Tuija Lehtinen; Tornin naakat

 Joskus harvoin, melkein ei-koskaan, tulee eteen äänikirja, joka ei ole ollenkaan hyvä ja jota ei muuten edes jaksaisi lukea, mutta äänikirjan lukijan ääni on niin kaunis ja tasapainoinen, että kuuntelua jatkaa vain sen takia. Sellainen oli Tornin naakat. En edes muista, kuka tämä naislukija oli. Erja Revon tutkimukset oli ihan puuta heinää, välillä oltiin ulkomailla ja tapahtui murha, sieltä joukko suomalaisia palaa suomeen ja Erja Repo puuhastelee niitä näitä ja ratkaisee lopulta murhankin. Ryyditettynä täysin epäuskottavalla käyttäytymiskoodilla ja dialogilla. Tulipahan kuunneltua.

Tuija Lehtinen; Väärä vainaja

 Kirjalla oli kyllä eri hauska juonen aloitus: Jennin kummitäti on kuollut, mutta vainajan tuntomerkit eivät pidä paikkaansa. Ruumis on jonkun ihan vieraan ihmisen. Tästä kiinnostuu myös ex-poliisi Erja Repo. Herkullisesta aloituksesta huolimatta kirja jää vähän köyhäksi ja laihaksi. Erja Repo on ihmisenä vastenmielinen, omia teitään kulkeva ihmisvihaaja saa olla, mutta ei ilkeä vain ilkeilyn vuoksi. Erjan ynseys oli tekemällä tehtyä. Mukavaa päähenkilössä on palapeli-harrastus. Itse olen intohimoinen palapelien tekijä ja jaan kyllä päähenkilön kanssa tämän addiktion. Miten mahtavan rentouttavaa palapelien kokoaminen onkaan!

Tuija Lehtinen; Klovin kahdet kasvot

 Tämä on kuulemma Tuija Lehtisen dekkari-sarjasta sellainen vähän vaatimattomampi osa. Hyvä niin, ehkä ne muut ovat sitten parempia. En lämmennyt Klovnin kaksille kasvoille kovinkaan paljon. Kuuntelin tämän äänikirjana. Erja Repo soluttautuu taidekurssille ottamaan selvää ahdistelu- tai häirintätapauksesta. Oli vähän tylsää kuunneltavaa, enkä oikein pysynyt kaikesta kärryillä. Se klovni-osuus taas meni niin, että jätelavalta löytyy klovniksi pukeutuneen miehen ruumis. Ja niinhän se tietysti menee, dekkari-kliseisesti, että nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa. Romaanihenkilöt menivät minulta todella pahasti joskus sekaisin. Mutta tästäkin kirjasta selvisin ja ihan mielelläni tulen lukemaan niitä muita Erja Repo-tutkimuksia.

Tuija Lehtinen; Pensionaatti huojuva talo

 Onpas muuten jännä juttu. Tiedän lukeneeni joskus aikoinaan muutaman Tuija Lehtisen kirjan, mutta ilmeisesti niistä on sitten jo yli kymmenen vuotta, koska ainakaan tämän blogin aikana ei ole listassani yhtään Lehtistä. Olen pitänyt listaa lukemistani kirjoista jo vuodesta 2011 alkaen. Lehtinen kirjoittaa kotimaista chick litiä, joka ei ole varsinaista lempikirjallisuuttani. Pensionaatti Huojuvan talon kansikuva on ihastuttava, tarina taas vähän matalalentoinen ja siinä on jotain... kylmää? Ilkeää? Päähenkilö tuntuu kielteiseltä ja valmiilta vihaamaan kaikkia. Lähinnä koiria ja muita eläimiä. Lapsia. Miehiä. Luontoa. Tässä on jotain... vaikeaselkoista. En usko, että kirjasta kumpuava koira- ja kaikki muu viha on oikein normaalia. Tai sanotaan että, hm... kaikuuko sieltä kirjailijan oma ääni rivien välistä. Päähenkilö on saarella paossa epäonnistunutta suhdettaan ja tutustuu siellä uusiin tyyppeihin. Paljon keinotekoista kanssakäymistä, ei kukaan oikeasti tutustu kirjan tavoin uusiin ihmisiin ja kommunikoi näiden kanssa, kuten kirjassa. Mutkat suoriksi. Kirja ansaitsee puolitoista tähteä. Silti aion jatkossakin lukea Lehtistä, asiaa pitää tutkia tarkemmin.