Karin Fossum; Marraskuun neljännen vastainen yö

Ajattele tilannetta, että lapsesi katoaisi jäljettömiin. Häviäisi vain, eikä häntä löytyisi mistään poliisietsinnästä huolimatta. Ja onhan noita juttuja iltapäivälehdissä, milloin on kadoksissa karannut teinityttö, milloin taapero. Sitten etsitään poliisikoirien kanssa metsälammesta ja pyydetään yleisöhavaintoja... Varmaan moni meistä miettiikin, miltä se mahtaisi tuntua, jos olisi kyse omasta lapsesta. Mikäänhän ei oikeasti voi kadota jäljettömiin. Jokainen on jossain, mutta häntä vain ei löydetä.

Marraskuun neljännen vastainen yö oli aika huima. Jonin ja Magnhildin 17-vuotias tytär Jonna katoaa. Siis katoaa vain. Ei mitään merkkejä siitä, onko tytär karannut vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi; ei kirjettä, ei puhelinsoittoa, mitään. Kukaan ei ole nähnyt mitään, kuullut mitään eikä poliisikaan onnistu saamaan mitään selville. Vain vanhempien mielessä on hyytävä epävarmuus. Fossum kuvaa vanhempien tunteita niin älyttömän aidosti ja tarkasti, että melkein voi itse tuntea sen kaiken. Juuri noin minäkin tuntisin, käyttäytyisin, tekisin...

Tästä kirjasta pidin, se oli hyvin koskettava ja todellinen. Mietin, minkälainen se olisi ollut, jos kirjassa olisi ollut toisenlainen loppu. Minkälainen?