niin vastenmielistä. Teksti oli kaunista, kuin aalloilla soljuvaa runoa. Alussa vertasin tätä mielessäni erääseen nuorena näkemääni animaatioon tai kuunnelmaan, jota en ole saanut koskaan mielestäni. Se oli kaunis kuin runo. Maitometsä – Milky Forest? Ehkä, tai jotain tuollaista. Samanlaisia kylmiä väreitä nostattavia viboja tunsin Tummanhopeisen meren alkusivuilla.

Sitten kun olin lukenut kirjan puoliväliin, totesin ettei tästä mitään tule. Asiassa ei päästä puusta pitkään, tämä vain hieroo tätä samaa herkkää pikkukylän raukeutta ja menneisyyttä sivusta toiseen. Valitettavasti nyt kävi näin. Niin olisin halunnut tykätä Fletcheristä.

Susan Fletcher; Noidan rippi

Huh-huh.

En ole varmaan ikinä itkenyt mitään kirjaa lukiessani yhtä paljon. Eikä itku ole johtunut pelkästään Noidan ripin surullisesta tarinasta, vaan myös sen kauneudesta. Ajoittain oli kyllä vaikeaa jatkaa, pahimmillaan uusi itku seurasi jokaisella aukeamalla ja jouduin vähän väliä keskeyttämään lukemisen. Ja iltalukemiseksi jouduin valitsemaan turvallisen murhadekkarin, koska Noidan ripin aiheuttaman tunteen paatoksen ansiosta en olisi pystynyt mitenkään saamaan unta. Silmäni ovat vieläkin aivan turvonneet ja punaiset, vaikka olen valellut niitä kylmällä vedellä monta kertaa tämän kahden päivän aikana, minkä aikana kirjan luin.

Noidan rippi on nimenä vähän huono, koska kirja ei kerro noituudesta eikä ole mikään synkistelevä gootti- tai nykypäivänä niin muodikas wicca-tarina. Kirjan alkuperäinen nimi on Corrag sankarittarensa mukaan. Corragin äiti ja äidinäiti teloitettiin noitina ja sama uhkaa Corragia. Tarinansa Corrag kertoo häntä kuulustelemaan tulleelle kirkonmiehelle, sellinsä nurkassa kahleissa kyyhöttäen. Päivä päivältä lähenee hetki, jolloin hänet poltetaan roviolla.

 

Mieleni tekisi kyllä sanoa, että Susan Fletcher on kyllä ihan noita. Noita kirjoittamaan tällaista tekstiä, joka valuu suoraan sieluun saakka. Ja varmasti siellä on sormensa myös suomentajalla pelissä – melkoinen tekijä hänkin. Miten joku osaakin kirjoittaa näin kauniisti ja koskettavasti luonnosta, säätiloista, koiperhosista hiuksissa, kuivuvista kanervista ja kauriin silmistä, joissa heijastuu taivas ja sen halki lentävät linnut. Vuoret, joista se on kulkenut ja järvet, joista se on juonut.

Corragin tarina on tositapahtumiin perustuva. En tiedä tarkoitettiinko näillä tositapahtumilla myös itse Corragin hahmoa, vai ainoastaan jakobiittikapinoita Skotlannissa vuonna 1692. Jälkisanoissa kirjailija kyllä kertoo, että Corragin tarinat elävät kansanperinteessä ja hänen hautansakin olisi löydetty. Kiehtova aihe muuten.

Olen lukenut Fletcherin aikaisemmatkin kirjat, Meriharakat ja Irlantilaisen tytön. Noidan rippi on näistä kolmesta ehdottomasti paras.

Susan Fletcher; Irlantilainen tyttö

Oikeastaan etsin Fletcherin Noidan rippiä, jota Pellon laidalta suositeltiin, mutta kun sitä ei ollut kirjastossa, niin otin  Irlantilaisen tytön. Ja täytyy sanoa, että kyllä tykkäsin. Olin tutustunut Fletcheriin jo Meriharakoissa, joka oli vielä mukaansatempaavampi, kuin tämä. Tykkään kovasti Fletcherin  kauniista runollisesta kielestä ja varsinkin luontokuvauksista.

Evangeline on romaanin irlantilainen tyttö, isätön ja kohta äiditönkin 7-vuotias, joka muuttaa isovanhempien maatilalle Walesiin. Siellä sitä sitten asustaa jos jonkinlaista omituista kulkijaa, aikuista ja lasta ja mahtuupa juoneen yksi kadonnut lapsikin. Evangeline saa kuulla oman osuutensa panettelusta, hänen kadonneella isällään ei ole mikään kovin hyvä maine kyläläisten keskuudessa. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Susan Fletcher; Meriharakat

Meriharakat oli kuin runo tai tanssi. Tai ehkä laulu, jos olisin yhtään musikaalinen. Kyllä on suomentajakin ollut taitava. Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut näin kaunista tekstiä. Ihan tällaista en kai koskaan, mutta ainoastaan Sirpa Kähkösen Neidonkenkä on saanut kauniin kielensä takia minut yhtä hurmioituneeksi, kuin tämä. Ja kaikki ne linnut! Minä niin rakastan lintuja, sydäntä lämmittää tietää, että on olemassa edes yksi kirjailija jossain päin maailmaa, joka rakastaa myös lintuja.

Kirjan tarina on lämmin ja koristeellinen, vaikka päähenkilön, Moiran,  pikkusisko makaa koomassa. Mutta suru tuli esiin vain siellä täällä. Yhden kerran itkeä tirautin tämän kirjan kohdalla, ja tämä oli muuten toinen kirja peräkkäin, joka tiristää minusta kyyneleen. Yhden ainoan kerran ja sen teki tämä lause: "... olen... valaan laulu".
Valaan laulu! Voiko enää kauniimmin sanoa? Niin kaunista, kaunista...

Tämä oli myös aakkoshaasteen F.