Jussi Adler-Olsen; ...ja hän kiitti jumalia

Pitkästä aikaa kirja, joka jäi kesken. Mutta kyllä minä yritin, aina sivulle 230 saakka. Kirjassa olisi ollut 745 sivua.

En tiedä miten Jussi Adler-Olsenin toinen romaani saattoi olla näin tuskastuttava, olihan ensimmäinenkin (Aakkostalo) ihan luettava ja jälkimmäiset (Vanki, Metsästäjät) sitäkin enemmin. Adler-Olsenilta on ilmestynyt vielä kaksi uudempaa kirjaa, mutta en nyt ole ihan ensimmäisenä tarttumassa niihin tämän …ja hän kiitti jumalia jälkeen.

Kirjan päähenkilö on Nicky, joka on syntynyt ja elää Amsterdamin slummissa punaisten lyhtyjen alueella. Nickyn perhe on ku-vot-ta-va. Siis yököttävä. Kaksi nuorempaa pikkusiskoa (16 – 20 v) käyttävät huumeita, huoraavat kaduilla, myyvät huumeita, ovat raskaana ja juopon isän hyväksikäyttämiä. Vain Nicky on ilmeisesti säästynyt tältä. Naapurusto on täynnä sekarotuista trash-luokkaa. Nickyn äiti on indonesialainen. Joten tähän sekoitetaan iloisesti myös Indonesian alkuasukkaiden taikauskoisia satuja. Nickyn juoppo isä puhuu vain nyrkeillään, parittajat kadulla hakkaavat ja lyövät. Yök hyi saatana. Kun juoppo isä hakkaa äidin kuoliaaksi, se on ihan normaalia. Romaanin perheessä ei ole mitään hyvää, ei mitään. Jos joskus kuvittelenkin, että ihmiskunnalla on vielä toivoa, niin tämän romaanin ansiosta mokomat harhaluulot kyllä karisevat.

Toisaalla Peter de Boer, suuryrityksen johtaja, ottaa kolme työharjoittelijaa, joista Nicky on yksi. Aivan käsittämättömiä ratkaisuja, sekavaa kerrontaa, epäuskottavia käänteitä. Tässä kirjassa ei ollut juuri mitään, mitä olisin voinut sietää. Onkohan kukaan oikeasti lukenut tätä kirjaa… Oi tuskaa.