Kun aloitin Kuun sisarta, jo ensimmäisessä luvussa ajattelin, että "voi ei, joko taas!". Tätä samaa juonta on nyt toistettu viisi kertaa. Taas uusi sisar ja uusi adoptio-menneisyys selvitettävänä. Tällä kertaa Tiggy-sisaren. Ja taas uusi rakkaustarina nivottu yhteen. Mutta sitten vähän jatkettuani kirja kyllä vähän imaisi mukaansa ja oli aika "lukuisa". Henkilökohtaisena turn offina oli tällä kertaa flamenco-maailma. Ja se jonkinlainen kurjuus ja köyhyys espanjalaisten gitanojen (mustalais-kansaa) parissa. En tiedä miksi oli niin vastenmielistä lukea sellaista. Luenhan sujuvasti muusta köyhyydestä ja osattomuudesta. Tämä vain... oli jotenkin vastenmielistä. Likaista, haisevaa.. ajattelin kaikkea ihmiskehon eritteitä ja pesemättömyyttä, täitä, hikeä, pesemättämiä hiuksia (joihin laitettiin lisää öljyä kampausten saamiseksi, siis yök). Ja sitten se flamenco. Olen aina inhonnut flamencoa! En voi todellakaan ymmärtää itseäni, että miksi. En osaa pukea sitä sanoiksi. Se on jotenkin... röyhkeää? Paljasta, irvokasta? Sen verran piti googlettaa, että "Andalusian romanit ovat jättäneet taiteenlajiin pysyvät merkit, mutta sen historialliset juuret ulottuvat maurien ja juutalaisten musiikkiperinteisiin." (Lainaus wikipediasta).
Kuun sisaressa Tiggy löytää itsestään mustalais-verta ja menneisyytensä. Nykyajassa hän seikkailee myös rakkaussuhteiden ja vaikeiden perhesuhteiden armoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti