Komisario ja hiljaisuus sai aloittaa minun tämänvuotisen luettuja –listan.
En ole erikoisen ihastunut Nesseriin, mutta luen näitä silti. Nesserin
kirjoissa on jotain vanhahtavaa (teitittely työkavereiden kesken?), joka ei
tahdo istua minusta sivuille ollenkaan. Ja ihmeelliset puolikkaat lauseet,
joita yleensä käytetään taiteellisena tehokeinona, mutta kuka haluaa
taiteellisia tehokeinoja dekkariin? Minä en ymmärrä Van Veeterenin hahmoakaan
sen paremmin. Hän on tavallaan ilkeä ja tunteeton. Ja sitten vielä se, että murhaaja
löytyy aina ilman, että lukijalle paljastettaisiin ajatusketjua, joka on
johdattanut syyllisen jäljille. Ensin kaikki on usvan peitossa, kukaan ei tiedä
mitään. Sitten kerrotaan, että Van Veeteren on keksinyt, kuka on murhaaja. Ja
seuraavassa kappaleessa murhaaja pidätetään. Lukijalle ei anneta mitään
vihjeitä etukäteen, eikä edes jälkikäteen, mikä sai Van Veeterenin keksimään
syyllisen. Karkeasti se menee noin. Mutta onhan näissä oma viehätyksensä. Ehkä
se mikä dekkareissa yleensäkin; salakuunnella romaaniin kirjoitettujen
henkilöiden mieltä ja etsiä joukosta murhaajaa. Ja lopulta kokea ahaa-elämys,
kun se löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti