Vaikka en tästä kirjasta oikeastaan pitänyt, niin jatkan kyllä kirjailijan tuotoksien parissa. Jotenkin tuntui siltä, että tämä Perinnönjakaja oli ehkä vain jonkinlainen väliteos ja ne muut voisiva olla vakuuttavampia. Hyvää kirjan tarinassa oli maantieteellinen sijainti. Seikkailtiin kotikaupungissani ja parissa naapurikaupungissa ja faktat (kylien nimet, tien nimet, oikeat suunnat, etäisyydet ym) olivat napakasti kohdallaan. Mutta kirjan kieli oli omituista. Esim. sana kulahtanut tarkoittaa minusta kulunutta, huonoksi mennyttä. Vaate voi kulahtaa monista pesuista, kun se menettää värin, napakkuuden ja melkein hiutuu rikki. Kirjassa kulahtanut -sanaa käytettiin kulunut-sanan tilalla. Leila huomasi, että aika oli kulahtanut nopeasti. Ja toisen kerran kun ajettiin Kouvolasta Kotkaan, niin autossa käytettiin automaattiohjausta. En ole koskaan kuullut tällaisesta automaattiohjauksesta, varsinkin kun ajaja yhtäkkiä ilahtuneena totesi, että ollaan jo Hotelli Leikarin kohdalla. Ajamiseen liittyvästä automatiikasta tulee mieleen lähinnä vakionopeudensäädin eli vakkari ja mahdollisesti kaistavahti... mutta ei ne kyllä automaattiohjausta ole. Entä vastapaistettujen munkkien lemu? Ehei, ei se ole lemu, se on tuoksu! Varsinkin kun haistajana on nälkäinen romaanihenkilö, joka palaa halusta päästä kahvilaan syömään niitä munkkeja. No, olihan näitä älyttömyyksiä lisääkin: monta kertaa linja-autoon tai kaupan kassalle ilmoitettiin, että nyt on ihan pakko päästä matkaan/saada ostoksia, vaikka ei ole rahaa, ja joka kerta bussikuski/kaupan täti suostui ottamaan kyytiin/antamaan velaksi.
No asiaan: kirjan tarina on se, että päähenkilö saa puhelinsoiton, jossa tuntematon mies pyytää häneltä dna-näytettä ja väittää olevansa sukulainen. Sitten seuraa hälyttynyttä epätietoisuutta perinnönjaosta ja sukulaistyttöjen kidnappauksia ja kuolemantapaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti