Tästäkin kirjasta minulle tuli mieleen, että jotain tuttua oli. Että olisinko lukenut aikaisemmin...? Kirja on kuitenkin jo vuodelta 1989, eli siinä ajassa toki ehtii unohtamaan paljon.
No, etsin Helmet -haasteeseen rodullistettua kirjailijaa ja kun en oikein ymmärtänyt, mitä rodullistetulla tarkoitetaan, niin turvauduin taas muiden kokoamaan vihjelistaukseen rodullistetuista kirjailijoista. Mikään ei minua oikein kiinnostanut, ei edes tämä Amy Tan. Pitkin hampain lähdin lukemaan, mutta totesinkin tämän sitten ihan kelpo tarinaksi. Oli ainakin erilainen.
Ilon ja onnen tarinat kertoo neljästä kiinalaisesta äidistä ja heidän amerikkalaisista tyttäristään. On jos jonkinlaista kulttuurien yhteentörmäystä ja erilaisten tapojen yhteensovittamisen vaikeutta.
Mitä erikoisesti pohdin: kiinalaiset äidit tuntuivat olevan pahoja. Siis nimenomaan sana paha on se, jota tarkoitan. He kohtelivat tyttäriään ilkeästi, halveksien ja tunteettomasti. Ei siis tietenkään pelkästään, olihan mainittu myös tyttäriensä perään itkeviä äitejä ja suuri osa kertoi siitä, miten äidit haluavat tyttärilleen parempaa ja helpompaa tulevaisuutta. Mutta jonkinlainen kalsa pohjavire kuulsi läpi näiden äitien ja tyttärien suhteissa. Miksiköhän kirjasta nousi sellainen tunne.
Luin itse tämän uudelleen viime kesänä, ensimmäisen kerran luin tämän jo 90-luvun alussa. Silloin pidin, mutta nyt täytyy sanoa, että oli aika puuduttava välillä. Tuon saman huomasin ja mietin, johtuisiko ihan vain kiinalaisesta kulttuurista, jossa tyttölapsi ei ole ollut minkäänarvoinen ihan viimeaikoja lukuunottamatta ikinä.
VastaaPoistaTätä samaa minäkin ajattelin, joku tyttöjen aliarvostaminen varmaan. Pitänee joskus tarttua kyseisen kirjoittajan toiseenkin kirjaan ja kuulostella omia tuntemuksia vähän lisää.
Poista