No niin, uusi yritys. Tätä kirjaa yritin lukea vuonna 2016, koska Susan Fletcher oli yksi lempikirjailijoistani ja olin pitänyt kaikista muista hänen kirjoistaan. Mutta tämä jäi kesken, ja muistan pitäneeni tätä hitaana ja raukeana pikkukylän kuvailuna. En vaan saanut luettua kaikesta kauniista luontokuvailusta huolimatta. Edelleen tämä oli kyllä raskas luettava. Ihmisiä oli niin paljon, että koko ajan piti palata alkusivujen sukupuuhun enkä silti pysynyt oikein kärryllä. Ja tarina oli omituinen. Annetaan ymmärtää vähän yliluonnollista, mikä ei sitten kuitenkaan ollut yliluonnollista. Kirjan henkilöillä oli menneisyydessä traumoja ja kaikkea pahaa. Sitä helpottamaan tulee kalamies. Rannalle huuhtoutunut kalpeaihoinen mies, jolla on mustat silmät. Tämä oli jotenkin vastenmielinen kuvailu, ajattelin jatkuvasti sellaisia alien-silmiä. Kirjassa palataan menneisiin kuolemantapauksiin ja väkivaltaisuuksiin ja kirja on monen henkilön matka eheytymiseen ja selviytymiseen. Mutta ääh, vieläkään en siis ihan kauheasti pitänyt kirjasta. Mutta onneksi sain sen nyt luettua, olisi muuten jäänyt painamaan.
Meriharakat jätti aikoinaan jotenkin kylmäksi, vaikka siinä oli suorastaan henkeäsalpaavia lauseita. Noidan rippi sitten räjäytti puolestaan pankin, yksi parhaimmista kirjoista! Tätä en ole jostain syystä lukenut, mutta tarkoitus on.
VastaaPoistaVoi, Noidan rippi oli aivan ihana. Muistan miten itkin ja luin, menin kylpyhuoneeseen piiloon voidakseni olla yksin, koska niin kauniin itkettävä teksti täytyi saada kokea yksin ja hiljaisuudessa.
Poista