Miten onnistunkin aina näin kovin
nauttimaan näistä Mustosen romaaneista! Tähän asti olen ollut eniten ihastunut
Järjen ja tunteen tarinoita –sarjaan sekä Koskivuori –sarjaan, mutta nyt nämä
Pohjatuulen tarinoiden kaksi ensimmäistä osaa on vienyt minut ihan mukanaan.
Ensin oli Lapinvuokko, jonka luin viime vuonna ja nyt sitten tämä jatko Jääleinikki.
Hämmästyin saadessani kirjan käteeni, tämähän on painettu
isolla tekstillä kuin huononäköisille vanhuksille ja muutenkin kun kieli on
niin naivistista, että se melkein pelottaa… Mutta sitten tarina vain vie
mukanaan. Ja tuo äärimmäisen hyvän mielen lukijalleen. Kukaan muu ei kirjoita
samoin, kuin Mustonen. Tämä on joku ihan oma tapansa käyttää kieltä; kaikesta
ylimääärisestä riisuttua ja hyvin opettavaista, lyhyet päälauseet, minä-muoto,
lapsenomainen raikkaus. Nämä tekevät siitä jotenkin hyvin kevyen ja
helppolukuisen ja samalla sellaisen, että näitä pystyy ahmimaan ihan hetkessä suihinsa.
Voi kun seuraava osa tulisi pian!
Jääleinikki -kirjassa kaikilla ihmisillä on hyvä olla, aurinko paistaa, elämä on ihanaa ja helppoa ja avioliitot onnistuvat. Ajankuvaus, 60-luku oli aivan ihanaa, joskin siitä olisi voinut saada paljon paljon enemmin irti. Mutta niin Mustosella aina; hän vain raapaisee, mutta ei irroittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti