Luin Graniittimiehen jo heinäkuussa lomalukemisina, mutta
nyt edelleen puran osittain kesäistä satoa ja tämä ihan unohtuikin sieltä välistä. En
kyllä ymmärrä miksi, vuoden vaikuttavin kirja sentään…
Graniittimies oli ihan huikea. Ei mikään hyvän olon
kirja, ei kevyt eikä leppoisa. Graniittimies oli rankka ja ahdistava kuvaus
niistä suomalaisista, jotka lähtivät 20-luvulla Venäjälle Petrogradiin
(sittemmin Neuvostoliitto ja Leningrad) etsimään utopiaa tuntien vain
aatteellista tunteenpaloa. Kirja kertoo Iljasta, Klarasta ja Lavrista. Kaikki
jo Kuopio-sarjasta tuttua Tuomen sukua. Tärkein päähenkilö on kuitenkin Klara.
Kyllä maailma on hullu sirkus.Tätä lukiessa tekisi mieli vain puistella päätään ja hengittää syvään.
Kirja päättyy vuoteen 1935, jolloin yksi jää kertomaan tarinaa.
Mielestäni tämä on kirja, joka on pakko sekä kirjoittaa
ja että lukea, jotta mikään ei unohtuisi.Sirpa Kähkönen on ihan velho.
Todella hienosti sanottu tästä kirjasta. Ei ihme, että kirja oli Finlandiapalkintoehdokkaana. Ei näitä aiheita saa unohtaa.
VastaaPoistaTotta. Ja sitten tämä oli vielä aika ainutlaatuinen; tästä aiheesta ei mun mielestä ainakaan ole paljon kirjoitettu. Ja aihe on ollut aika vaikea ja vaarallinenkin menneinä vuosikymmeninä.
Poista