Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu

 Vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen murhataan puistossa. Maria Kallio saa tehtäväkseen selvittää tapauksen. Jutussa erikoista on se, että murhattu pedofiili on nainen. Onko murhaan syyllistynyt joku menneisyydessä uhriksi joutunut? Kiva selkeästi etenevä tarina murhatutkimuksesta. MUTTA! Jälleen kerran lintuihmisen sielua riipi. Murhaaja yhdistettiin nimimerkkiin Haikara ja eräs kirjan hahmoista oli nimeltään Kurki. Tutkinnassa mietittiin, onko näillä kahdella jotain yhteistä, koska kummatkin ovat kahlaajia. Vaan kun ei ole. Kurki kuuluu kurkilintujen lahkoon ja kurkien heimoon, haikara kuuluu pelikaanilintujen lahkoon ja haikaroiden heimoon. Kumpikaan lintu ei ole kahlaaja =). 

Helmet-haasteessa kohtaan: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Leena Lehtolainen; Surunpotku

No niin, sitten puretaan näitä lukemattomia Lehtolaisia. Surunpotku oli ihan tasaista Maria Kallio -sarjaa, sellainen löyhäpäisen lukuromaani. Pidin tästäkin kirjasta kohtalaisesti, mutta en oikein pidä Maria Kalliosta. 

Mies löytyy murhattuna poikien vessasta seurakunnan tiloissa. Käy ilmi, että hän on kansanedustajan aviomies. Maria Kallion pitää tutkia koko lähisuku, tuttavat ja menneisyyskin, kunnes murhaaja selviää. Iso osa selvitystyötä käsittelee jalokivikauppiaiden sotkuja. 

Kirjan nimi on häiritsevä. Se on väännetty onnenpotkusta. Surunpotku ei vaan istu suuhuni eikä mieleeni millään lailla.

Leena Lehtolainen; Tiikerinsilmä

No niin, sitten näitä lukemattomia Lehtolaisia. Tiikerinsilmä on neljäs Hilja Ilveskero -romaani. Olen pitänyt näistä ihan kohtuullisesti, mutta varsinkin tämä oli miellyttävä lukuelämys. Ei niin huikentelevainen, kuin sarjan aikaisemmat.

Tiikerinsilmässä vanha lady Lovisa Johnson palkkaa Hiljan henkivartijakseen, koska on saanut tappouhkauksia. Lobergan kartanossa tapahtuu yhtä jos toista kummallista, kaikki johtaa kuitenkin suvun historiaan.

Leena Lehtolainen; Valapatto

Pidin Leena Lehtolaisen Valapatosta enemmän kuin mistään muusta romaanista pitkään aikaan. Nautiskelin tätä äänikirjana autossa työmatkaa ajellen ja välillä kotona ja lenkillä. Kirja meni yllättävän nopeasti, vaikka samalla oli menossa tavallinenkin romaani perinteisesti lukien.

Aino löytää metsäjärven rannalta pahoinpidellyn ja alastoman miehen, pelastaa tämän mökkiinsä ja ajautuu mukaan jännittävien tapahtumien sarjaan. Mies on Tomas, jota moottoripyöräjengi on yrittänyt tappaa. Pieni erehdys menneisyydessä kertautuu moninkertaisena epäkohtana nykyisyydessä. Kirjassa punnitaan myös ystävyyttä monella eri tapaa. Tomasin ja Paavon. Ja Ainon ja Minjan.

Nyt täytyisi tehdä uusi selvitys näistä Lehtolaisista, en ole ihan varma, olenko lukenut kaikki ilmestyneet kirjat... Uudestaan en aio lukea, mutta jos sieltä välistä jokin puuttuu, niin  asia täytyy korjata.

Leena Lehtolainen; Paholaisen pennut

Hilja Ilveskero -kirjoissa on jännä omalaatuinen tunnelmansa, josta tykkään. Aluksi en ollut kovin ihastunut tähän sarjaan monien epäuskottavuuksiensa vuoksi, mutta hittojako tuosta =). Onko kaiken oltava niin järkevää. Kirjan parissa viihtyminen on paljon tärkeämpää. Tämä ei ollut ehkä ihan parhaita Ilveskero-kirjoja, mutta silti ihan mukava.
Paholaisen pennuissa Hilja toimii venäläissyntyisen Julian henkivartijana. Julia on menossa suomalaisen liikemiehen kanssa naimisiin ja häiden suunnitteluvaiheessa selviää, että Julian isä onkin Hiljan vanha vihollinen Ivan Gezolian. Hilja ja katoamistempun tehnyt sulho David keksivät keinon maksaa Gezolianille potut pottuina.

Leena Lehtolainen; Rautakolmio

Rautakolmio oli hyvää Maria Kallio –sarjaa. En ole varauksettomasti tykännyt Kalliosta, joka on pikkuisen liian täydellinen ja hyvä ja osaa kaikkea ja pärjää kaikessa. Mutta vuosien kulussa häneenkin on tullut vähän inhimillisyyttä ja maanläheisyyttä. Jostain syystä Maria Kallio –kirjat ovat minusta kylmiä, mikä kumman viileä ilmavirtaus näissä käy. Se on jokin eleettömyys ja ilmeettömyys, kalsa fiilis. Enkä tarkoita sitä oikeastaan pahalla, vaan se vaan on näiden kirjojen persoonallisuus. Mutta ihan omanlaisensa ja sellaiseen on tottuminen ja tykästyminen.

Rautakolmion tarina alkaa siitä, kun kalastelija löytää vedestä muoviin käärityn ruumiin. Tutkinta kuljettaa poliisin tiimin rikkaan perheen kesäpaikkaan, jossa on omat suhdeklikkinsä perheenjäsenten välillä. Ihan kelpo juoni siitä kehkeytyy, lopussa vähän lennokkaampikin.

Leena Lehtolainen; Oikeuden jalopeura

Hilja Ilveskero ei kolahtanut minuun trilogian ensimmäisessä  Henkivartija-osassa ihan täysillä. Nyt kun tuon lukemisesta on kulunut aikaa, mietin arvostelinko kirjan kuitenkin vähän hätäisesti. Jotain vetävää siinä kuitenkin oli ja tässä Oikeuden jalopeurassa vielä enemmin. Tämä oli parempi kuin Henkivartija. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä sarja on parempi kuin Maria Kallio-sarja. Toki Ilveskero on vieläkin minusta vähän epäuskottava ja liian täydellinen henkilö ja pikkuisen suututtaa kirjaan ympätty seksi. Ei se, että kirjassa olisi kuvailtu seksikokemuksia, niitä ei juurikaan ole, vaan se, että Hilja useaan otteeseen pohtii, miten häntä panettaa ja pitäisi iskeä joku yhdenillanjuttu. Eihän kirjoissa kuvailla (yleensä) sitäkään, miten henkilöä kusettaa ja hänen tekisi mieli mennä kuselle tai miten kutittaa ja tekisi mieli raapia. Tunnustan jälleen kerran inhoavani romaani-seksiä. En halua lukea siitä (siksi muuten dekkarit ovat aika turvallinen valinta =)). Lehtolainen haluaa jostain kumman syystä tehdä Hiljasta maskuliinisen. Hiljahan pukeutuu myös valeasuiseksi mieheksi. Hän on perinteisessä miesten ammatissa, kantaa miehistä asetta, on käynyt henkivertija-opiston, tarvittaessa ampuu uhkaajaa, antaa seksihaluillensa periksi, harrastaa irtoseksiä ja ryyppääkin joskus rämäpäisesti, kuten miesten on totuttu tekevän kirjallisuudessa. Tällainen korostaminen on jotekin läpinäkyvää ja herättää minussa kysymyksen, miksi.Osaltaa sen tietysti tuo kirjaan vauhtia ja vaaraa.

No mutta kirjan juoni ja juttu oli oikein jännittävä, kyllä sen kolmannenkin vielä aion lukea.

Jälleen kerran Hilja Ilveskeron hahmo tuo mieleeni tappajan näköisen miehen, eli Viktor Kärpän, tuon Röngän huikean romaanihahmon. 

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Maria Kallio on muuttunut ehkä vähän inhimillisemmäksi vuosien saatossa. Minne tytöt kadonneet –romaanissa hän oli jo vallan uskottava, ei enää niin äärettömän yli-ihminen. Tykkäsin tästä enemmän kuin monesta muusta aikaisemmasta Lehtolaisesta. Mutta se täytyy sanoa, että en oikein tykkää maahanmuuttaja- aiheesta. Ensinnäkin näiden muslimityttöjen (ja tietysti miestenkin) nimet ovat niin vaikeita, että en muista kuka on kukin. Kaikissa nimissä esiintyy liikaa A-kirjainta. Aysha, Ayda, Alif, Jussuf, Ali, A sitä ja A tätä. Ja sitten kun he ovat vielä huiveineen samannäköisiä, niin jotenkin tämä maailma on liian vaikea valloitettavaksi minulle =). Jonkun muun kirjoittamana en olisi ehkä ihastunut tähän aiheeseen, mutta Lehtolainen on pro, ja aihe kuin aihe on hänen kirjoittamanaan hyvä.

Maria Kallio ryhmineen alkaa tutkia muslimi-tyttöjen katoamisia. Perheiden haastattelemisessa on omat vaikeutensa kulttuuri- ja kielieroineen. Ja sitten on vielä ennakkoluulot. Kohta löytyy uusi tyttö kuristettuna omalla huivillaan. Kyllä siinä monta kiemuraa pitää käydä läpi, ennen kuin pakki selviää.

Leena Lehtolainen; Henkivartija

Suomalainen liikenainen surmataan Moskovassa. Henkivartija, Hilja Ilveskero, on ottanut loparit juuri ennen tätä tapahtumaa. Hilja palaa Suomeen ja joutuu tietysti myös epäiltyjen listalle. Samalla Hilja alkaa selvittää sitä, mitä tapahtui.

Minulla meni vähän aikaa, ennen kuin pääsin sisään Henkivartijaan. Mahdollisesti pienet ennakkoluulotkin tässä vaikuttivat siihen, että en ollut heti juonessa mukana. Vertasin tätä väkisinkin Matti Rönkään, joka on kirjoittanut ihanat Viktor Kärppä –dekkarinsa.

Hilja Ilveskero oli pikkuisen liian hyvä ollakseen totta ja pikkuisen liian itsetietoinen. Mutta sitten juoni jotenkin sai minut otteeseensa ja antauduin sen vietäväksi. Ihan mukavaa vaihtelua Maria Kalliolle, mutta toivottavasti sarjan toinen osa olisi vielä tätä parempi. 

Kirjassa mennään paljon Hiljan kokemaan kovaan lapsuuteen ja totta kai puhutaan ilveksistä, koska ne ovat Hiljan thing. Nämä eläinjutut joskus meinaavat häiritä minua. Niiden takia usein joutuu koko ajan ”pelkäämään pahinta” – ei voi olla ihan varma siitä, tuleeko vastaan surullisia kohtauksia. Ja tuo tunnetila vie vähän energiaa ja uskallusta heittäytyä täysin kirjan vietäväksi.

Hiljalla tuntui myös olleen lapsena niin paljon traumoja ja epätasainen kasvuympäristö, että ihmettelen, miten tuolla mielenterveydellä ja menneisyydellä mikään turvallisuusopisto (edes se Amerikassa käyty) voi myöntää Hiljalle aseenkatolupaa ja ties mitä henkivartija-lupia tällaisilla täytyy ollakaan.