Robert Åsbacka; Torin laita

Olipas merkillinen opus kerrassaan. Mietin kauan, tykkäänkö tästä vai en. Ehkä kuitenkin tykkäsin, loppuaan kohden muuttui aina vaan mukavammaksi. Toisaalta tällä tarinalla ei ollut mitään kerrottavaa.

Kirja esittelee kourallisen pikkukylän asukkaita ja heidän elämänvaiheitaan aikahyppyjä hyväksikäyttäen. En ole koskaan ollut mikään aikahyppyjen ystävä, kun ne usein vain sekoittavat, mutta onneksi tässä oli ilmoitettu luvun alussa melkein aina, mikä aika oli kyseessä.

Epäjärjestystä ja hämäännystä minusta aiheuttaa myös se, että välillä käytetään minä-muotoa ja välillä taas kolmatta persoonaa. Ja milloin kukakin on se minä tai kolmas persoona. Ja se, että asioita pitää lukea rivien välistä.

Jokin ihan pieni taianomainen vivahde kirjassa oli mukana, sellainen omanlaisensa kiehtova tunnelma. Vähän niin kuin kesäpäivänä, kun helteisen päivän päätteeksi alkavat ukkospilvet nousta taivaanrannasta. Ja tietenkin, kun puhutaan ruuasta, niin tämä tykkää! Kun aihe pyörii grillin ympärillä (todella) niin mikäpä sopivampaa, kuin tuoda sieltä näytille sämpyläresepti. Kanttarellien paistaminenkin oli kuvailtu kivasti. Suuntuntumaa, jes, sitä pitää olla.

Kansikuva on vielä merkillisempi kuin tarina. Ihan ihmeellinen, asiaan kuuluva ja silti niin irrallinen. Pohdin vielä, miten tuohon suhtautua. Huvittuneesti ja myönteisesti kaiketi.

Tämä oli aakkoshaasteeni Å ja samalla sika säkissä -kirja.